sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Vuosi 2018

Vuosi 2018. Elämäni hirvein ja rankin vuosi tähän mennessä on nyt takana päin. Vaikutukset jatkuvat pitkälti tulevaan ja sitä seuraaviin vuosiin, oikeastaan koko loppuelämään. 

Puolet vuodesta meni tavallisesti, tuli koettua onnea, surua ja menetystä, taas onnea. Tavallista arkea ja vähän muutakin. Toinen puolivuotinen meni pelkästään kriisin keskellä. Meni parisuhde, koti, perhe ja mielenterveys.

Toki jotain hyvääkin jäi käteen, mutta niitä on vielä hankala poimia sieltä huonojen joukosta. Jos nyt jotain aidosti hyvää, niin tiiviimpi suku, uusi perheenjäsen, jota vielä odotellaan saapuvaksi ja ehkä jopa tämä uusi elämä ja sen myötä uudet tuttavuudet ja tappioiden kääntymiset voitoiksi. 

Vuoden kohokohdat olivat aluksi iloisia ja onnellisia, miksipäs ei. Puolen vuoden paikkeilla kohokohdat muuttuivat kokonaan ääripäästä toiseen, ainakin melkein.

Tammikuu 2018

1.1. Uudenvuoden raketit vielä paukkui, kun me varattiin miehen ja anopin kanssa perheloma. Syyskuussa kaksi viikkoa Espanjan playa de las americassa. Lasten ensimmäinen ulkomaanmatka, minun ja mieheni toinen yhteinen. Siitä alkoikin innostunut loman suunnittelu, mikä jatkui monta kuukautta.

8.1. Tyttöni täytti kolme vuotta. Rakas pieni, mutta niin iso jo. Aika meni taas äkkiä. Vuodessa on sanottu hyvästit taaperoajalle ja reipas leikki-ikä alkoi.

21.1. Sain kunnian toimia kummina pienen sukulaispoikani ristiäisissä.



Helmikuu 2018

Tavallista arkea. Kovia pakkasia, ulkoilua, pulkkamäkiä. Tasaista ja ihanaa aikaa. Kyläilimme mummillani, kävimme tytön kanssa kauan odotetussa Disney on Ice -jääshowssa. Pieni poikani kovaa vauhtia otti ensiaskeliaan ja tasapainoili kahdella jalalla.



Maaliskuu 2018

4.3. Taas päättyi yksi vauvavuosi. Poikani täytti yksi vuotta. Mihin se aika oikeasti taas meni? Aivan liian nopeasti.

Tasainen ja onnellinen arki jatkui pienen taaperon ja ison pienen tyttären kanssa touhuten.



Huhtikuu 2018

4.4. meidän kolmas hääpäivä ja tasan kahdeksan vuotta rakkautta. Aamulla tein positiivisen raskaustestin. Olin hämilläni. Onnellinen, mutta eihän meidän vielä pitänyt. Tai piti, mutta sitten jompi kumpi meistä alkoi aina empimään.

Tuona päivänä lähdimme kukonlaulun aikaan kohti katajanokkaa. Kokonainen päivä tallinnassa. Ja täydellinen päivä olikin kierrellen vanhaa kaupunkia. Vain me kaksi. Rakastuin mieheeni taas vähän lisää.

Kerroin jo menomatkalla laivassa raskausuutisen. Reaktio oli sama kuin itsellänikin, onnellinen mutta hämillään. Tallinnan Bar Gardenin vessassa tein taas testin. Meille tulee kolmas vauva!

Reilu viikon päästä tuosta alkoi vuoto. Taas sama juttu, ei vauvaa meille. Suru vyöryi ylitse hyökyaaltona. Ei olisi pitänyt iloita vielä. Ei taas, kun tiesi jo edellisistä kerroista mitä keskenmeno tuo tullessaan. Mutta en ollut yksin suruni kanssa. Me päätimme haluta kolmannen lapsen. Kyllä se vielä onnistuu ja sä saat vielä sen kolmannen lapsen, hän sanoi ja lohdutti mua.

