Loistava lastenhuone

Ei vielä täydellinen ja loppuun asti valmis, mutta järjestykseltään olen saanut pöyhittyä lastenhuoneesta jo melko toimivan. Olisi tarkoitus hyödyntää pesänrakennusvietti ja pistää koko kodin järjestys loistavaksi, joten olohuoneen valmistuessa tartuin toimeen lastenhuoneen kanssa. Erityistä pohtimista aiheutti kiinteä vaatekaappi. Ennen meidän kaikkien vaatteet oli samassa, omat tankokaapissa ja lasten hyllykaapissa. Ihan okei ratkaisu, mutta ei sinne päinkään. Omat vaatteeni, sekä tulevan vauvan vaatteet siirsin olohuoneen kaappiin. Lasten nukkuessa  ei tarvitse hiippailla kaapille ja vauvanvaatteet on paremmin hollilla. Ikeasta oli tarkoituksena ostaa pari vaatetankoa tytön mekoille, mutta kesken inspiroivaa kiertelyä törmäsin työhuoneeseen tarkoitettuun Lennart laatikostoon. Hintaa tuotteella oli 9,99€ joten vaihdoin suunnitelmaa ja nappasin kaksi hyllykköä vaatetankojen lisäksi.

Tämä tankokaappi oli ennen minun vaatteilleni. Lisäsin vaatetangon ja laatikostot, joista ylempi on pojan vaatteille ja alempi+tangot tytön vaatteille.

Tässä hyllykaapissa oli ennen kaikkien kolmen lasten vaatteet, nyt se saa toimia tilapäisenä lelukaappina.

Pienellä järjestelyllä saa tavalliseen vaatekaappiin mahtumaan kahden lapsen lelut ja vaatteet. 

Lelukaappina hyllykaappi on vain väliaikainen ratkaisu. Vaikka noin lelut ovatkin poissa silmistä ja lasten helposti saatavissa (paitsi kaksi ylintä hyllyä), on tarkoituksena ostaa kerrossänkyyn alalaatikko, jonne mahtuisi kaikki pikkulelut. Kaapin kätköihin saisi jäädä vain isommat hökkelit, kuten parkkitalo,  Ryhmä Hau -vahtitorni ynnä muut. Pehmolelut voisi karsiutua ja siirtyä isompaan paperipussiin, duploille olen miettinyt niitä palikan mallisia laatikkoja, mitkä on sekä kauniita että hauskoja lasten silmissä. Paperipussi levähtää äkkiä duplojen painosta, joten saa kestää sen minkä kestää.

Kiinteiden kaappien edessä on noin puolitoista metriä tilaa, ennen Ikean leikkikeittiöstä ja kerrossänkyä. Huone ei ole siis suuri kumpaakaan suuntaan.

Sänky on Veken Viviano pieni kerrossänky. Kokoa sängyllä on 75x165cm, eli loistava alle kouluikäisille lapsille. 

Sängyn alta löytyy kahdessa Bloomingvillen meriheinäkorissa pehmolelut, sekä paperipussissa duplot. Ikean lastenjakkarat sujautin sinne piiloon myös. 

Ikeasta haettiin Bestå kaapin tilalle Ivar kaappi. Ennen Bestå sisälsi kirjat, palapelit, sekä nykyään hyllykaapissa olevat neljä kankaista lelukoria (Brion junaradan osat, pikkuautot, palikat ja sekalaiset lelut). Toimiva ratkaisu, mutta 120x60cm kaappi vei pienestä huoneesta hirveästi tilaa.

Lisäsin jarrulliset kalustepyörät alle, jotta ovet avautuisi laahaamatta lattiaa ja kaappia olisi kevyt siirrellä. Loistava keksintö! 

Kaappi sisältää kirjat, nuppipalapelit ja muut pienemmät tavarat. 

Makramee sulkia laitoin myös lastenhuoneeseen koristeeksi. 

Pallovalot Clash Ohlsonilta, säästöpupu Tigerista, yövalona toimiva pilvivalaisin Clash Ohlsonilta, julisteet Deseniolta ja Design Letters melamiinimukit joulupukilta saatu vuosi sitten. 

Ivar kaappi on vain 30x80cm, joten keskilattialle tuli hurjasti lisää leikkitilaa. Tarkoituksena on maalata alaosaan valkoisella kuvio, mutta se projekti vaatii lasten hetkellistä poissaoloa. Ehkä siis tämän viikonlopun projekti!

Olen pitkään haaveillut koko seinän pituisesta naulakosta, koska sellaisia on vilahdellut aina vähän väliä Pinterestissä. Nyt päätin sen toteuttaa, mutta luonnonvärisiä puisia nuppinaulakoita tuntui löytyvän vain kiven alta. Ja kun löyty, väri oli liian tumma, tai hinta oli liian suuri jos halusi koko seinän pituisena löytää joko osissa tai yhtenäisenä. Tiistaina sitten tuli haahuiltua Tokmannin "miestenosastolla" eli kaikkien ruuvien ja hiekkapaperien seassa. Ja se kannatti, koska satuin puolivahingossa huomaamaan nämä naulakot ja hintaa oli vain 3,99€ kappale. Aluksi nappasin kaksi matkaan ja menin kotiin mittailemaan seinää. Nämä ovat 57,5cm pitkiä, joten kävin hakemassa kaksi lisää ja sain koko seinän pituisen naulakkorivin aikaan noin 16€, kun muissa liikkeissä sen verran maksoi yksi naulakko kappaleeltaan alennuksessa.

Pyykkipussukkaan heitin pikaisesti keppihevoset ja pallot, mille ei koskaan löydy järkevää paikkaa. Nyt. Ne on ainakin poissa lattialta. 

Pilvipussi sisältä pikkuiset Littlest Pet Shop tarvikkeet ja pupupussissa kulkee Barbit ja niiden vaatteet. 

Lastenhuoneen värimaailman pyöräytin ympäri jo kuopuksen ilmoitettua tulostaan poikana. Sitä ennen olin saanut laittaa tytölle vaaleanpunaisen maalaisromanttisen unelman. Tehosteväriksi valitsin tuollaisen tunkkaisen vihreän (toimii myös nimenä dusty green/sage green/ocean green) ja sen kaveriksi valkoista, harmaata ja mustaa sitten ripauksina. Värivalinta oli vaikea, mutta hetkeäkään en ole katunut. Vaihtoehtoina oli keltainen ja turkoosi, joista päätin haluta hillittyä neutraalia. Tuota vihreän sävyä löytyy yllättävän hyvin sieltä täältä ja sävy on yleensä nappiin vaikka eri liikkeistä ostaisi eri kausina. Verhot on Ikeasta, pojan petivaatteet ja koristetyynynpäälliset H&M Homesta, Eurokankaasta on pikkumatto leikkikeittiön edessä. Täydellinen matto on ollut useita kuukausia etsinnässä, eikä vielä ole löytynyt sitä Oikeaa. Etsintä jatkuu.

Joululahjaksi on tulossa yksi iso kaluste lisää lastenhuoneeseen, joten tilan järjestäminen tuli juuri hyvään aikaa. Muutenkin fuskasin vähän ja siirsin potkumopon, potkuauton, nukenvaunut sekä työntökärryn pois huoneesta... Ne parkeeraavat yöksi leikkikeittiön ja kaappien väliin ja päivällä ovat kovassa käytössä hujan hajan asuntoa. Niille on mahdoton keksiä paikkaa, missä eivät olisi edessä, joten saavat olla riesana niin kauan kuin niillä leikitään. 

Uupumuksen itsehoitoa

Viimeiset viikot on olleet pelkkää horroria. Sitä arkea raskaimmillaan. Välillä tuntuu kuin lapsilla olisi käynnissä kilpailu siitä kumpi saa enemmän tuhoa aikaan päivän aikana, kumpi saa äidin hermot riekaleiksi nopeammin, tai siitä kumpi pääsee joulupukin tuhmat lapset -listan kärkisijoille.

Näiden parin viikon aikana on mm. rikottu vasta Ikeasta haettu vaatekaapin korijärjestelmä, koska äiti ei heti ensimmäisellä huudolla joutanut tulla avuksi. Sitä ennen tuo korijärjestelmä oli rymäytetty alas jo monen monta kertaa (mikä tarkoittaa kahden lapsen kaikkien vaatteiden viikkaamista uudelleen ja korijärjestelmän uudelleen kasausta), mutta kohta neljä vuotiaan kuulo on sen verran valikoiva, ettei juuri se kielto ole jäänyt päähän. Pienin on erikoistuneempi kodin remontoimiseen ja saanut keraamisen liesitason osittain hajalle vääntämällä nupit kaakkoon ja antamalla kuumuuden hoitaa homman. Koska tässä kohtaa täytyy syyttää vain itseään ja omaa huolimattomuutta ja kiittää, että tulipalolta säästyttiin, meni se harmi äkkiä ohi. Kuitenkin viimeisin osallistuminen siivoustalkoisiin tyhjentämällä pesuainepullon laminaattiin aiheuttaa edelleen hampaiden kiristelyä auringonvalon näyttäessä irvistävät laminaatin saumat joka kerta, kun ulko-ovesta astutaan sisälle. Pienempiä pahoja on olleet vessassa tapahtuvat kissanhiekkatalkoot, mitkä päätyy välillä koko vessan kuuraukseen ja pahimmillaan tukkeutuneen vessanpöntön aukaisemiseen käsin.

Aineellisten tuhojen lisäksi isompi on aivan liian monesti päättänyt ilahduttaa läsnäolollaan koko päikkäreiden ajaksi, mikä tarkoittaa omasta ajasta luopumista. Se aika toki käytetään hyödyksi kiusaten kaikkea liikkuvaa, kunnes pikkuveli herää ja saadaan hänestä rikoskumppani. Tuota omaa aikaa saa odottaa siis lasten yöuniin asti, paitsi että olen joutunut uudelleen aloittamaan unikoulun nuorimmalle, jotta oppisi nukahtamaan taas itsestään ilman tunnin vieressä istumista. Vauvan kanssa on mahdoton ennustaa kenenkin nukkumista, joten on pelattava varman päälle, että osaa kaikki kolme lasta yksin nukkumaan. Nyt jo itse nukahtaminen sujuu melko hyvin ja vain ensimmäiset päivät meni ajatellessa naapuriparkoja ja istuessa itse pari tuntia lastenhuoneen oven edessä välillä vieden poikaa sänkyyn kerta toisensa jälkeen. Silti haastetta tuo edelleen äidin viereen siirtyminen, mikä pojan mielestä tulisi tapahtua aina vain aikaisemmin, vaikka itse haluaisin vielä katsella iltaohjelmia, enkä käydä ennen kymmentä nukkumaan.

