Tunnetaidot, missä ne on, mitä niille tapahtui? Tänään esikoiseni sai puistossa ollessamme tavalliset 3,5 vuotiaan lapsen raivokohtauksen. Hän oli erehtynyt luulemaan samanlaisissa vaatteissa olevaa poikaa pikkuveljekseen, sen jälkeen hän yllättäen keikahti penkiltä selälleen pehmeälle alustalle, jonka jälkeen pitikin lähteä kotiin lounaalle. Ujostutti, nolotti, suututti, kiukutti. Hirveä tunteiden pyörremyrsky pienessä ihmisessä ja se tuli huutamalla ulos, ei jalat kantaneet, teki mieli huutaa ja heittäytyä maahan. Yritin sanoittaa, kerroin että nään miten häntä harmittaa. Kysyin mikä harmittaa, kerroin että ymmärrän harmituksen, kysyin voisinko häntä auttaa. Ja sehän se vasta suututti, ei halua kertoa ja raivo vaan yltyi. Kotona tuo tunnepuuska lopulta helpotti, aivan itsekseen. Vasta hetken päästä myllersin omien ajatusteni ja tunteideni parissa ja mietin, että nyt tiedän miltä tytöstäni tuntui, miltä se tuntuu kun ei vielä osaa käsitellä tunteitaan.
Se hetki, kun ne tunteet ottaa vallan ja kaikki tunnetaidot katoaa. Viha, katkeruus, suru, epätoivo. Ja mun tekee mieli huutaa, itkeä, huutaa kovempaa, eikä se auta. Tekee mieli heittäytyä maahan, potkia, lyödä, rikkoa tavaroita, raivota jollekin, eikä mikään auta. Joku tulee sanomaan, että aika auttaa, mä ymmärrän sua, tiedän miltä susta tuntuu. Ja se saa raivon huippuunsa, ei auta, et ymmärrä, et tiedä! Kaikki ne tunteet on niin voimakkaita, niin tukahduttavia, ettei niitä osaa käsitellä, ei säädellä, ei sanoittaa. Sitä vaan on niin jumissa, mikään ei helpota. Haluan, että kaikki näkevät ja ymmärtävät, miten paljon mua sattuu, mitä todella käyn läpi. Haluan, että minut jätetään yksin, mutta samalla pelkään, että jään yksin jos näytän heikkouteni, tai heikkona hetkenä puran pahaa oloa väärin. En halua, että minulta kysytään mitä minulle kuuluu. En halua vastata, että hyvää tai mitään siihen viittavaa, koska se ei pidä millään tasolla paikkaansa. En halua vastata että huonoa, koska en halua nähdä niitä säälivä katseita ja kuulla lisää kliseitä. En tiedä miten haluan muiden kanssani toimivan, enkä varsinkaan tiedä miten itseni on hyvä olla. Kaikki tuntuu niin pahalta, koko ajan.
Toisin kuin lapseni, joka pääsee yli hetken harmituksesta, mä opin vain hetken sietämään ennen kuin kaikki alkaa taas, uudestaan ja uudestaan. Monta kertaa viikossa, jopa päivittäin, kunnes ne tunnetaidot joskus ehkä palaavat, tunteet helpottuvat. Ennen osasin tunteiden vallassa rauhoittua, hetken hengittää ja tyyntyä. Viimeistään yön yli nukkuminen on tunteet tasoittanut, mutta nyt yöt on pahimmat. En pääse pakoon tapahtunutta, enkä niistä johtuvia tunteita. Aika voi auttaa, mutta ei se kaikkea ikinä poista.
Kaiken takana on ehkä edelleen se kaikista voimakkain tunne, rakkaus. Mutta rakastanko muka enää? Ei se siltä tunnu, ei todellakaan. Mutta jollain tasolla vielä varmasti, eihän tää kaikki tuntuisi näin pahalta muuten. En usko, että rakkaus niin nopeasti sammuu, se kahdeksan vuoden palava rakkaus, vaikka toisella osapuolella niin kävikin ihan päivässä. Vai kävikö? Vai onko se huumaannuttava ihastuksen tunne sekoittanut pään? Sitä en saa koskaan tietää, eikä sillä enää ole merkitystä. Sitten kun se rakkaus loppuu, niin helpottaako tää kaikki ja jäisi jäljelle se kaikki muu? Uskallanko enää ikinä rakastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti