keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Lokakuun viimenen, joko alkaa aika iloinen?

Matelemalla menee aika ja hidastuu viikko viikolta enemmän. Tänään on rv28+0 ja tuntuu kyllä, että kakkosella alkavilla viikoilla ollaan oltu pitkään. Onko siitä tosiaan vasta pari päivää päälle kymmenen viikkoa, kun päätin tämän vauvan pitää? Vain alle viisitoista viikkoa, kun mieheni otti ja lähti jättäen minut yksin selviämään niin raskaudesta, kuin arjesta ylipäätään? Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus. Tuntuu, että kaikki tapahtui vasta eilen. Tuntuu, että olisin ollut yksin jo pitkään, liian pitkään.

Olo ei ole vielä malttamaton, mutta ikuisuudelta tuntuu odottavan aika. Toisaalta olen iloinen, että aikaa on, vaikka suurinpiirtein kaikki on jo valmiina vauvaa varten. Mutta itse en ehkä vielä ole henkisesti valmis, joten aika, vaikkakin matelevat sellainen, on tässä kohtaa vain hyväksi. Onneksi ei ihan yksin tarvitse kuitenkaan odottaa. Innokas isosisko odottaa kanssani.


Minua pyydettiin neuvolan kautta järjestettävään hoivaa ja leiki -ryhmään. Siihen kuului haastattelu kahden ryhmänvetäjän kanssa. Ryhmän ideana on vahvistaa omaa äitiyttä ja saada vertaistukea toisilta ryhmäläisiltä, sekä ylipäätään tietoa ja näkökulmia äitiyteen. En ihan tiennyt mitä odottaa, joten aika varauksellisesti haastatteluun menin, koska itse haastattelu kuulosti jo kummalliselta, kun oletin ryhmän olevan tavallinen raskaus- ja vauva-ajan ryhmä. Haastattelu oli kuitenkin tosi lämminhenkinen ja tuli turvallinen ja vapautunut olo, vaikka kysymykset olivatkin pitkälti yksityiselämää koskevia. 

Ei päästy kolmea kysymystä pidemmälle, kun tuli jo purskahdettua kunnon itkuun taas. Tiesin, että niin käy aina kun pitäisi saada kakistettua ulos, että mies on lähtenyt ja odotan yksin, mutta silti se on itselle aina yhtä nöyryyttävä ja ahdistava tilanne. Jälkikäteen olo on kyllä aina helpottunut, kun saa ammattilaisten edessä romahtaa ja murtaa sen muiden edessä pidetyn tekoreippauden. Ryhmä vaikutti kaikinpuolin täydelliseltä mulle, just tähän tilanteeseen ja hetkeen. Vertaistuki tulee tarpeen, koska äitikavereita ei ole, eikä oikeastaan ystäviäkään. Tuttuja ja kavereita on, mutta sellasta syvempää ei kenenkään kanssa ole. En tiedä kaipaanko edes sellaista. Olen itse niin huono ihmissuhteissa, että itseäni saisin syyttää muutenkin.


Sen lisäksi, vaikka hetki sitten olin pudonnut taas pohjalle annettua itseni toivoa liikoja, olen pari päivää ollut oikeastaan parempi kuin vielä koskaan. Ymmärsin että se ihminen, johon olin (olen?) palavasti rakastunut ei ole enää se sama ihminen, eikä koskaan tule olemaankaan. Siinä kohtaa, kun kerroin hälle mitä minulle oikeasti kuuluu ja vastauksena sain niskaani syyttelyä, miten olen vienyt häneltä kaiken, niin perheen, ystävät, kuin omaisuudenkin, ymmärsin että olen aina syypää kaikkeen. Omat virheeni myönnän ja olen jo myöntänyt, mutta toisen virheitä en aio ottaa niskoilleni ja tuntea niistä vielä pahaa oloa.

Tästä siis on luultavasti suunta vain eteenpäin, koska olan yli ei enää tarvitse kurkkia. Aikaa se vielä ottaa, eikä mikään ikinä korjaa sitä haavaa, minkä jätetyksi tuleminen raskausaikana on tehnyt, mutta pystyn vihdoin ajattelemaan jo tulevaisuutta, joka minua vielä odottaa. 

4 kommenttia:

  1. Löysin blogisi instagramista, ihan vain erästä lastenvaatemerkkiä googlaimella. Lukaisinkin koko blogisi hetkessä, sillä olen kokenut lähestulkoon saman. En tiedä helpottaako se sinua, mutta kerron kuitenkin.

    Odotin aviomieheni kanssa toista yhteistä lastamme. Monien keskenmenojen jälkeen. Sitä yhdessä haaveiltua ja kaivattua lastamme. Ennen raskauden puoltaväliä sain karmivalla tavalla selville, että mieheni on tapaillut romanttisessa mielessä työkaveriaan. Tapailua oli jatkunut jo aivan raskauden alkuviikoilta, ehkä aiemminkin. Annoin anteeksi, koska mies lupasi, että anoo siirtoa toiseen yksikköön eikä tapaa naista enää ja haluaa yrittää pitää perheemme kasasssa. Näin tapahtuikin, mutta raskausaikaa varjosti siltikin valtava pettymys. Viikkoa ennen laskettua aikaa, mies ilmoitti, että haluaa asumuseron. Kuulemma syynä ei ole toinen nainen. Asuntokin oli yllättäen valmiina ja mies lähti melkeimpä siltä seisomalta. Vasta hieman myöhemmin paljastui, että mies oli muuttanut naisen luokse ja tämä nainen oli yhä se sama, vanha työkaveri. Kun vauva syntyi, tapasimme muutaman kerran väkinäisesti koska halusin antaa kuitenkin mahdollisuuden isäsuhteen luomiseen. Ei mennyt kuin neljä kuukautta, kun tuo ukkeli oli pyrkimässä takaisin perheeseen, suurien lupausten ja rakkauden tunnustusten kera. Olin silloin jo ymmärtänyt, että tuo mies ei ollut elämäni rakkaus. Hän oli vain mies, johon nuorena rakastuin ja yritin niin kovin hänen kanssaan luoda sitä perheidyliä.

    Tästä on jo valovuosia aikaa. Vanhempi lapsi on jo täysi-ikäinen, ja minä aivan pian mummo! "Erovauvakin" pian aikuinen. Mutta mitä tarinallani halusin kertoa; hieman alle 2 vuotta erosta tapasin oikean elämäni rakkauden. Minua hieman vanhemman miehen. Miehen, joka tiesi, mitä haluaa. Saimme tämän miehen kanssa yhdessä vielä kaksi lasta ja avioiduimme kun erostani oli 6 vuotta.
    Olen toisinaan jopa tyytyväinen, että ex-mies meni hullaantumaan tuohon toiseen naiseen. Ilman sitä tapahtumaa, en olisi ehkä koskaan kokenut niin suurta onnea kuin olen elämässäni kokenut. Ex-mieheni on ollut yhteisten lasten elämässä kyllä aina joillain tavoin, mutta vielä tässäkään iässä hän ei ole osannut pysähtyä ja elää normaalia onnellista arkea vaan kulkee pitkin suomea milloin kenenkäkin perässä.

    Olet nuori, nuorempi kuin minä silloin, kun jäin yksin. Olet valtavan kaunis ja sinulla on selkeästi vahvat perhekeskeiset arvot elämässäsi. Vielä joskus, niin typerältä kuin se nyt kuulostaakin, sinä saat jakaa elämääsi sellaisen ihmisen kanssa joka arvostaa sinussa aivan kaikkea, eikä arjen tylsimpinäkään hetkinä sinuun kyllästy.
    Kaikkea hyvää odotukseesi ja elämääsi!
    - Marjut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi! Kurjaa, että olet kokenut myös jotain noin kamalaa. Tilanne kuulostaa hyvinkin samalta kaikin tavoin. Mies lähti ja sain itse vahingossa selville, että työkaverin kanssa on juttua menossa (ken tietää kuinka kauan todellisuudessa). Vaihtoi minut täysin lennosta uuteen, vaikka välissä oli meilläkin se hetki (viikon, vähän reilu), kun lupaili kuuta taivaalta vaikka muutti jo omilleen ja oli eropaperit toimittanut.

      Nyt alan itsekin ymmärtämään, että hän ei ole se elämäni rakkaus ja ihana kuulla, että sinulle kävi juuri niin, kuin itselleni toivon vielä käyvän! Tuolla jossain on varmasti se oikea suuri rakkaus minullekin.

      Kiitos vielä kauniista sanoistasi ja oman kokemuksesi jakamisesta! ❤️

      Poista
  2. Ai se oli teilläkin työkaveri, tuo toinen nainen. No, itse ajattelin aikanaan että onneksi mies ihastui työkaveriin koska käsittelin asiaa siten, että mies ei ole hakemalla hakenut toista naista vaan on vain sattunut ihastumaan ja tunteille ei hirveästi voi. Mutta sille kyllä pitäisi voida, että ihastukseen ei lähdetä rakastumaan. Ei, varsinkaan jos kotona on vaimo joka odottaa yhdessä tehtyä lasta.
    Ihastuksia voi elämässä tulla ja mennä.

    Toivon -ja uskon, että sinulla on elämäsi onnellisimmat vuodet vielä edessäpäin ❤
    -Marjut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Tunteille ei voi mitään ja ihastuminen on täysin okei, niin pienet kuin isotkin - olen itsekin ollut palavasti ihastunut suhteemme aikana, joten osaan kyllä myös nähdä tilanteen miehen silmin. Minä ehdottomasti valitsin rakkauden ihastuksen sijaan ja äkkiä koko tunne haihtuikin, kun järki tuli tilalle. Järkeä siinä kyllä täytyy olla ja ymmärtää, että ihastus on vain tunne muiden joukossa, jos sitä ei lähde ruokkimaan. Rakkaus ja perhe tulisi olla tärkeämpää varsinkin tilanteessa, jossa odotetaan yhdessä haluttua perheenjäsentä.

      Kiitos vielä ❤️

      Poista