Ulkoilut alkaa (kuten aiemmin ennustelin) kolmen ihmiset  kiukuttelulla, sillä ilmojen kylmentyessä pakkasiin myös vaatteet muuttuvat tukalammaksi pukea. Vielä en ole keksinyt sellaista pukemisjärjestystä, että kenellekään ei ehtisi tulla hiki, tai omat kädet riittäisi kahden lapsen kenkien ja hanskojen pukemiseen saman aikaisesti, jottei tappelua ehtisi syntymään. Ulkona tönötetään tumput suorina, tai vaaditaan päästä vaunuihin istumaan. Puoli tuntia kestänyt pukeminen on yleensä ulkoilun aikaavievin osuus. Sisälle mentäessä sama hikishow toistepäin ja heti alkaa jo nurina tylsyydestä. Huoh.

Puhun nyt uupumuksesta, vaikka osuvampi termi onkin jokin ihan muu. Mutta se uupumus, mielialan lasku, ärtymys, väsymys ja saamattomuus.. Ei tee mieli tehdä mitään, ei lähteä ulos, keksiä tekemistä. Sitten päässä pyörii ne kaikki keskeneräiset jutut, kaikki mitä voisi vielä tehdä, jos vain viitsisi. Ahdistus ja stressi kasvaa. Joten oli aika ottaa itseä niskasta kiinni, vaikka aikamoista selkärangan etsimistä se vaatikin.

Satoi ensilumi. Vaikkei lumen määrä vielä itseä vakuuta, niin lasten kiinnostus ulkoilua kohtaan koki nousun. Mitään puistoja on turha ajatellakaan, tarpeeksi mielenkiintoinen maasto kivikasoineen ja keppeineen riittää näille kahdelle. Itse ei tarvitse kuin seistä tumput suorina ja lopulta pitää jo itse määrätä heidät sisälle syömään ja nukkumaan, kun eivät muuten millään malta. Tekemiset ja mielenkiinto toivottavasti lisääntyy, kun saa ehkä jo pian kaivaa rattikelkan varastosta. Vaikka ulosmeno on kiukkua x3, on se viime päivät ollut sen hikoilun arvoista. Ulkoilun jälkeen on lapset paljon mielekkäämpää seuraa kotona ja viihtyvät hyvin keskenään tappelematta. Saatan jopa saada neuloa itsekseni hetken jotain, tai vaikka laittaa ruokaa rauhassa. Vaikka oma fyysinen vointi kärsii aina ulkoiluista, niin henkinen vointi taas paranee, mikä tässä kohtaa on pelkkää plussaa.

Kotona ollessa oli helppo olla tekemättä mitään. Märistä yksinäisyyttä ja olla pahalla päällä. Päätin pitkästä aikaa löytää mielenkiintoa jostain, joten aloitin helpoilla käsitöillä. Ensiksi päivän näpertelin makramee sulkia ja vaikka lonkat jo oli istumisesta eri mieltä, oli vain pakko jatkaa ja jatkaa. Seuraavana päivänä kädet ja mieli kaipasi uutta tekemistä, joten tartuin taas puikkoihin ja aloin neulomaan. Muutama päivä on mennyt neuloessa vauvalle villahousuja ja sitä oikein huomaa odottavansa malttamattomana milloin pääsee jatkamaan neuletyötä. Nyt työ on viittä vaille valmis ja pään sisällä pyörii jo uudet käsityöt, mitkä aion aloittaa heti työn valmistuttua. Mielenkiinnon ylläpito on ollut hyvin hankalaa viime kuukaudet, mutta kun sen ilon väkisin saa kaivettua, on se kuin terapiaa mielelle. Oma kädenjälki ilahduttaa ja aika kuluu ihan huomaamatta.

Avun pyytäminen henkisen romahduksen keskellä on edelleen hankalaa. Ei haluaisi vaivata ketään, onhan muillakin elämä ja työt ja ne omat stressinaiheet. Sitten kun ehdotetaan jotain helpotusta itselleni, niin eka ajatus on, että en mä nyt mitään tarvi. Silti sitä vaan oikeasti tarvitsee ja etenkin sellaista potkua persiille, että älä nyt kieltäydy. Joten olenkin vastahakoisesti myöntynyt kaikkeen ja huomannut sen olleen erittäin tarpeellista. Viimeksi tuli käytyä mm. Black fridayna pyörimässä kauppakeskuksessa pari tuntia, ihan muuten vain. Ja se pienikin hetki ja aika piristää, vaikka kuinka saamattomuuksissaan ajattelee, ettei sillä ole merkitystä.

Tekemisen keksiminen tuntuu myös yhtä hankalalta. Vois tehdä sitä ja vois tehdä tätä, mutta jossittelun tasolle se yleensä jää. Parasta on vain idean tultua toteuttaa se heti kun mahdollista, koska muuten se jää tekemättä. Eilen tuli jo ajatus uimahalliin menosta ja tänä aamuna muistui tuo sama ajatus, joten ote niskasta piti ja päätin, että tänään me vihdoin mennään uimaan. Ja ei kun kamat kasaan ja menoksi innostuneiden lapsien kera. Oma lehmä ojassa ajattelin myös niitä ihania yöunia, mikä liikunnantäytteinen päivä toisi tullessaan. Sen enempää stressaamatta ja valmistelematta reissu sujui kuin rasvattu. Lapset oli innoissaan ja tottelevaisia, uiminen oli mieleistä puuhaa kaikille ja uudessa ympäristössä riitti tekemistä. Lähdön aikana ei tullutkaan odotettua kiukkua ja mentiin vielä uinnin jälkeen lounaalle hyvillä mielin. Kotona kaksikko leikki monta tuntia nätisti omassa huoneessaan. Piti ihan silmiä ja korvia hieraista, että voiko tällästä tapahtua. No näköjään! Mikä kyllä tarkoittaa ehdottomasti myös sitä, että uimahalli reissusta tulee viikottainen rutiini tähän perheeseen, ainakin vielä vauvan kasvaessa mahassa.

Illalla meno kyllä hieman villiintyi, mutta omat hermot pysyi levänneenä lehmän tasolla. Unimasa kutsui ajoissa ja päivästä jäi hyvä mieli päälle kaikille. Vaikkakin itse olen ehkä vähän rasittunut myös kaikesta toiminnasta, varsinkin kun lonkka vihoittelee ja maha painaa, on viime päivät menneet paljon, paljon virkeämmässä ja iloisemmassa mielentilassa. Uupumus alkaa olla melkein nujerrettu, ärtyneisyys väistymässä ja saamattomuus poissa. Mieltä virkistää entisestään vielä tuleva viikonloppu, kun lapset lähtevät sukuloimaan ja saan kokonaisen viikonlopun itselleni. Vaikka lapsista erossa olo yhtä yötä kauemmin tuntuu edelleen pahalta, on hyöty sitä pientä ikävää kohtaan suurempi.

Toki olen myös ymmärtänyt, että koska mieli on edelleen ailahteleva, saattaa tämäkin henkinen nousu olla yhtä nopeasti ohi kuin alkoikin, mutta samalla jokainen ilon ja onnen tunne on kotiin päin. Voi vaipua synkkyyteen ja se onkin ihan okei, ettei aina jaksa, mutta voi ja kannattaa myös itse yrittää nostaa mieltä. Ja näin teen.

Saako äiti olla itsekäs?

Pienen henkisen romahduksen jälkeistä tunteenpurkausta. Uneton yö yhden viestin jälkeen. Monta tuntia sängyssä kieriskelyä miettien aina uudestaan ja uudestaan niitä samoja asioita. Kiukkua ja ärsyyntymistä. Vauvakin pitää hereillä kuin tarkoituksella  muistuttaen vielä siitä, että tässä tätä yksin odotetaan.

Miksi se oli niin helppoa ja yksinkertaista? Osa-aikainen vanhemmuus. Olla vanhempi silloin, kun sattuu olemaan vapaata töistä, tai silloin kun lastenvalvojalla on sovittu, että nyt ois sun vuoro. Ei silloin tarvitse huolehtia, että joka kuukausi on ruokaa kaapissa, riittää että ruokkii silloin kun täytyy, pari kertaa kuussa. Ei tarvitse miettiä mitä kausivaatetta lapset tarvitsee, mistä ne ostaa, mitä ne maksaa. Senkuin vain siirtää summan elatuksena tilille, toivottavasti, ja jättää pohtimisen sille kenen sen täytyy tehdä. Ei tarvitse ilmeisesti luoda edes lapsille sopivaa kasvuympäristöä kotiinsa edes niitä muutamaa yökyläilyä varten. Ei tarvitse jaksaa lapsiperhearkea ainakaan silloin, kun lapset on pieniä. Kukapa jaksaisi varsinkaan yksin? Herätä aikaisin, huolehtia rytmistä, kerhosta/päiväkodista, ulkoilla tarpeeksi, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, huolehtia ylipäätään kaikesta.

Miksi toisen voi vaan jättää yksin tähän pikkulapsiarkeen? Miksi toinen osapuoli voi päättää vain lähteä silloin, kun on yhdessä perustettu perhe? Miten voi olettaa, että raskausaikaan ja vauvantuloon ei tarvitse osallistua, jos ei vaan huvita?

Päässä soi pikkulapsen äänellä epäreilua, epäreilua, epäreilua. Ja sitä se nimenomaan on. Silloin kun mä en jaksa, kun on ne viimeisetkin fyysiset ja henkiset voimat kulutettu, on elämän jatkuessa vain keksittävä mistä sitä kaivaa lisää puhtia jaksaa se päivä loppuun. Päivä kerrallaan. Silloin kun mä en jaksa enkä halua, en voi vain shoppailla Lumon verkkokaupasta itselleni uutta vuokrakotia ja muuttaa seuraavana päivänä pois. En voi vitkutella ja olla saamaton. En voi olla vastuuton ja huolehtia vain itsestäni. En voi olla välittämättä perheestäni, lapsistani, edes päivääkään. Enkä ikinä haluaisikaan mitään noista.

Uusi voimaannuttava ajatus on kuitenkin pälkähtänyt päähäni, mikä antaa sitä hetkellistä voimaa, kun kaikki jaksaminen on kulutettu loppuun. Ei tänään, ei edes tänä vuonna, tai moniin vuosiin. Mutta sitten joskus, kun lapset ovat koulussa, ehkä teini-ikäisiä, aikuisia, tai viimeistään kun heillä on omia lapsia, he toivottavasti ymmärtävät sen mitä kaikkea tein heidän eteensä. Miten paljon se multa vaati. Saisin ehkä sen lopullisen palkinnon tästä selviytymisestä. Nyt jo saan päivittäin kuulla olevani rakas, saan olla se henkilö, jonka viereen hakeudutaan joka ikinen yö kun tarvitaan turvaa, tapellaan sylipaikasta ja saan olla se, jota ikävöidään vaikka olisin samassa huoneessa. Saan päivittäin sen 100% kiitoksen vanhemmuudesta, eikä mun tarvitse enää sitä jakaa. Vaikka mielelläni olisin jakanut.

Toisaalta ajattelen, että pahin rangaistus on ymmärtää vasta liian myöhään, että menettää sen kaiken. Ja mä taas saan sen kaiken ja enemmän.

Tyttö 3v10kk palasi viime viikolla kerhosta mukanaan piirustus. Äiti, isi, hän itse ja pikkuveli. 

Silloinkin, kun mut on jätetty tähän tilaan, tähän hetkeen, joudun ajattelemaan koko ajan kaikkien muiden yhteistä parasta. Kaikkien muiden, paitsi minun. Aivan kuin mulla ei olisi mitään merkitystä. Sitten, jos pidän puoliani ja toimin itsekkäästi, saan pelkkää kuraa niskaani. Sen kuran päälle, mitä mun päälle vieritetään, vaikka yritän omalla kustannuksellani toimia oikein. Ja jopa itse vellon päiviä siinä omatunnontuskassa, kun toimin kerrankin itsekkäästi. Vaikka ei olisi syytä velloa, tai tuntea oloaan itsekkääksi. Kaikki tämä saa tunteen, ettei mulla olisi oikeutta olla loukkaantunut, rikki, hajalla, loppu. Vaikka mä edelleen olen.

Ja saan olla. 

Väsyttää, uuvuttaa, vaan on pakko jaksaa

Tänään on viikkoja 31+0. Viime viikko on kulunut niin uupuneessa ja väsyneessä olotilassa, että hyvä jos edes jossain kohtaa päivää oli täysin heränneenä. Aamut alkaa meillä joka päivä kello kahdeksan +-puoli tuntia. Eli siis ei tarvitse edes kukonlaulun aikaan nousta. Yöllä ovat molemmat lapset kömpineet viereen nukkumaan. Itse herään vessaan öisin 2-5 kertaa. Aamulla jompi kumpi lapsista herää ja tokkurassa laitan aamuohjelmat televisiosta pyörimään. Lapset heräilee rauhassa niitä katsoen ja saan itse torkkua vielä 15-30min, kunnes jompi kumpi ilmoittaa nälästä. Puoliunessa nousen laittamaan aamupalat pöytään ja yritän jatkaa vielä koiranunta sängyssä. Ei puhettakaan, että unihiekat karisisi silmistä ensimmäisen tunnin aikana siitä ensimmäisestä heräämisestä. Silmiä kirveltää eikä tahdo pysyä auki. Milloinkohan olen saanut nukkua aamulla pitkään kenenkään herättämättä?

Loppuviikosta olin jo niin uupunut, että olin aamusta iltaan tosi ärtynyt. Jossain kohtaa heräsin jo itsekin siihen, että joku nyt on huonosti. Pohdin jo, onko henkinen puoli taas kunnossa lainkaan. Kuitenkin mulla menee nyt jo tosi hyvin, ei kyse ollut nyt siitä, vaan ihan vain väsymyksestä ja uupumuksesta, mikä on jatkunut tauotta jo liian pitkään. Eihän ne lapset tahalleen maitomukia kaada, tai ilkeyttään vaadi alati huomiota antamatta mun hetkeäkään istahtaa rauhassa. Ei sitä väsymystä ja uupumusta meinaa itsekään tunnistaa, ennen kuin jaksaminen on jo äärilleen venytetty ja totaalinen burnout on enää hiuskarvan päässä. Yksin raskaana, kaksi pientä lasta kotihoidossa ei tosiaan ole mikään helppo suoritus. Aikansa sitä jaksaakin arkea normaalisti, mutta ilman taukoa on keho ja mieli niin ylikuormittunut kaikesta, että se sisäinen paha olo purkautuu jo ulos. Ja ketkäs siitä kärsiikään, kuin valitettavasti mun tapauksessa ne saman katon alla asuvat, eli lapset.

Eikä tarvittu kuin yksi päivä, noin kuusi tuntia ja akku oli ladattu. Lapset lähtivät lauantaina päiväksi sukuloimaan ja itse sain jäädä kotiin. Olisin voinut vaikka nukkua kuusi tuntia putkeen, tai vaikka surffailla kanavia tekemättä mitään. Jollekin se on parasta rentoutusta, mutta mä tykkään tehdä niitä asioita, mitkä vielä tuo sitä iloa arkeen. Yksinäinen kiireetön käynti kirpparilla ja kaupassa. Kotona paikkojen siistiminen niin, että siitä siisteydestä saa nauttia päiväuniaikaa pidempään. Kiireettömyys ja aikatauluttomuus riittää. Illalla olo oli kuin uudestisyntyneellä, mieliala oli taas normaali ja oikein odotti lasten saapumista. Pidettiinkin siinä yhteinen herkkuilta Putousta seuraten ja pitkästä aikaan kaikilla oli hyvä olla.

Eilen oli neuvola, jossa kerroin tuosta ylitsepääsemättömästä väsymyksestä, mikä ei mene nukkumallakaan ohi. Hemoglobiini näyttikin tippuneen alle sadan ensimmäisellä mittauksella ja toisella mittauksella arvo oli 106. Marssin siis apteekkiin ja toivon, että rautatabletit toisivat kaivatun helpotuksen. Eikä ihme, että väsyttää! Muuten sujui tuo käynti ilman mitään kummasteluja. Painoa on vihdoin alkanut kertymään alun ison pudotuksen jälkeen, mutta hyvin maltilla sitäkin viikkoihin ja edellisiin raskauksiin nähden. Seuraava käynti on jo parin viikon päästä ja saan silloin lähetteen painoarvioon, koska kuopus oli syntyessään kookkaat 4,5kg. Ihanaa päästä vielä kurkkaamaan tulevaa pientä ennen synnytystä. Josko suostuisi näyttämään naamaansakin, jotta näkisi tulevan pojan kasvonpiirteet ja saisi jonkinlaisen mielikuvan hänestä.

Vaikka kotiäitinä ja raskaana on ollut paljon helpompaa, kuin raskaana töissä, ei näköjään niiltä samoilta vaivoilta voi välttyä rennommissakaan oloissa. Issias on joka päivä niin kipeä, että on istuttava vain jumppapallon päällä. Lasten kanssa leikkiminen alkaa olla hyvin mahdotonta, koska parhaimmat leikit syntyvät lattialla rymyten ja duploja on huono rakentaa jumppapallon päällä istuen. Kauppareissuilta kotiinpaluu menee pakottaen toista jalkaa liikkumaan ja loppupäivä on jalka melkein käyttökelvoton. Aamulla herätessä olo on kuin jyrän alle jääneellä. Selkä, lonkat ja vatsa kipuilee vielä monta tuntia heräämisen jälkeen. Ketteryys on luokkaa elefantti posliinikaupassa, eikä tiukassa paikassa mahan sisään vetäminen kummasti enää auta..

Kaikesta huolimatta raskaus on ihanaa. Enää yhdeksän viikkoa, mikä tuntuu nyt aivan liian vähältä aikaa enää nauttia. Eron alkumetreillä ostin aina kukkia itselleni palkinnoksi selviytymisestä, jos olin selvinnyt monista romahduksista suht järjissään. Tällä kertaa palkinnoksi jaksamisesta ostin itselleni kauan haaveilemani Aarikan kynttilänjalat, prinssi ja prinsessa, kuten rakkaat lapseni ovat. Minun elämäni kuninkaallisia. Yhtä prinssiä vielä odotellessa valtakuntaamme. 💙

Kaksiosta koti kohta neljälle

Lastenvaatteiden lisäksi sisustus on lähellä sydäntäni. Kuten lastenvaatteissa, tykkään kotimaisista tuotteista ja designista. Oikeastaan tuo kotimaisuus näkyy vain tekstiileissä ja sisustustavaroissa, koska lähes kaikki huonekalut on kuitenkin Ikeaa. Inspiraatiota saan lähinnä vain Facebookin sisustusryhmistä ja silloin tällöin instagramin ja pinterestin kautta. Ennen olin melko mahdoton sisustaja ja sisustus muuttuikin aina kerran vuodessa. Tavaraa ostin kaikkialta perus sisustuskaupoista (Ellos, Jotex, H&M Home ym.) ja tavaraa sitten kertyikin melkoisesti. Nykyään vihaan rojua ja tavaraa ylikaiken ja pyrin pidän sisustuksen pelkistettynä ja yksinkertaisena. Sisustuskrääsää en osta (pakollisia kynttilöitä enempää), vaan ostan harvoin ja harkiten yleensä kotimaisia juttuja, jotka miellyttää silmää vuodesta toiseen.