Loppukuu meni keväästä nauttien.



Toukokuu 2018

13.5. Äitienpäivä. Mä olin saanut jo parhaimman lahjan paria päivää ennen. Positiivinen raskaustesti. Näin helppoa se oli tällä kertaa? Niin, kyllä oli. Olimme taas onnellisia, mutta pidimme tällä kertaa heti jalat maan pinnalla. Meille tulee vauva, JOS kaikki menee hyvin.

Vaikka koko ajan oli pelko pienen solumöykyn menettämisestä, kului toukokuu nauttien yllättävistä helteistä. Ihanaa arkea lasten kanssa. Päivät kului melkein aamusta iltaan rannalla.

Loppukuussa sain myös ensimmäiset kaksi yötä vapaata. Vain minä, ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen. Mies meni siis ensimmäistä kertaa lapsien kanssa mummilleen. Kävin kampaajalla, olin koiran kanssa pitkillä lenkeillä, herkuttelin ja rentouduin.




Kesäkuu 2018

Väsymys. Se alkuraskauden väsymys, mikä ei mene nukkumallakaan ohi. Pelko otti ylivallan ja vetäydyin. Tuleva alkuraskauden ultra ahdisti.

11.6. Yksi pieni ja hento sydän sykkii. Meille tulee vauva! Jos kaikki menee hyvin.



Heinäkuu 2018

12.7. Kauan odotettu nt-ultra. Taas pelkoa täynnä. Edelleen se pieni sydän sykki. Päivän vilkkain sikiö, kehui lääkäri. Seulat näytti hyvältä, kaikki oli hyvin. Meille tulee kolmas vauva!

Ilouutiset jaettiin perheiden kesken. Lähdimme extempore matkalle lasten kanssa tätini ja hänen miehensä mökille, missä oma perheeni vietti kesälomaa. Niin vähän mä silloin tiesin, mitä tapahtuisi sen viiden päivän mökkireissun jälkeen.

19.7. Paluu mökiltä edellisenä iltana. Aamulla kina kissojen ruokinnasta. Kina jatkui viestitse. Illalla hän tuli töistä, lähetti eropaperin sähköpostitse ja häipyi. Aamulla haki rahat takuuvuokraan ja taas häipyi, lopullisesti. Shokki, epäusko. Itkuinen soitto anopille, lapset mukaan ja kohti Hämeenlinnaa.

Loppukuu meni hirveässä pyörityksessä. En luovuttanut, vaan menin mieheni luokse. Hän taas vannoi rakkautta, me yritimme taas. Kävimme laivalla, vietimme aikaa yhdessä ja perheenä päivittäin, vaikkakin nukuimme eri osoitteissa. Hän teki mut taas niin onnelliseksi sen pienen hetken. Kuin alkuhuumaa uudelleen potenssiin kaksi. Vuokrasin asunnon Hämeenlinnasta, jota kävin jo katsomassa anopille mennessämme. Hänen piti muuttaa sinne tammikuussa perässä, muttei se ollut totta. Mä vieläkin luulin, että olin hänelle kaikki.



Elokuu 2018

1.8. Hän kertoi, että ei halua enää mua.
3.8. Mä sain vahingossa selville, että hänellä on jo joku muu. Oli jo pari päivää aiemmin. Vaihduin läpsystä toiseen.

Tästä seurasi uusi shokki. Päätös raskauden keskeyttämisestä. Olin täysin sumussa, ajattelin että mä pärjään ja elämä jatkuu. Ajattelin, että mä vaan jatkan, kuten hänkin teki. Että niin helppoa se olisi. Kävin jopa useilla treffeillä lasten ollessa isällään, arki sujui normaalisti lasten kanssa kesästä nauttien. Raskauden kielsin täysin itseltäni. Laihduin tahtomattani useita kiloja, vauvamaha katosi enkä ollut tuntevinaan potkuja. En halunnut kiintyä vauvaan, hän ei saanut tulla tänne, mä ajattelin.

9-10.8. Valviralta anoin lupaa keskeytykseen. Juttelin lääkäreille ja kävin ultrassa sekä verikokeissa.

17.8. Täysi romahdus, sen todellisen alamäen alku. Kaikki eroon, asuntoon, muuttoon ym. liittyvät hommat sain hoidettua. Sumu katosi ympäriltäni ja heräsin todellisuuteen. Kaksi viikkoa siinä meni, ennen kuin se shokkitila poistui. Elämä ei jatkunutkaan niin vaan. Postitse oli tullut myönteinen päätös raskaudenkeskeytykseen. Viisi päivää keräilin itseäni taas kasaan ilman lapsia. Päätin pitää vauvan ja soitin ajan rakenneultraan.

29.8. Muutto Hämeenlinnaan. Heti muuton jälkeen tuli useita romahduksia. Uusi alku elämälle oli hatara ja hain heti apua arkeen perheneuvolasta.



Syyskuu 2018

Ensimmäisellä syyskuun viikolla mä tajusin, etten enää pärjää. Ahdistuneisuus lisääntyi, olin täysin voimaton. Näin hänet ikkunani alla. Mun kotini edessä, vaikka tänne muutin kauas pois hänestä. Sen jälkeen oli pakko hakea taas lisää apua. Sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, lääkkeet kouraan ja tiheät ajat psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kotipalvelu alkoi, kävin juttelemassa hoitajalla säännöllisesti. Elin pari viikkoa taas täydessä sumussa, mutta sitten alkoi jo helpottaa.

13.9. Oli rakenneultra. Pieni herrasmies tuotti ensimmäiset ilonaiheet ultran ruudulla.

18-25.9. Matka Mallorcalle. Perheloma vaihdettiin viikon matkaksi ja matkakumppaneita oli yksi vähemmän. Parempaan aikaan ei olisi voinut loma tulla. Olin jo tasainen, tunsin taas iloa ja onnea. Nautimme matkasta.




Lokakuu 2018

Olin jo ihan okei, kunhan kukaan ei maininnut hänestä, en kuullut hänestä mitään, tai hän ei lähettänyt viestiä. Pienestäkin ärsykkeestä saattoi maailma romuttua. Niin kävi usein ja olin ailahteleva, vaikka pystyin jo normaaliin arkeen, koska tyttäreni kerho piti mut kasassa. Aikataulua ja arkea. Olin melko uupunut, mutta mieli pysyi kasassa ja se oli tärkeintä.



Marraskuu 2018

Kerhopyöritys loppui, kun vaihdoin tytön kerhon lähemmäksi. Olinkin jo aika loppu arjen aikatauluihin ja tarvitsin kevennystä. Mieli oli jo aika hyvä, enemmän hyviä kuin huonoja päiviä. Jaksoin taas eritavalla ja aloin nauttimaan raskaudesta.

Loppukuussa vastuu lapsista painoi, ei vapaapäiviä, tai muutakaan. Aloin uupua taas, kun raskaus eteni vaivoineen ja väsymys iski lujaa.




Joulukuu 2018

Tässä kuussa alkoi uupumus jo kadota. Osasin ja keksin nauttia eritavoin itsenäisyydestä ja yksinäisyydestäkin. Ehkä se oli se kliseinen aika, mikä eteni tehden elämästä taas hieman helpompaa. Keskityin moneen pieneen asiaan, jouluun, vauvan tuloon ja lapsiin. Vieläkään ei mieli kestä kaikkea häneen liittyvää, mutta isoin osa jostain (tunteista, ahdistuksesta?) on loppunut kokonaan ja sen tilalle on astunut järki ja realismi. Asiat tosiaan alkoi järjestyä, niitä kliseisiä "näin se pitikin mennä" -asioita tapahtui peräjälkeen.

24.12. Joulu oli ja meni, sujui paremmin kuin epäilinkään. Ei ahdistusta, ei tarvetta lohdutella lapsia isän näkemisestä ja taas menemisestä.

27.12. Aika ultraan kuumotteli pitkään taustalla ja aiheutti huolta, mutta sekin huoli oli turha.

31.1. Vuoden viimeinen päivä. Vuosi 2018 meni todella nopeasti. Liian paljon ehti tapahtua niin lyhyessä ajassa. Suurin osa vuodesta meni ohi, tai sitten mieli yrittää kadottaa päiviä, mitä ei halua muistaa. Enkä olisi uskonut näitä asioita omalle kohdalle ikinä tapahtuvan. Tätäkin kirjoitin useamman päivän ja yritin tosissani muistaa asioita. Syys-lokakuu on pahimmassa pimennossa edelleen. Vaikka kokonaiskuva vuodesta on huono, niin tänä viimeisenä päivänä mä jo huokaisen, että mä selvisin. Ja selviän tästä myös. Seuraavaan päivään ja vuoteen astelen vielä uutta toivoa täynnä.

Vuoden verran olen taas saanut katsoa lasteni kasvavan, eikä mun tarvitse siitä etuudesta luopua. Päin vastoin ensi vuonna saan katsella yhden uuden kasvua ja kokea sen täysin eritavalla, yksin, mutta kaikkien läheisteni tuen kanssa. Oon rakentanut itselleni ja lapsilleni uutta kotia ja elämää. Saanut uusia tuttavia, kavereita, joista en voisi olla iloisempi. Ero on kasvattanut väkisin musta taas eri ihmisen, eikä se toisaalta huono juttu ole.


Jo kahdeksan vuotta toistunut uuden vuoden suudelma jää tänä vuonna saamatta, vaikka juridisesti mulla vielä aviomies tuolla jossain on. Mutta mä pääsen päivän päätteeksi mun lasten viereen nukkumaan vauvan myllätessä mahassa. Tarviiko sitä enempää onnea tähän päivään edes toivoa?

lauantai 29. joulukuuta 2018

Sujuvaa reissaamista lasten kanssa

Olemme jo aika konkareita joukkoliikenteessä matkustelussa. Lasten kanssa on tullut matkattua junalla mummolaan aika ajoin ja bussia käytimme päivittäin vielä Lahdessa asuessamme. Nyt onkin vierähtänyt kamalan pitkä aika viime kerrasta, kun mummilleni matkustimme pidemmän matkan. Siis puoli vuotta nyt ainakin!

Nyt junamatka onkin Hämeenlinnaan muuttaessamme pidentynyt, mutta ei anneta sen haitata. Junassa viihtyminen on aina vähän niin ja näin, tuuripeliä sanoisin. Isommalle auttaa tabletti, mutta kun pienempi hermostuu, niin sen kyllä kuulee kaikki kanssamatkustajatkin. Peppu penkkiin ja katso maisemia -komento toimii noin puoli minuuttia kerrallaan. Kuitenkin muutama asia helpottaa kummasti kaikkien matkustusmukavuutta ja kokeilemalla on oppinut mitkä asiat tekee matkasta mahdollisimman sujuvaa.

A niinkuin aikataulu. Vähintään edellisenä päivänä on suunniteltava tiukka aikataulu; koska aletaan kiskoa ulkovaatteita päälle, koska on viimeistään astuttava jalalla ulko-ovesta ulos, oltava asemalla, koska lähtee seuraava juna ja sitten bussi ja jos siitä myöhästyy, niin siitä se seuraava bussi. Näitä aikatauluja on tehtävä kaksi. Se ensimmäinen mihin pyritään ja sitten se plan b, jos kaikki menee pieleen ennen lähtöä, tai jotain muuta odottamatonta sattuu, kuten yleensä on tapana kiireessä sattua. Kiireettömät lähdöt on omien hermojen kannalta tärkeää. Mieluummin lähtee ajoissa kuin viime tipassa. Ja tämähän on helpommin sanottu kuin tehty.

Sitten se itse matka. Kaikkien matkustusmukavuuden vuoksi tulee valita ajankohta, mikä ei ole aikainen aamu, jolloin ihmiset menevät töihin, tai keskipäivä, jolloin ihmiset palaavat töistä. Viikonloput menee vähän veikaten tämän suhteen. Paras on vielä, jos nuorempi saisi nukkua suurimman osan matkasta ja näin saadaan sekä päiväunet, että hiljainen matka samalla iskulla. Eli siis valitaan matkan ajankohdaksi klo 11-15. Parhaimmassa tapauksessa juna on niin tyhjä, että saamme käyttöön koko vaunuosaston. Kukaan ei häiriinny lasten juoksentelusta ja penkeillä pyörimisestä. Itse en saa pahoja katseita ja silmien pyörittelyä lasten käytöksestä johtuen. Paras penkinhoukutin on matkaeväät. Kaikki mikä aiheuttaa sotkua on ehdoton ei. Juomapullo ja pussillinen mauttomia maissinaksuja saattaa riittää jopa tunniksikin. Kirjat ja lelut ei jaksa kiinnostaa. Joskus matkakumppaniksi osuu samanikäinen lapsi ja silloin koko matka menee sujuvasti yhdessä. Muuten saa keksiä matkapelejä ja tuputtaa lasten areenaa kännykästä katsottavaksi.

Yksi ei ehkä itse matkustukseen liittyvä asia, mutta onnistuneeseen reissuun liittyvä ylipäätään on pakkaaminen. Ja tätähän olen harjoitellut jo pari vuotta. Nyt viimein alkaa sujua. Toki sitä ajattelee tarvitsevansa sitä, tätä ja tota varsinkin sotkevien lasten kanssa, mutta todellisuudessa 70% matkatavaroista on turhia. Pesukoneita on muuallakin, kun vain omassa kodissa.. Eli siis minimalistisesti vaatteita, esim. viiden päivän reissulle kolme asua riittää. Asut mietin jo kotona valmiiksi ja pakkaan ne asukokonaisuutena, eli ylä- ja alaosa, sukat ja alkkarit. Yksi kaikkiin asuihin sopiva päällipaita/neuletakki/huppari, mikä kiskaistaan päälle jo lähtiessä. Yksi yöpuku. Alusvaatteita varuiksi yksi ylimääräinen, koska lapsista ei ikinä tiedä, mutta se ei laukussa paljoa paina. Vaipat yleensä ostan vasta perillä ja matkan ajaksi varaan vain muutaman vahingon varalle. Toilettilaukkuun vain pakolliset hygieniahommat.



Tadaa! Kahden lapsen viiden päivän varusteet yhdessä hoitolaukussa. 

Matkatavarat pakataan jo valmiiksi vaunuun odottamaan edellisenä iltana, eikä runnota niitä kiireessä mukaan ja yritetä muistaa ottaa kaikki tarvittava. On helppo lähteä, kun tarvitsee vain pukea päälle ja napata valmiiksi lastatut vaunut matkaan. Ja toki matkalla tarvittavat asiat laitetaan helposti saataville esim. hoitolaukkuun ja laukku vaunujen aisaan, eikä sullota tavarakoriin niin, että junassa saa räjäyttää koko komeuden etsiessä sitä yhtä junassa tarvittavaa juttua. Tehty ja koettu liian moneen kertaan.


No, mutta tämä matka sitten meni vähän niinkuin päinvastoin. Olin päättänyt haluta pestä vauvan vaatteet ennen lähtöä, joten niiden viikkailuun kului aamulla turhaan aikaa. Vaatteet pakkasin viime hetkellä, vaikka olinkin ne jo onneksi katsonut valmiiksi edellisenä iltana. Uudet vaunut tulivat myös eilen, joten kasaamisen pähkäilyyn kului taas aikaa. Juna oli kuitenkin melkein vartin myöhässä, joten kiirehtiminen oli täysin turhaa, tietysti.. Juna oli täpötäysi ja vaunuja oli kyydissä jokaisessa junan aulassa vähintään yhdet. Onneksi sentään istumapaikat löytyivät ja ihme kyllä lapset jaksoivat istua koko junamatkan hyvin vähällä hermostumisella ja päiväunet taittuivat puolesta välistä alkaen. Itse kärsin koko 1,5 tuntia kamalasta matkapahoinvoinnista, joten olen erittäin kiitollinen jo siitä, että sain rauhassa tuijottaa koko matkan ajan ikkunasta ulos eikä tarvinnut juosta lasten perässä. Ensimmäisen junan myöhästymisestä huolimatta matka jatkui sujuvasti seuraavaan junaan ja siitä vielä bussiin, eikä aikataulu kärsinyt. Kokonaisuudessaan matkaan kului 2,5 tuntia aikaa.

Tämä lieneekin viimeinen matka taas vähään aikaan. Vauvan kanssa matkustus on helppoa, mutta kun matkakumppaniksi lisätään vauvan lisäksi nämä isommat lapset, niin aika kaaosta saattaa olla pitää sirkusta yllä yksin. Kuitenkin mitä enemmän matkustellaan, sitä tutumpaa touhua se on lapsillekin ja matkat sujuvat aina vaan mukavammin.

torstai 27. joulukuuta 2018

Ihania ultrakuulumisia

Vaikka mä niin oon tuntenut takaraivossa tunnetta, että kaikki ei ole hyvin, niin oli ne! Vähän jopa hölmistynyt olo, että miksi siellä osastolla edes oli kokoarviossa, kun mikään ei kuitenkaan viittaa vauvan olevan ainakaan suuri. Päinvastoin itseasiassa sf-mitta oli hälyyttävän pieni viimeksi, mutta paino taas noussut normaalia enemmän, joten oli siinä jo omakin pää pyörällä, että onko vauva liian pieni, vai sittenkin liian iso. Kuitenkin keskikäyrää kulkeva vauva siellä ultrassa näkyi painoltaan 2800g, eli ennusteena olisi laskettuna aikana se 3700g. Koska esikoisesta ja kuopuksesta on arvioon saanut kummankin kohdalla lisätä vähintään +500g, on tämäkin jantteri luultavasti neljää kiloa syntyessään, mikäli ei laskettua aikaansa aiemmin halua tulla maailmaan. Mutta jos on kerran jo 4,5kg lapsi tullut ruhjeitta ulos, tulee tämäkin oli sitten isompi, tai pienempi edeltäjäänsä.

Toki vaikka nyt sain vain huokaista vauvan koon vuoksi aiheutuneet huolet pois, on takaraivossa vielä ne muut. Jos tupakoinnin lopettamisesta aiheutuu joidenkin mukaan merkittävää stressiä vauvalle, niin entäs avioerosta aiheutunut stressi, uniongelmat, masennus ja lääkkeet? Niitä ei ultran ruutua tuijottamalla näe, joten on maltettava odottaa vauvan syntymään asti ja toivottava parasta. Kuitenkin olen yrittänyt ajatella, että jos jotain oireita tulisi vauvalle, niin olen kyllä kaikkeni tehnyt, mitä tässä tilassa parhaaksi voin itse vauvan eteen tehdä. Hakenut apua ajoissa, huolehtinut omasta jaksamisesta ja mielialasta, ainakin yrittänyt saada arkeen myös niitä ilonaiheita ja nauttinut jokaisesta pienestäkin onnentunteesta. Itseänsä on vaikea olla syyttämättä, mutta on myös vaikea olla osoittamatta syyttävää sormea sitä päin, joka minulle ja vauvalle tämän tilanteen aiheutti.


Kovasti toivottiin ultrasta kuvaa kotiin vietäväksi, koska esikoista hirveästi kiinnostaa vauvan kuvat. Tehtävä oli kuitenkin mahdoton, eikä edes söpöjä varpaita saatu kuvaan asti. Hieman vilahti sivuprofiilia ja korvanlehteä, mutta jännityksellä saamme odottaa loppuun saakka sitä miltä hän mahtaa näyttää.

