Muutto

Muuttohan on ihan normaalissa elämäntilanteessa yksi isoimpia stressin aiheita, eikä suotta. Suunnilleen vuoden välein sitä on perheenä tullutkin muutettua ja ei se mitään herkkua ole koskaan ollutkaan, aina yhtä kamalaa. Mutta entäs sitten muutto yksin lasten kanssa, raskausviikot 19+0 tänään muuttopäivänä. Nyt kun siitä on selvitty, niin täytyy ihan itseään selkään taputtaa ja ääneen ihmetellä, että miten ihmeessä mä sen tein? Millä ihmeen henkisillä, että fyysisillä voimilla mä tämän sain vielä kaiken sen koetun päälle tehtyä!?

Kolmion pakkaaminen pääasiassa lasten pyöriessä jaloissa ja vaatiessa huomiota, alustava loppusiivous samalla tavalla. Monet huutoitkut tuli itkettyä, luovutettua, raivottua, mutta sen kaiken tein. Itse muuttopäivänä lapset olivat onneksi mummolassa hoidossa. Mutta niin vaan se kävi, kaksi miestä ja mä mahani kanssa. Samalla tavaroita kantaen ja loppusiivousta tehden. Ja aikaahan tähän koko hommaan meni aika tarkkaan kuusi tuntia kahvitauon ja reilu tunnin ajomatkan kera. Eikä siinä vielä, vaan kaikki 20kpl muuttolaatikoita oli ennen iltaa purettu ja tavarat paikoillaan,
valaisimet katossa ja lastenhuoneessa lelut paikoillaan, sekä monta muuta paikkaa täysin kunnossa. Kiitos ahkeran marituksen ja minimalismisen elämäntyylin. Toki apua tuli vielä pesukoneen ja sängyn laiton kanssa omalta poppoolta, enkä kyllä mitenkään olisi ilman sitäkään apua selvinnyt. Vielä hienosäätöä toki jäi seuraavallekin päivälle, verhojen laittoa, vaatekaappien järjestelyä ja sisustujuttujen laittoa, mutta kyllä oli ennätysmuutto noin muuten.

Nyt illalla fiilikset on samalla uskomattoman hyvät, mutta toki edelleen murtunut tästä kaikesta ja ahdistunut. Tuttu mielen myllerrys ja pahoinvointi tuntuu vyöryvän voimalla päälle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, vasten omaa tahtoa. Silti se oli vain tapahduttava, kaikki tämä oli vain saatava tehtyä ja nyt se on tehty ja tapahtunut. Mutta mitäs nyt, nytkö tässä pitäisi se uusi elämä aloittaa? Mistä aloitan, mitä mun kuuluu tehdä, vai tehdäkö mitään? Nyt pitäisi suunta olla vain ylöspäin, mutta kuka sen todella lupaa, että tämä tästä oikeasti tulee muuttumaan parempaan? Uusi elämä ja uusi alku, kuulostaa hienolta noin sanottuna, mutta onko se sitten hienoa, jotain parempaa? Uusi koti on uskomattoman kiva, sijainti ja koko paikkakunta aivan ihana. Kaiken pitäisi olla siis oikein hyvin tilanteeseen nähden. Että ei muuta kuin eteenpäin, kunhan saa vielä oman mielen käännytettyä mukaan muutoksen tuuliin.

Aika, aika se kuulemma on, minkä varaan pitäisi taas jälleen sokeana luottaa ja uskoa.

Avioero

Kahdeksan vuotta ja kolme kuukautta rakkautta. 

Kolme vuotta ja kolme kuukautta naimisissa.

Kaksi täydellistä lasta, tyttö ja poika. Yksi täydellinen ihminen vielä mahassa.

Epäonnistuminen. Olen vain taas uusi luku erotilastossa. Jätetty, epäonnistunut. Minä en riittänyt. Miksi minä en riittänyt tällaisenä? Olinko liian tavallinen, tuttu, itsestäänselvyys? Ei jännitystä, ei huumaa, vain tylsää pikkulapsiarkea kanssani. Sama nainen kahdeksan vuoden ajan. Minusta tuli vain äiti. Väsynyt äiti.