Keskiviikkona siis kävimme Ikeassa. Ostoslistalla oli kolme Ivar kaappia, joista yksi meni lastenhuoneeseen yhden Bestå-sarjan kaapin tilalle ja kaksi siirtyi olohuoneeseen Tv-tasoksi toisen Bestå kaapin tilalle. Tämä vaihto johtui ihan vain siitä, että Ivar on korkeampaa ja kapeampaa, eli antaa enemmän tilaa kuin leveämpi ja syvempi Bestå. Myös houkutteli tuo Ivarin materiaali, eli käsittelemätön mänty, mitä voi sitten maalata ja sävyttää mieleisekseen.

Sävyltään tämä tuo ihanasti kodikkuutta mustavalkoisen keskelle. Sopii ihanasti luonnonvalkeaan Linie Designin villamattoon ja lattian kanssa ei riitele liikaa, vaikka aavistuksen vaaleampaa sävyä onkin. Tähän mietin vielä jalkoja alle, jotta ovet avautuisi mattoa siirtämättä ja ilme kevenisi. Korkeudeltaan 83cm korkeat kaapit ovat just hyvän korkuiset tv-tasoksi, koska television katselu tapahtuu sängyltä. Keinutuolin tilalle olen ajatellut kahta lepakkotuolia vieraita ja television katselua varten, koska vaikka tuoli on nätti, niin kovin mukavaksi ei voi sitä kehua. Annan silti idean hetken vielä elää, koska vasta hetki sitten olin jo ostamassa Ikean Söderhamn divaania sängyn eteen, mutta sen idean hylkäsin kokonaan Ikeassa kierreltyä. Kapea penkki on myös mietinnässä, mutta sopivaa (sopivalla hintalapulla) ei ole myöskään löytynyt.

Täällä 54 neliön kaksiossa asustaa kohta kolme lasta ja yksi aikuinen. Eteinen on kuvan takana ja siellä on yhdellä seinällä kaksi tankokaappia, hyllykaappi ja siivouskaappi. Yhdet vaunut mahtuu loistavasti myös eteiseen niin, että vessaan ja kaappeille mahtuu kulkemaan. Kuvasta vasemmalla on pienehkö keittiösyvänne, missä kaappitilaa on omiin tarpeisiin oikein runsaasti. Lisäksi on kiva, että keittiö on ns. erikseen, mutta kuitenkin niin, että näkee ruokaa laittaessa lasten puuhat. 

Ruokapöydällä on paljon tilaa ympärillä ja lasten isommat leikit tapahtuvatkin olohuoneessa. Käänsin pöydän juuri ympäri, jotta taakse mahtuisi sovussa molemmat kaapit näyttämättä ahtaalta. Valaisin vaatii uudelleensijoittamista ruokapöydän päälle. Vielä puuttuisi ruokapöydäntuolit, mutta koska täydellistä ei ole vielä löytynyt, niin etsintä jatkuu hitaasti. Joka tapauksessa kesällä jo pöytä saa uuden syöttötuolin juniortuolin lisäksi, joten penkki onkin ehkä tarpeeksi ainakin toistaiseksi, jottei pöytä ole ympäriinsä tuoleja tilaa viemässä. Penkki tosin vaatii näin kylminä ilmoina taljan lämmikkeeksi, koska metalli on varsinkin aamupalalla ikävä jalkoja vasten. Viha-rakkaussuhdetta kokeva lehmäntalja sai uuden yrityksen ruokapöydän alla.

Korkea kaappi on vuosia sitten tekemäni Tori.fi löytö viidelläkympillä. Sutasin sen rumasti valkoiseksi kaikki-heti-nyt -tyylillä, joten joku kaunis päivä täytyy maalata se kalkkimaalilla nätiksi. Kaappi toimii "romukaappina", eli sisältää askartelutarvikkeet, ylimääräiset johdot ja tulostimen, sekä myös keräykseen menevät lehdet ja mainokset. Lastenhuoneessa ja tv-tasona toimineet Beståt olivat menossa jo turhana myyntiin, mutta sitten keksin pinota ne päällekäin ja siirsin omat vaatteeni sinne ja varmaan myös vauvan vaatteet. Juliste on vuosi sitten jo ostettu, mutta kehykset sain hankittua vasta hiljattain. Tarkoituksena oli laittaa seinälle, mutta toistaiseksi saa lojua kaapin päällä, vaikka sinne taitaakin olla turhan kookas.

Säilytystilaa on aivan yli tarpeiden, mutta sehän se ihannetilanne taitaa ollakin. Kaappien lisäksi Ikean Brimnes -sänky imaisee neljällä laatikolla kaiken ylimääräisen, kuten lasten ylisuuret pehmolelut, tarpeettomat tyynyt ja petivaatteet. Vielä pitää etsiä kaappien sisusteeksi toimivia säilytysratkaisuja ja järjestellä tavarat sopiviin kaappeihin. Vauvalle laitan vielä oman kehdon sängyn ja korkean kaapin väliin, mutta muuten ei vauvantavaratkaan sitteriä enempää tilaa vie. Hoitopiste sijaitsee sitten vessassa pesukoneen päällä. Vauvan kasvaessa perhepedistä pois siirtyy lapset kaikki samaan huoneeseen nukkumaan, joten vielä ei moneen vuoteen tarvitse edes isompaa asuntoa meille miettiä. Aluksi harmitti kolmiosta kaksioon muuttaessa sängyn sijoittaminen olkkariin ja sohvattomuus, mutta nyt en kyllä todellakaan enää kaipaa omaa huonetta sängylle ja sinne mahdutaan kaikki köllimään päivälläkin. Lastenhuone sijaitsee tv-seinän takana ja lapset suostuvat leikkimään siellä paljon paremmin, kun näköyhteys on olkkariin. Lelut on helppo myös siivota takaisin huoneeseen, kun ne sattuvat leviämään päivän aikana pitkin olkkaria.

Pesänrakennusviettini sai hetkellisen rauhan olohuoneen osalta, mutta edelleen projekti lastenhuone jatkuu, kunnes kaikki tavarat löytää täydellisen paikkansa. Joulun ja synttäreiden jälkeen täytyy joka tapauksessa tehdä inventaariota ja keksiä uusia luovia ratkaisuja leluille.

Rakastaa, ei rakasta. Hyvä minä, paha minä.

Jotain mä vielä kai tunnen. Ainakin pettymystä, surua, epäuskoa.. välillä vielä toivoa ja kaipuuta. Vihaa? Aika vahva tunne. Ei, en mä vihaa. Rakkautta? Toinen ääripää. En mä enää sitäkään. Rakastin sitä mitä se joskus oli. Sitä mä rakastan edelleen ja varmaan hautaan asti. Nyt mä vaan jotain.. ehkä välitän? Vaikken enää ihan sitäkään aina. Haluaisin kyllä välittää, mutta nyttemmin sekin on hyvin väkinäistä.

Se, että yli kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen jää yksin on iso muutos. Ehkä jopa isompi, mitä esikoisen saatua tuli koettua. Mutta vain osittain. Oikeastaan paljoa ei ole muuttunut. Lapsia hoidan täysipäiväisesti, siivoan kodin, teen ruuat, huolehdin laskuista, ruokaostoksista, tärkeistä menoista, lasten tarvikkeista ja vaatteista, hankinnoista.. kuten aina ennenkin. Nyt mä saan enemmän omaa aikaa, mitä ikinä reilu kolmen vuoden aikana oon saanut. Saan käydä kaupassa yksin, kiertämässä kirppareilla ilman, että vähintään yksi lapsi on otettava mukaan. Taloudellisesti menee paremmin kuin ikinä, kun ei tarvitse rahoittaa kuin omat ja lapsen menot. Olen jopa tavallaan helpottunut. Mun ei enää tarvitse olla melkein joka päivä äkäinen siitä, että toinen ei osallistu. Mun ei tarvitse vaatia keneltäkään mitään. Lapsien kanssa ollaan tiimi, vaikka välillä on niitä päiviä, kuin kaikki kaatuu päälle ja ylikuormitun. Silloin ei ole kenellekään kivaa, ei mulla eikä lapsilla. Ja se ei ole reilua. 

Mutta se yksinäisyys. Ennen tuli pitkin päivää viestiteltyä. Lähettelin kaiken aikaa kuvia, kerroin mitä tehdään lasten kanssa, mitä hauskaa ne teki, tai sanoi. Purettua viestitse omaa fiilistä lasten kiukutellessa. Illalla pelkkä toisen läsnäolo riitti helpottamaan omaa stressiä. Ei tarvittu sanoja. Eron jälkeen monen monta viikkoa, jopa kuukausia menin kaupassa suoraan miestenosastolle penkomaan sukkia. Välillä etsin jopa oikean koon käsiini, ennen kuin heräsin hölmistyneenä todellisuuteen. Törmäsin tv:stä tuttuun kasvoon ja hapuilin jo kännykkää käsiini, jotta voisin heti kertoa kenet näin livenä. Netflixiin on tullut uusia jaksoja sarjaan, jota sylikkäin tuli joka torstai katsottua. Nyt en omista enää tunnuksia koko Netflixiin, koska yksin ei mikään kiinnosta. 

Läheisyydenkaipuu satuttaa. 

Muutos ahdistaa. En mä halunnut ikinä ketään muuta. Nyt vaihtoehtoina on elää yksin, tai löytää uusi. Se Oikea. Mutta sitten sen mukana tulisi kaikki muut, perhe ja kaverit. Mulla on jo perhe, enkä halua uutta. Jos mua ei hyväksytäkään uudessa perheessä, tai mun lapset olisi ongelma?Uusioperhe, äiti- ja isäpuoli on kirosanoja mun pään sisällä. En mä halua sitä muutosta, mitään niistä, mutta silti mä kaipaan sitä jotain. Tähän lisätään oma murentunut omakuva, niin johan menee vaikeaksi ja ahdistus on jälleen taattua.

Tämä lähtisi nyt halvalla. Hintalapussa nolla euroa. 

Tämä minä on heti aamusta kihartanut hiukset ja meikannut kunnolla. Hän on lähdössä jonnekin, kauppaan tai puistoon. Jonnekin, missä on ihmisiä. Vaikka itkettääkin, niin sitä ei helposti meikin takaa huomaa. Sain aina ennenkin kehuja silloin, kun olin meikannut. Ja miksipä en, näytänhän mä nyt nätimmältä näin  Mutta en tarpeeksi. Liian paksut hiukset, väärän väriset hiukset, kokeile punaista, mustaa, ruskeeta. Leikkaa lyhyemmäksi, vieläkin lyhyemmäksi. Lastenvaunuja työntäessä vastaantuleva mies muodostaa huulilla mulle sanan "wau". Hymyilen takaisin, vain hetken. Mutta mähän työnsin lastenvaunuja, näkihän se sen? Ei varmasti huomannut isoa mahaa, ei se muuten olisi noin elehtinyt. Vai oliko se sittenkään wau, jos mä näin väärin? Mulla on Tinderissä profiili. Välillä kännykän yläreunaan pomppaa ilmoitus, että näin ja näin monta sataa kertaa tykätty, uusia supertykkäyksiä ja mitä niitä nyt on. Mulla ei ole pienintäkään aikomusta avata koko sovellusta. Ei mulla lue, että mulla on lapsia ja odotan vielä lasta. Tuo tieto kyllä helposti profiilista instagramin kautta näkyisi, mutta ei ne ole sitä katsoneet kuitenkaan, vaan ne on vain sen yhden kuvan perusteella antaneet sydämen. Kuka muka raskaana olevaa haluaisi viedä kahville? Ja sen kyllä ymmärrän, en mäkään halua nyt treffailla raskaana olevana. Tai ehkä, mutta mun on kai turha yrittääkään. Kaksi lasta vielä menee, mutta kun kolmas syntyy, niin eihän kukaan kajoa kolmen lapsen äitiin? Tai ehkä, muttei ainakaan vakavalla tasolla, ainakaan ne oman ikäiset. Entä ne, jotka vasta etsii kumppania perheen perustamiseen? Mä oon jo lapseni tehnyt, ei multa puutu kuin se mies. Mistä niitä sitten löytää? Moni mut varmaan huolii, mutta kuinka moni mut huolii sellaisena mitä mä oikeasti olen? Äiti, kotiäiti, ei kiinnosta alkoholi, ei baarit. Tylsää tavallista arkea, sitä mun kanssa saa.

Mutta se on se sama kuin tämä ja ihan yhtä arvokasta. Ei palautusoikeutta.

Tämä minä on laittanut joka päiväisen sotkunutturan eikä ole meikannut. Oikeen juntti, stereotypinen mamma. Varmaan ne verkkaritkin jalassa. Se sama, mikä hän on ollut vuodesta 2015. Hän on lähdössä myös ihmisten ilmoille. Eikä mua ole itkettänyt pitkään aikaan. Oonhan mä nätti näinkin, vaikken sitä ole saanut kuulla. Vaaleat hiukset sopii mulle parhaiten ja muut niitä kyllä ihailee. Pisamat on mulle riittävä asuste, niistä saankin eniten kehuja muilta. Paksut hiukset ärsyttää, mutta nutturalla ne ei haittaa. Joku varmaan kadehtisi niitä paksuja hiuksia. En mä tiedä katsooko mua joku, en ainakaan sitä huomaa. Jos katsoo, niin ehkä sitä kun lyllerrän mahani kanssa homsuisena. Ehkä mä oon jonkun silmään nätti ja hehkun raskaana. Mun ihana raskaus ja ihanat lapset. Me riitetään. En mä jaksa mennä elämässä taaksepäin. Ei mua kiinnosta käydä treffeillä, notkua baareissa, kahviloissa, jutella tuntemattomille ja etsiä seuraa jostain tinderistä. Hakekoot mua kotoa, tai olkoon hakematta. Törmätköön muhun kaupan kassalla, puistossa, missä vaan. Meidän piti ostaa oma talo. Mä ostan sen itse. Sitten joskus. Se on sitten mun talo, mun ja lapsien. Sinne mahtuu yksi mies, mutta pärjään mä ilmankin. Ei kuka tahansa tule mun ja lasten kanssa saman katon alle. Musta saa joku täydellinen täydellisen kotivaimon. Ei pullantuoksuisen, vähän nalkuttavan, mutta kaiken arvoisen.

Nämä kaksi minää on kuin sarjakuvien enkeli ja piru olkapäillä kuiskimassa korvaan ja riitelemässä. Kuka mut muka haluaa ja ihan sama vaikkei kukaan. Itsetunto miinusmerkkinen, mutta itsekunnioitus nousussa. Ne ajat, kun purskahdin peilin edessä itkuun alkaa olla jo ohi. Ne ajat, kun mietin miten mun täytyy muuttua. Ei mun tarvitse muuttua, vaan löytää itseni. En mä tiedä vielä kuka mä oon, tiedän vain kuka mä olin. Mä olin joku, joka ajatteli, että on saanut jo kaiken. Lapset, perhe ja mies. Ensirakkaus, jonka kanssa meidän piti nauraa toistemme rypyille kiikkutuolissa. Nyt se kaikki on viety pois. Monta virhettä tein, niistä myös opin ja kadun. Nyt on vaan lapset ja mä. Enkä mä tiedä kuka se "mä" enää on. Hirveesti ei jäänyt jäljelle. Yksi unelma on viety iäksi, mutta monta muuta on vielä jäljellä. Niitä kohti mä meen ja kokoan itseni uudelleen. Viivi 2.0.

Raskauden loppusuoralla

Aamukammassa jäljellä kymmenen viikkoa. Tänään on rv30+0 ja vihdoin poksutaan kolmella alkavilla luvuilla. Raskaus on edelleen  sujunut helpohkosti. Kolotuksilta en ihan ole välttynyt ja painokin alkaa jo nousta, mutta niin kasvaa mahakin ja toivottavasti sen sisällä polskuttava poika. En vieläkään saa millään päähäni mielikuvaa, miltä hän voisi näyttää. Ehkä peikkotukka, kuten sisaruksillaan syntyessä? Ehkä hän on veljensä ja siskonsa näköinen? Vai onko hän katraan "musta lammas", vaalea tukka heti synnyttyä ja ulkonäöltään enemmän äitiinsä? Kahdesti olen jo jopa unissani synnyttänyt. Kumpanakin kertana synnytys oli tullut yllättäen, nopeasti paljon ennen laskettua aikaa. Yrittääkö alitajunta vihjata, että synnytys lähenee, vaikka kuinka ajattelee että vielä on aikaa, koska edellisetkin menneet melkein viikolla yli lasketun. Ehkä valmistella vauvantuloon jotenkin henkisesti, kun on pitkään tuntunut etten ole vielä valmis. Nytkään en ole valmis, en ihan vielä haluaisi luopua tästä raskaudesta. Vasta mä ehkä alan nauttia siitä, kun oma toipuminen henkisesti etenee.

Tänään kokoonnuttiin ensimmäisen kerran hoivaa ja leiki -ryhmän kanssa. Sieltä tullessa ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että kumpa se vauva olisi jo tässä! Raskaus on ihanaa vielä, vasta siihenkin pääsin mukaan, mutta voi sitä pientä vastasyntynyttä, miten sitä malttaakaan odottaa taas saapuvaksi?! Jotenkin tuo ryhmä keskittyi niin raskauteen, vauvaan, äitiyteen ja ihan vain minuuteen, että sitä myötä myös sai ajatuksia pois kaikesta viime kuukausien kurjuudesta. Kaiken sen negatiivisuuden keskellä ei ole pystynyt keskittymään niihin onnen hetkiin, raskauteen, tulevaan vauvaonneen, lapsiin sun muihin moneen pieneen ilon hetkiin.

Nimitarra mulle ja maha sai nimitarran myös asukkaan työnimen mukaan. Vihko sisältää ryhmässä tehtäviä juttuja. 

Hetkittäin olo oli hyvin ulkopuolinen yksinodottajana. Ennen omaa puheenvuoroa teki mieli rynnätä ovesta ulos, koska ahdistus ja häpeä omaa tilannetta ja sen kertomista kohtaan nousi taas huippuunsa. Ei mun olisi tarvinnut mitään kertoa, jos en olisi halunnut. Kuitenkin sen ääneen sanominen, tällä kertaa vain ääni väristen, helpotti ja pian ahdistus oli poissa. Ryhmänvetäjät ottivat minut huomioon hienosti kaikissa tilanteissa, missä nyt tilanteeni saattoi erota muista.

Ennen ryhmään menoa oli tiedossa Ikean reissu. Matkaan lähdettiin hyvissä ajoin. Aamupalan pakkasin autoon, jotta lapset viihtyisivät menomatkan eväitä syöden ja paluumatka meni melkein sujuvasti nukkuessa päikkäreitä, ainakin pojan osalta. Ostoslistalla oli lastenhuoneeseen uusi kaappi kirjoille, palapeleille ym. sekä vaatekaappiin järjestystä luomaan säilytysratkaisuja, keittiöön lamppu, olohuoneeseen uudet kaapit tv-tasoksi ja patjansuojus tulevaa pulauttelijaa varten. Siihen niitä monia tarpeellisia heräteostoja lisäksi ja tetristä päästiin pelaamaan autoa pakatessa.

Pikkuhiljaa siis kodista koti. Pesänrakennusvietillä voi olla osuutta asiaan.. Mutta vielä en ole kertakaan voinut kutsua kotia täysin valmiiksi. Aina on jotain, mistä haaveilee ja puuttuu se loppusilaus. Sitä kohti siis pyrin, pikku hiljaa, kuten tapanani on. Vielä puuttuu paljon, mutta päätösten tekeminen tuntuu aina hankalalta. Lasten keskellä käytännöllisyys on ensisijaisesti tärkeintä, itselleni taas ulkonäkö ja kestävyys.