Häpeä. Minä kahden pienen lapseni kanssa kantaen kasvavaa mahaani. Nimettömästä jo haalenneet rusketusrajat molemmista sormuksista. Kukaan ei tiedä, että tuossa kävelee vasta eronnut kohta kolmen lapsen äiti. Silti se paistaa koko olemuksessani. Jätetty, vaihdettu toiseen ihmiseen. Minä häpeän olla tämä äiti.

Epäusko. Mehän luvattiin, että kunnes kuolema meidät erottaa. Minä lupasin sen kaikkien rakkaitteni edessä, hänen edessään. Nyt me olemme eronneet, mutta olen kuollut vain sisältäni. Tarvitsin häntä kaikista eniten juuri nyt, raskaana, huonoimmillani. Minä luotin, uskoin meihin. Uskoin itseeni ja häneen. Me oltiin me ja nyt me ei olla enää mitään. Uskoin meidän rakkauteen. Minä rakastin, niin helvetisti rakastin. Ei olisi tarvinnut rakastaa, sietää kaikkea, jäädä siihen. Ei hänenkään. Mutta olisin jäänyt, hän ei.

Viha, katkeruus, inho. Kuinka saatoit, miten kehtaat, miten siihen pystyit? Olen hyväksynyt sen valinnan, ettei kanssani ole pakko olla. Ei halunnut, eikä ollut pakko. Mutta miten sen eron hoitaa? Tuhota toinen täysin, huolehtia vain omasta onnesta? Lähteä pahimmalla mahdollisella hetkellä?
En anna anteeksi, en ikinä.

Vielä joku päivä mä uskon sen, miten asiat oikeasti on. Minä riitän. Ansaitsen enemmän, joku ansaitsee minut. Olen aidosti onnellinen, yksin tai jonkun muun kanssa. Olen kaunis ja hyvä just näin. Ja mä uskoisin sen, koska se on totta.

Minä olin se anonyymi

Aloitin blogini lähinnä siksi, että kaipasin paikkaa mihin purkaa kaiken. Avioero, uusi vauva, yksin odotus, arki lasten kanssa. Toki varmasti hyviä aiheita riittää siinä missä huonojakin, mutta huonojen  aiheiden parissa tulee enemmän kaivattua sitä tapaa purkaa ja käsitellä omia ajatuksia. Nyt teen sen kirjoittaen, koska huomasin, että se on minulle tässä tilateessa paras apu ja kännykkän muistio jo on täyttynyt kaikista niistä tunnetilojen purkauksista, mitä en kenellekään pystynyt ääneen sanomaan.

Nyt menen kuitenkin suoraan asiaan, vaikka aihe on arka ja aiheuttaa paljon mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja niin sen kuuluukin, aihe ei ole helppo, mutta en sitä halua peitellä. Häpeän ajatuksiani, mutta pystyn myöntämään, että näin olen ajatellut, eikä ne ajatukset ihan suotta päähän putkahtaneet.

Suurin osa varmasti tietää Facebook ryhmän Naistenhuone. Suurin osa sinne varmaan itse kuuluu, onhan siellä huimat reilu 106 000 jäsentä. Ja ryhmä nimensä mukaan koostuu pelkästään naisista, äideistä, lapsettomista, teini-ikäisistä vanhempaan ikäluokkaan. Ja kaikilla heillä totta kai omat mielipiteet ja foorumeilla ne tuleekin usein ilmi aika kärkkäästi. Nainen on toiselle susi, ne sanoo ja usein niin onkin. Silti, koska mahdollisuutena oli kirjoittaa anonyyminä teksti, jonka joku ryhmän ylläpitäjistä julkaisisi puolestani, päätin uskaltaa, koska kaipasin apua. Ja niin tein.

Minä olin se anonyymi, mun nimi on Viivi. 