Huominen päivä on siis pyhitetty kolmen kaapin ja kahden korihyllyn kokoamiseen, lampun asennukseen ja kodin järjestelyyn. Onneksi on pari pikkuapuria auttamassa, tai "auttamassa" urakkaa.

Isänpäivä eron keskellä

Tänään on taas päivä, jolloin erityisesti toivoisin asioiden olevan toisin.

Tänä aamuna jompi kumpi lapsista tulisi herättämään ja hiipisimme hiljaa pois makuuhuoneesta ja jäisit nukkumaan. Laittaisin aamupalapöydän valmiiksi samanlailla, kuin sinä teit melkein jokaisena aamuna, kun annoit minun väsyneenä nukkua pitkään. Kiitos siitä. Vaaleaa leipää, keitettyjä kananmunia, juustoa, leikkelettä ja sinulle erityisesti salaattia leivän päälle. Kahvia mustana ja appelsiinituoremehua. Tulisimme herättämään sinut. Poika luultavasti toistelisi vasta oppimaansa "isiä" ja tyttö laulaisi jo hienosti onnittelulaulun kanssani. Tyttö antaisi sinulle kerhossa tekemänsä lahjan ja kertoisi miten on sen tehnyt, vähän änkyttäen, koska niin hän tekee innostuessaan. Sen lisäksi olisimme yhdessä tehneet lasten kanssa kortin ja lahjan. Osallistuisin kortin ja lahjan tekoon kiitoksena sinulle siitä, että sinä olet just lasteni isä. Paras isä, vaikka sitä aina epäilitkin.

Tänä aamuna heräsin ensin. Hetken päästä poika hakeutui kainalooni ja sylittelimme hetken onnellisena. Laitoin lastenohjelmat pyörimään tytön herätessä niitä seuraamaan. Hetken päästä nousin laittamaan aamupalaa lapsille ja keitin kahvin itselleni. Teimme isänpäiväiväkortit isäpuolelleni, taatalle, kiitoksena isän ja isoisän roolista minun ja lasteni elämässä. Vietämme isänpäivän mummilla ja taatalla. Yhdessä emme tee mitään lasten isälle, koska olen menettänyt arvostukseni häntä kohtaan. Tytön kerhorepussa odottaa isälle tehty kortti ja lahja, mutta en tiedä milloin hän ne pääsee isälleen ojentamaan. Hän ei onneksi hirveästi ymmärrä koko päivästä. Kerhotädin kysyessä vaivihkaa saako lapsi tehdä isälleen kortin ja onko isä kuvioissa vastasin, että ehdottomasti saa, vaikka meillä onkin tässä erotilanne päällä. Innoissaan hän kerhosta saapuessaan kertoi askartelustaan ja lahjan antaminen on varmasti tärkeää hänelle, eikä hän välitä varmasti myöskään antaa lahjaa myöhässä. Laitoin lahjan hyvään talteen ja muistuttelin tyttöä sen antamisesta sitten myöhemmin.

Äitinä tuntuu hirveältä lohduttaa omaa pientä tyttöäni, kun hän itkee lohduttomasti ja kysyy, miksi iskä lähti pois. Kysyy, miksi iskä ei rakasta enää äitiä. Aluksi tuntui hirveältä, kun tyttö itki ikävää enkä osannut aina lohduttaa. Nyt tuntuu ehkä vielä hirveämmältä se, että iskää ei enää oikeastaan ikävöidä. Ei ainakaan ensimmäiseksi, kuten aina ennen, koska nyt tuon ikävän tilalla on mummi. Silti isi on pienelle tytölle hyvin rakas.

Poika ei hirveästi ymmärrä, ei ikävää eikä ajankulkua muutenkaan. Hän tietää, että isi on isi, mutta siinäpä se. Isin lähtö ei häneen ole hirveästi vaikuttanut mitenkään, paitsi että mummi on erityisen rakas.

Mutta voihan vauva, tuo pienin poika, vielä mahassa. Hän kuulee vain meidät, ei opi tuntemaan isin ääntä, sormien rummutusta vatsan päällä, kuten hänen sisarensa saivat tuntea. Hän ei kiinny isiin aluksi, hän ei tiedä kuka isi edes on. Se on vain yksi syli niistä monista, joka hetken pitää sylissä ja lopulta antaa pois takaisin äidille. Vauvalle opetetaan kuka isi on, että hän on jotain suurempaa kuin vain joku. Mutta onko hän sitä vauvan mielestä? Isi ei näe hänen syntymää, et hänen jokapäiväistä kehitystä, ensiaskelia, sanoja.. koska isi halusi niin. 

Me tarvitsimme isiä kaikki, koska yksin olen vain puolikas, perheestämme puuttuu yksi tärkein. Yritän kahden edestä, yritän täyttää sen isin kokoisen kolon, mutta en vielä osaa, enkä pysty ikinä iskää korvaamaan. Eikä mun täydykään, koska onhan heillä onneksi isi. Rakas isi.

Kolme raskauspettymystä

Tämä on kolmas raskauteni. Helpoin fyysisesti, mutta vaikein henkisesti. Pettymyksistä kolmas, pettymyksistä suurin.

Olin 19-vuotias kun aloin odottamaan esikoistani. Tulin pian raskaaksi ja raskaus sujui muutenkin melko hyvin alusta loppuun. Tosin loppuajasta alkoi fyysiset vaivat, jotka pakottivat sairaslomalle jo kuukautta ennen varsinaista äitiysloman alkua. Mies lähti armeijaan heinäkuussa ja laskettu aikani oli tammikuun alussa. Kotiutuminen tapahtui onneksi jo joulukuussa, vaikka pelotti, että ensimmäiset kuukaudet saattaisin olla vauvan kanssa yksin puhumattakaan loppuraskaudesta. Olin kuitenkin yli puolet raskaudesta yksin ja kaikki vauvantuloon liittyvät asiat hoidin yksin.

Ensimmäisen odotus on aina tunteiden vuoristorataa ja miehen tuki on tärkeässä asemassa. Kuitenkin äkkiä tuli itse koettua, että oma odotukseni ei ollut niin suuri asia, kuin miehen armeija-aika. Kotilomilla halusin tietysti saada sitä huomiota, mitä raskaana olevalle tulisi suoda. Sen sijaan sain hoitaa kotilomille saapunutta väsynyttä puolikuntoista inttimiestä, itsekin yhtä väsyneenä ja puolikuntoisena. Kamppailin itseni kanssa, että kumpi ansaitsee enemmän. En vaatinut mitään, mutta annoin itse kaikkeni toivoen samaa vastakaikuna. Eihän sitä tarvitsisikaan edes pyytää toiselta? Yksinäisyys ja huomioimattomuus jätti pitkäksi aikaa pahan mielen vielä synnytyksen jälkeenkin. Tuntui, kuin oisin menettänyt jotain ainutlaatuista, kaiken sen, mitä esikoistaan odottava haluaa tuntea. Ja niinhän mä menetinkin.

Toinen lapsi olisi saanut tulla vaikka heti perään. Esikoisen ollessa 10kk tein positiivisen testin ja onnellinen odotus alkoi päättyen rv9+0 keskeytyneeseen keskenmenoon. Olin surun murtama, mutta positiivinen uuteen yritykseen. Heti perään sain toisen alkuraskauden keskenmenon ja suru kasvoi. Puoli vuotta toisesta menetyksestä itkin joka kuukausi yksin suihkussa alkaneita kuukautisia, kunnes juhannuksena esikoisen ollessa 1v5kk tein vihdoin positiivisen testin taas. Se alkuraskaus meni puoleen väliin saakka peläten keskenmenoa, kunnes rakenneultrassa toivottu poika näyttäytyi ruudulla. Siitä alkoi taas onni uudesta vauvasta.

Se raskausaika meni toivoen ihanaa raskausaikaa. Olihan mies kotona ja esikoinen hurmasi olemassaolollaan. Kuitenkin mies oli kiinnostunut kaikesta muusta, kuin raskaana olevasta vaimostaan. Toivoin saavani käpertyä iltaisin miehen syliin hänen silittäessä vatsaa ja tunnustellessa vauvan potkuja. Sitä ei koskaan tapahtunut, paitsi omasta pyynnöstäni väkinäisesti ja pikaisesti. Toivoin sitä erityistä huomiota, mitä itse tarjosin hänelle inttiaikana. Riitelimme jatkuvasti. Olin loukkaantunut ja surullinen koko raskausajan, kun mies vietti jokaisen vapaapäivänsä kaverillaan, jokainen vapaailta kului tietokoneella. Huomiota sain vain hetkellisesti ja sekin tapahtui siksi, kun hän halusi päästä kaverilleen. Ilmapiiri oli huono. Oli niitä hyviä hetkiä, mutta ne oli vain hetkiä. Olin väsynyt töistä, raskaudesta, esikoisen hoidosta ja yksinäisyydestä, sekä huomioimattomuudesta.

Synnytyksen jälkeen kaikki oli taas paremmin. Mies jäi työttömäksi ja olimme 8kk molemmat kotona. Vauvan hoito ja esikoisen hoito oli sujuvaa, teimme paljon yhdessä ja vietimme aikaa yhdessä. Muutimme uuteen kaupunkiin miehen opiskelupaikan perässä ja minä hoidin lapsia kotona. Kolmantena hääpäivänämme kuopuksen ollessa 1v1kk tein positiivisen raskaustestin. Kolmas lapsi sai tulla, mutta vielä oli ristiriitaiset tunteet molemmilla lapsiluvusta. Olimme kuitenkin onnellisia uutisesta, kunnes se raskaus päättyi pian keskenmenoon. Surin taas uutta menetystä ja päätimme haluta kolmannen lapsen. Eikä mennyt kuukauttakaan, kun raskaustesti näytti jälleen kahta viivaa. Olimme onnellisia ja suunnittelimme tulevaisuutta.

Alkuraskaus oli itselleni haastavaa. Pelkäsin menetystä, olin todella, todella väsynyt ja sulkeutunut. Nt-ultrassa näkyi edelleen sykkivä sydän ja uskalsin olla onnellinen. Tällä kertaa saisin sen, mitä tarvitsin. Saisin olla raskaana, vaatisin itselleni sen mitä tarvitsin. Huomion, hellyyden, välittämisen. Olin onneni kukkuloilla, koska kaikki oli liiankin hyvin. Uusi vauva, miehen uusi työpaikka, vakaa tulevaisuus. Onnellinen tulevaisuus. Ja se kaikki loppui, koska rv14 mieheni lähetti pienen eripuran päätteeksi avioerohakemuksen ja seuraavana päivänä muutti pois. Olin shokissa, järkyttynyt, mutta epäuskoinen. Eihän se näin mene? Eikä menisikään, koska sitten hän sanoi haluavansa minut, vain minut. Hän sanoi haluavansa kosia mua uudelleen ja menisimme isosti naimisiin. Hän sanoi rakastavansa mua. Ja mä uskoin. Raskausaika ei olisi täydellinen, mutta en välittänyt enää siitä. Perhe oli tärkein, meidän perhe, viis minusta ja toiveistani.

Ja mä jäin yksin. Tällä kertaa lopullisesti, kokonaan yksin. Pahimmalla hetkellä, pahimmalla tavalla. Mun kolmas, viimeinen raskaus on pelkkää yksinoloa, surua, ahdistusta ja epätoivoa. Tai no, ei pelkkää. Osaan mä jo olla onnellinenkin. Onnellinen pienestä ihmeestä, pienistä potkuista ja raskaudesta ylipäätään. Mutta tunnen oloni ulkopuoliseksi muiden odottajien rinnalla. Tunnen olevani arvottomampi ja huonompi. Pettymys viimeistä raskautta kohtaan on niin suurta, että se tunne varjostaa kaikkia niitä hyviä onnen hetkiä, mitä nyt raskausaikana koen. Mä menetin mun viimeisen mahdollisuuden olla onnellisesti raskaana.

Vauva potkii, mutta hän ei tunne niitä. Vauva ei kuule hänen puhettaan. Hän ei ole kiinnostunut vauvasta. Ja mä toivon, että tää olisi vain pahaa unta. Vauvan takia, ei mun. 

Tervetuloa talvi

Tervetuloa talvi, lumi, räntä, loska ja moska, koska mä olen kerrankin ajoissa! Yleensä vitkastelen, kunnes talvi yllättää ja sitten on tehtävä paniikissa täsmäiskuja kauppaan haalimaan talvivaatteita lapsille. Viime vuonna talvi yllätti jo lokakuussa, joten samanlaiseen aikatauluun varauduin tänäkin vuonna. Kivempi tosin näin, että saadaan ilmeisesti vielä nauttia lumettomasta säästä vielä hetki.

Tytön toppatakki ja -housut on jo viime talvena alennusmyynneistä haalittuja ja loppu talven käytetty. -50% alella ostettu Molo Kidsin Cathy takki fine feathers kuosilla on kokoa 116 ja oli jo viime talvena reilu 100cm pitkälle tytölle sopiva. Nyt pituutta on kertynyt arviolta viitisen senttiä lisää ja edelleen hyvin menee tämänkin talven. Reiman 104 kokoiset toppahousut ostin Jesper Juniorin muuttomyynnistä myöskin 50% alella ja malli on täydellinen hoikalle tytölle. Lahkeet ovat tarroin kiristettävät kengän ympärille, jolloin lenksuille ei ole edes tarvetta ja housut näyttävät päällä kapeilta ja lapsen on mukava liikkua. Vikingin talvikengät ostin Emmy.fi nettikirpparilta parilla kympillä. Täydellinen löytö, halvalla täysin uudenveroiset popot.

Vasta saapui Metsolan tilaus ja tytölle valitsin vaaleanpunaista asustetta. Takin kuosi on niin monisävyinen, että tuli jo valinnanvaikeus yhdisteltävien kanssa. Kuitenkin otin värin sen perusteella, että käy sitten kauppatakin kanssa yhtä hyvin.

Kauppatakin löysin myöskin Emmy.fi nettikirpparilta ja kyseinen Zara kidsin villakangastakki maksoi huikeat 12,90€! Mummi valikoi tytölle söpöt vaaleanpunaiset karvavuorilliset kauppakengät ja Metsolan merinot on täydellinen mätsi niiden kanssa.

Pojan toppahaalariksi valitsin Mini Rodinin pandan. Tytöllä oli pari talvea takaperin rodinin toppaa ja vakuutuin jo silloin kestävyydestä. Tämän raaskin ostaa uutena, koska ajatuksena on säästää haalari sitten vauvalle. Valvoin puolille öin vaatteiden yö tapahtumana ja päivitin ruuhkautuneen Tenavalinnan sivuja ahkeraan, että sain oikean kokoisen ostettua -30% alella. Hullulta kuulostaa varmasti joillekin, mutta kannatti! Talvikengät ostin jo kesällä Lahden paikalliselta kirpputorilta Vadelmatarhalta, mikä sitten lopetti toiminnan ja myi pikkurahalla viimeisiä vaatteita. Taisiko jopa 2,5€ maksaa nämä tepsut. Hyväksi ja lämpimäksi todetut kotimaiset nahkakengät villavuorella, harmi että näiden kenkien myynti päättyi konkurssiin, eli enää vain kirpputoreilta löytää.

The Brandin kevyttoppa on ostettu vuosi sitten Emmy.fi:stä. Toimii pojalla kauppahaalarina, kun ei ole niin lämmin eikä tekninen puku. Metsola merinot valitsin pojalle valkoisena, niin sopii kumpaankin haalariin.

Tämä 92/98 kokoinen haalari meni jo vuoden ikäiselle, mutta meni myös kolme vuotiaalle siskolle tuolloin. Reilu on vielä tänäkin vuonna pojalle, mutta hyvin käytettävissä. 

Extra paljon kiitosta Metsolalle kahdesta tupsusta! Mahtava keksintö, helppo vaihtaa asuun sopiva tupsu. Metsolan merinoa oli lapsilla jo viime vuosi ja päihitti Gugguun mennen tullen omasta mielestäni. Paksu yksinkertainen neulos, tuulisuojat korvien kohdalla ja istuu päähän napakasti. Nämä ovat kokoa 6-8v, ja täydelliset kummankin 50cm kokoiseen päähän, eli niukkaa kokoa.

Vauvalle talveksi on toppapussia vaille varusteet myös ostettu. Itse yritän mahtua normaaliin talvitakkiin mahani kanssa, jottei tarvitsisi ostaa pieneksi ajaksi äitiytalvitakkia. Eihän sitä tiedä minkälainen talvi tänä vuonna tulee, toivottavasti valkoinen maltillisella pakkaslukemalla.

Introvertti, vai ahdistuksesta ja häpeästä yksin?

Olen hyvin vahvasti introvertteihin kuuluvaa ihmistyyppiä. Viihdyn yksin ja viihdyn kotona, tai paikoissa joissa tunnen oloni kotoisaksi. En kaipaa isoa kaveripiiriä, enkä jaksa ylläpitää ihmissuhteita. Olen huono ystävystymään ja tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka usein haluaisinkin asian olevan toisin. Ujous ja hiljaisuus ei tosiaankaan asiaa helpota. Usein olenkin saanut naureskelua hiljaisuudesta johtuen ja vaikka tarkoituksena ei ole ollut pahantahtoisesti ilkkua, on tilanne ollut itselle aina hirveä. Muutenkin sellaiset tutuksi käyneet "sanoisit säkin jotain" tai "hei, vitsi sä puhut hiljaa" -huomautukset on pahinta luokkaa, mitä voi minulle sanoa. Sen lisäksi puhelimeen vastaaminen ja puhelujen soittaminen on aina ahdistavaa. Silloin kun itse soitan puhelun, on kyse jostain tosi tärkeästä, tai muuten akuutista hädästä. Kaiken asioinnin hoidan netin kautta, viestitse, tai sähköpostilla niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Viime päivinä olen huomannut ahdistuvani entistä enemmän kaikista yhteydenotoista. Suurin osa, varsinkin koko lähipiiri tietää tämän nykyisen elämäntilanteeni ja ymmärrettävästi herää huoli ja sitä myötä kyselyt voinnista ja kuulumisista tasaisin väliajoin. Vaikka olen kiitollinen enkä todellakaan pahastu kyselyistä, koen kaiken tällä hetkellä todella raskaaksi. Miten voit? No, mitä siihen vastaamaan? Ihan jees? En mä voi ihan jees. Huonosti sujuu? No, ei nyt ihan niinkään, on hyviä ja huonoja päiviä. Helpoin olisi ehkä vastata, että mitä mulle tänään kuuluu. Mutta sitten toisaalta aamulla olen voinut romahtaa pariksi tunniksi täysin, kun taas illalla olen normaali itseni. Mitäpä siis siihenkään sitten vastaamaan, vaihtelevasti? En tosiaan tiedä itsekään mitä mulle kuuluu, tai miten mä voin.

Olenkin siis vetäytynyt nyt vieläkin enemmän vain omiin oloihin. En kaipaa edes oman perheeni seuraa. Välillä ahdistun jopa lastenkin seurasta, mutta en millään haluaisi heistä luopua esim. viikonlopuiksi. Lasten päiväuniaika ja nukkumaanmeno jälkeinen aika on nyt tuntunut äärimmäisen tärkeältä, vaikken mitään järkevää ikinä teekään. Eikä tarvitsekaan. Luonani käy myös lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä, joka on nyt parina kertana tullut lasten päiväuniaikaan heitä hoitamaan, jolloin olen itse päässyt yksin pois kotoa. Parin tunnin reissu kaverille kahville, tai itsenäinen kirpputorin kiertäminen on olleet parasta lääkettä. Sen lisäksi ihan vain ajatukset muualle vievät reissut jonnekin, Ikeaan, kaupoille, sukulaisille, joissa ei sanallakaan jauheta mun kuulumisia, tai tilannetta ylipäätään on iso voimavara.