Melkeinpä suurin osa kaikista kommenteista oli ihme kyllä raskauden keskeytyksen kannalla. Toki mukaan mahtui muutama moralisoija ja sitten muuten monta ihanaa tsemppaavaa omakohtaista tarinaa ja monta positiivista kommenttia, että kaikesta selviää. Luulen, että jo pelkästään se, että niin moni hyväksyi keskeytyksen poisti itseltä raskaan kiven sydämeltä. Olisi okei, jos niin tekisin. Ja se oli tärkeää tajuta, että en olisi mikään ihmishirviö, vaikka siihen ratkaisuun päätyisin, eikä minun tarvinnut miettiä asiaa siltä kannalta, että tuomitaanko minut vai ei. Lueskelin näitä kommentteja päivät pitkät, uudelleen ja uudelleen. Aluksi myötäilin keskeytyksen puolesta puhujia, mutta loppujen lopuksi huomasin jopa ärsyyntyneeni niistä ja mieli asettui puolustuskannalle. Ymmärsin sen johtuvan siitä, että aloin olla jo 100% kannalla siitä, että lapsen pitäisin. Sain paljon voimia tsemppaavista kommenteista ja kyseenalaistavat kommentit saivat minut oikeasti ajattelemaan muutenkin, kuin vain mustavalkoisesti koko asiaa. 

Ei tosiaan mennyt päivääkään julkaisusta, kun olin jo varma että mihin ratkaisuun päätyisin. 

Erosta oli tuolloin kulunut suunnilleen kuukausi. Jäin varattomaksi, piti muuttaa, etsiä uusi kerhopaikkaa lapselle, lähetellä hakemuksia sinne ja tänne käydä lääkäreissä ja hoitaa samalla uhkaavasti lähenevää muuttoa. Kaiken sen tein kylmästi ja vailla tunteita, koska oli pakko, kaikki tärkeät asiat piti hoitaa ja nopealla temmolla . Ei ollut aikaa ajatteluun, ei tunteiluun.

Sitten tuli se perjantai aamu. Olin herännyt taas joka yö toistuvaan uneen, jossa ero tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan. Heräsin sillä kertaa niin kovaan ahdistukseen, että tämä kaikki on vaan totta, minun elämääni tällä hetkellä. Ja muserruin, yritin kerätä itseäni, mutta sillä kertaa se ei vaan onnistunut. Huusin ja itkin pahaa oloa, ymmärsin etten tästä selviä vain reipastumalla, vaan nyt on päästävä äkkiä keskustelemaan ammattilaisten kanssa. Ja otin yhteyttä siihen henkilöön, joka on minulle se tärkein tuki ja turva. Ja hän auttoi, sai lasten isän hakemaan lapset, hän tuli ja vei minut lääkärin puheille. Sain kaipaamaani keskusteluapua, ymmärrystä, ripauksen toivoa. Ja sen käynnin jälkeen se kaikki henkinen pahoinvointi muuttui fyysiseksi pahoinvoinniksi. Mutta sitten se helpotti, kuin olisin oksentanut osan pahasta olosta ulos.

Se perjantai oli se hetki, kun ymmärsin pysähtyä ja hengittää. Nyt oli aika ottaa myös ne tunteet peliin, minun tunteet, millä ei pitänyt olla väliä. Kaiken piti hoitua vain, koska niin oli järkevää. Mutta en halunnut sitä. Minä halusin sen vauvan, hänen piti olla henkilö, joka täydentää meidän perheen. Nyt minulla olisi oma perhe, ei ole enää meidän  perhettä. Minun perheeni täydentää edelleen se kolmas vauva, vaikka jo yksi perheen tärkeimmistä jäsenistä hylkäsi meidät, mutta hän ei kuulu minun perheeseeni. Minä, tyttäreni, poikani ja vauva. Me ollaan perhe.

Jaksanko? Olenko nyt itsekäs ja pistän kaksi muuta lastani kärsimään? Ei minun tarvitse jaksaa, sen ymmärsin. Voi niellä ylpeyteni ja pyytää apua, ottaa sitä vastaan. En ole yksin, vaikka siltä niin kovin tuntuu. Kun pyydän ja tarvitsen, minulla on monta apuaan tarjoavaa kättä. Enkä voisi olla tästä kiitollisempi. Kaksi pientä lastani tarvitsevat myös minua ja minä heitä yhtä paljon. He ovat kaikki kaikessa. He joutuvat jakamaan huomioni, he joutuvat sopeutumaan tilanteeseen. Mutta heidän tarvitsema rakkaus ei vähene missään kohtaa, se vain lisääntyy, kun saamme uuden jäsenen perheeseemme. Me rakastamme toisiamme aina vain enemmän, minä ja lapset. 

Tervetuloa vauva, me odotamme sinua.