Perhekahvilassa käyn myös, eikä kukaan siellä tiedä yksin odotuksesta. Sinne menen lähinnä juomaan kahvia lasten riehuessa akkuja tyhjäksi ja saan sen pari tuntia vain olla. Keskusteluihin osallistun kyllä, jos on aihetta, mutta muuten en sielläkään mitenkään kaipaa ihmiskontaktia tai hakeudu itse jutustelemaan. Vaikken pahastuisi jos sieltä sattuisi joku samanhenkinen löytymään, mutta nuorena äitinä olen muiden kanssa eri elämäntilanteessa ja sellaista yhteistä säveltä ei toistaiseksi ole löytynyt. Kun keskustelu käy lähellä isiä tai miehiä, alkaa ahdistus ja häpeä nousemaan. Pelkään sitä hetkeä, kun minulta kysytään mitä mieheni tekee työkseen, tai muuta vastaavaa. Tekisi mieli esittäytyä jokaiselle tuntemattomalle heti kättelyssä eronneena yksinodottaja, jotta ei tarvitsisi ahdistua aina miettien, missä kohtaa asia tulee ilmi.

Yriti aluksi myös verkostoitua yksin odottajien kanssa WhatsApp-ryhmän kautta. En kuitenkaan tuntenut kuuluvani siihenkään porukkaan, koska kaikki muut tuntuivat olevat ihan sinut yksin odottamisen kanssa. Ehkä elin niin kriisissä, että en osannut keskittyä itse vauvan odottamiseen, joten poistuin ryhmästä aika pian. Pelkkä ajatus kaverisuhteesta äidin kanssa, jolla on minulta viety onni olemassa, eli ehjä perhe, tuntuu ihan mahdottoman ahdistavalta. Pelkkä isien ja äitien näkeminen lapsen kanssa leikkipuistossa on kuin suolaa haavoille. Toisaalta kaverisuhteen ylläpitäminenkin jo ahdistaa ajatuksen tasolla kaiken tämän päälle. En siis kaipaa ketään, mutta silti tunnen olevani välillä ihan liian yksin.

Introverttiys kyllä rajoittaa tietyllä tapaa tätä nykyistä tilannetta, mutta suurin rajoittava tekijä kaikissa sosiaalisissa tilanteissa on ahdistuksen lisäksi häpeä. Totta kai jokainen vauvauutisen kuultua olettaa, että iskä on kuvioissa. Onhan lapsetkin vielä pieniä muutenkin. Häpeän niin paljon sanoa, että mies otti ja jätti, odotan yksin. Häpeän olla jätetty, häpeän sitä, että minulla ei ole ketään. Häpeän eroperhettä. Häpeän keskustella omasta tilanteesta, häpeän kohdata ihmisiä, jotka tilanteeni tietää. Niin perhettä kuin tuntemattomiakin. Häpeä on niin voimakas tunne, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja poltteena. Raskaus tekee tästä häpeästä ihan ylitsepääsemättömän.

Kuka jättää raskaana olevan vaimonsa? Hänen kuuluisi tuntea häpeää, ei mun, mutta ainoa asia mitä ajattelen on, että mun täytyi olla tosi riittämätön, että näin kävi. Ja se mua niin paljon hävettää.

Vauvan vaatekaappi

Jo esitellyn äitiyspakkaukseni lisäksi nuorimmalta pojaltani oli jäänyt vaatteita jonkinverran säilöön, vaikka reippaasti suurimman osan ehdin jo myydä pois. Onneksi parhaimmat oli kummipojallani lainassa, joten ne palautui juuri takaisin hänen päättäessä vauvavuottaan. Mitä opin esikoiseni vauva-ajalta on se, että vaatteita ei todellakaan tarvitse olla määräänsä enempää. Silloin menin tietämättömyyttäni yleisen neuvon perässä, että vaatteita likaantuisi koko ajan ja lopulta olinkin pulassa, kun niitä vaatteita oli laatikko kaupalla myytävänä niiden jäätyä pieniksi. Eikä kaikkia todellakaan tullut käytettyä, sillä lempparit valikoitui päälle aina, kun pyykistä ehtivät. Ehkä minulla on käynyt tuuri, kun vauvani eivät puklaile sitä kymmentä bodya päivässä pyykkiin, tai sitten jaksan vain pestä pyykkiä tavallista ahkerammin vauva-ajan.

Nyt olen muutaman vaatteen lisää kerennyt ostamaan kirpputorilta äitiyspakkauksen valmistuttua. Kirpparia kierrän ahkerasti, joten lisäyksiä ehtii varmasti tulla ennen vauvan syntymää. Vaatteita on kuitenkin jo sen verran, että uutena en osta ainuttakaan.

Kuopukselle ostelin järkevämmin aiemmasta oppineena ja valitsinkin ylä- ja alaosia 10kpl/koko. Tuo määrä oli sellanen hyvä ja tarpeellinen, vaikka vähemmälläkin olisi pärjännyt, kun edelleen ne lempparit valikoitui päälle. Tässäkin vaatemäärässä on sellasia, mitkä luultavasti ei päädy käyttöön, mutta säästän ne nyt vielä varmuuden vuoksi, tai myyn pois jos löydän tilalle kivempaa. Yläosat likaantui päivittäin, kun taas housut voivat mennä jopa kolmekin päivää puhtaana. Samoin sukat pyöri jalassa useamman päivän likaantumatta. Yöpuvut meni vahingosta vaihdellen 1-3 käyttökertaa.

Tämän verran vaatteita kaikenkaikkiaan löytyy. Koot ovat välillä 50-80, eli se mitä ensimmäisenä vuotena tulee käytettyä. Vielä on isompia kokoja ostamatta, mutta koska kesä on välissä eikä ole vielä tietoa tarviiko varautua hellevaatteisiin ja mitä kokoa mahdollisesti kesällä menee, niin ne hankinnat jää lähemmäksi kesää. 

Nallehaalari on kuopuksen jäljiltä ja ajattelin sen säästää varmuuden vuoksi, vaikkei viimeksi tullutkaan käyttöön. Fleece taas on luultavasti oikein tarpeellinen talveen ja kevääseen. 

Jumpsuitit on ehkä suloisimpia vauvanvaatteita ikinä. Niitä ennen tuli osteltua useampi kappale, mutta ei ne kovin usein eksyneet päälle. Kolme eriaikaa sopivaa jumppista riittänee oikein hyvin. 

Yöpuvut on vasta hankinnan alla. Määrällisesti kolme per koko on hyvä määrä. Pienet koot onkin ostettu, isompia saa vielä etsiä kirpparilta. 

Nämä ovat kokoa 50. Koska luultavasti poikavauvani ei ole pienintä mallia syntyessään, saavat nämä jäädä hätävaraksi. Luultavasti jää käyttämättä ja aloitetaan suoraan koosta 56, mutta eihän sitä koskaan tiedä. 

Omat henk.koht. inhokit, eli beiget. Nämä löytyi kuitenkin kaappien kätköistä, joten tulevat käyttöön. Onhan ne suloisia aivan vastasyntyneen päällä. 

Sitten taas suosikit, ne niin tylsät ja mielikuvituksettomat musta, valkoinen ja harmaa. Yhdistely ei tuota ongelmia ja uusia asukokonaisuuksia on helppo luoda.

Mustavalkoinen body, mustaa ja valkoista alaosaa.
Värikäs yksivärinen sopii myös. 

Tämä body tuotti vähän vaikeuksia, mutta simppelit alaosat käynee oikein hyvin. Siskolta löytyy samaa kuosia paitamekko, joten saavat samistella keskenään. 

Onneksi löytyi viime käynnillä kirpparilta perus yksivärinen musta body, koska sen kanssa ei ainakaan mene sormi suuhun yhdistelyjen suhteen. Kaikki käy. 

Kuviollisten kanssa yhdisteltävät värit on helppo napata
kuosista. 

Nämä Kiddowin Jumpsuitit on niin monikäyttöiset.
Yläosaksi käynee melkein mikä vaan. 

Mustavalkoiset, edelleen helpoimmasta päästä yhdistellä.. 

Pienet juhlavammat vaatteetkin löytyy, vaikka sitten pääsiäispöytään, äitienpäivään, tai muuten vain hienosteluun. 

Lätkän mm-kisat ei jää katsomatta ja peleihin tulee varautua asianmukaisilla varusteilla. 

Yksiväriset ja yksinkertaiset on helppo myös yhdistää, kunhan värit toimii keskenään.

Yläosat:

• 50 - 3kpl
• 56/62 - 11kpl
• 68/74 - 6kpl
• 80 - 4kpl

Alaosat:

• 50/56 - 8kpl
• 62/68 - 10kpl
• 74/80 - 5kpl

Yläosia kuin alaosiakin saa vielä koossa 68/74 hankkia muutaman ja sitä isompia sitten vauvan kasvaessa. Koska koot vaihtelevat niin paljon riippuen merkistä, niin lista ei ole ihan pätevä. Esim. Papun 50/56 body on isompi, kuin Newbien 62 kokoinen body ja samoin Newbien 56 housut samankokoiset H&M 68 kokoisten kanssa. Kaappia valmiiksi laittaessa on syytä vielä vertailla kokoja keskenään ja unohtaa kokonaan kokolappujen katsominen. Vaatteiden pesun ja koottain järjestelyn jätän lähemmäksi laskettua aikaa.

Huomenna saan luultavasti Ikeasta tuliaisina vaatekaappiin vaatetangot, henkarit ja korit, jolloin alkaa lasten vaatekaapin järjestäminen. Olen nyt jo saanut kolmen lapsen vaatteet, nukenvaatteet ja tarvikkeet, sekä lautapelit mahtumaan yhteen tavalliseen vaatekaappiin sulassa sovussa, mutta selkeys ja toimivuus vielä puuttuu. Sen lisäksi nyt kun vauvan vaatetus alkaa olla pikkuhiljaa kohdillaan, kuten myös tyttären vaatekaappi muutamia sukkahousuja lukuunottamatta, alkaa pojan vaatteiden perkaminen ja uudelleen miettiminen. Onneksi pojan tapauksessa pienet vaatteet saa siirtää suoraan vauvan vaatepinoon odottamaan uutta tulokasta. <3