Loppujen lopuksi hartioilta keveni raskas taakka ja nämä viimeiset viikot odotan innolla tulevaa pientä, tai siis keskikokoista (tai isoa). Loppuvuosi sujuu vauvan vaatteita pesten, sairaalakassia pakaten ja viimeisiä loppusäätöjä valmistellen. Vuodenvaihde vierähtää lasten kanssa mummilla, joten jos 2.1. täysiaikaiseksi tuleva vauva päättää haluta jo maailmaan heti mummiltani palatessamme, olisi kaikki valmista hänen tuloonsa.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Joululahjat; mikä on liikaa, onko second hand okei?

Aattoyönä oli tontut puuhastelleet ahkerasti ja kuusen alle oli eksynyt monta pakettia. Myös mummolassa vieraillut joulupukki toi lahjoja perheen lapsille, eli kahdelle vielä teini-ikäisille siskoilleni ja omille lapsilleni. Meillä aikuisilla on jo pitkään ollut sopimus, että lahjoja ei jaeta aikuisten kesken ollenkaan.


Kännykän muistioon oli loka-marraskuun vaihteessa jo ilmestynyt lista ostettavista lahjoista. Se lista kasvoi ja lyheni sitä mukaan, mitä tuli mieleen ja tuli jo hankittua ennen joulua. Laitoin ylös jokaisen hinnan, jotta pysyin budjetissa ja näin koko ajan paljon rahaa kokonaisuudessa kuluu. Mitään tarkkaa rahamäärää en ole koskaan varannut erikseen, mutta joka vuosi on summa ollut suunnilleen sama, mitä kahdelle lapselle lahjoja on tullut ostettua. Määrällisesti en myöskään laske paketteja, vaan lähinnä toteutan ne suuret toiveet. Kalliit lahjat pienentää pakettien määrää ja toistepäin. Krääsää ei periaatteestakaan eksy paketteihin, vaan lahjat ovat toivottuja ja tarpeeseen mietittyjä.


Tänä vuonna pakettien määrä kyllä hirvitti ja kauhistutti. Tytön toiveet oli selkeät: robottikoira, isojen tyttöjen pyörä ja kääntöpaljetti pehmolelu. Poika ei osaa toivoa mitään, mutta siihen ei sanoja sen kummemmin tarvita, kun ymmärtää mitkä asiat häntä oikeasti kiinnostaa ja ilahduttaa. Eli siis ajoneuvot ja muumit on se juttu. Sen lisäksi ostin lahjoja tarpeeseen, kuten päiväkotiin reput ja tossut, mitkä olisi joutunut joka tapauksessa hankkia. Toiveita kysyttäessä ehdotan lahjoiksi aina sellaisia pitkäikäisiä, tai muuten vain perus käyttöön tulevia lahjoja, kuten muovailuvahaa, kirjoja, palapelejä, lautapelejä, yöpuvut.. Myös pukinkonttiin päätyi sellasia lahjoja mitä ei toivottu varsinaisesti nyt jouluna, mutta tiesin että tulisivat kovaan käyttöön ja olisivat haluttuja, kuten vaikka voimistelurenkaat ja leikkikioski kassakoneineen.


Ensimmäiset joululahjat tulivat vastaan kirpputorilta. Tytön pyörän löysin Torista ja toivottu robottikoira löytyi sattumalta paikalliselta kirpputorilta. Löytyi leikkikioski ja vielä palapeli samaisesta paikasta. Koska tapoihini kuuluu ostaa kaikki käytettynä ja vasta sitten, kun kaikki kirpparit on koluttu tuloksetta ostan uutena, ei myöskään tuntunut sen suuremmalta asialta kääriä paketteihin second handia. Toki käytetyn tavaran tulee olla siistiä eikä käytetyn näköistä, jos lahjaksi päätyy. Varmasti olisin hyvilläni ostanut kaiken kirpparilta, jos olisi löytynyt. Lapset, ainakaan näin pienet, eivät vielä edes ymmärrä tai huomaa, että lahja ei ollut pahveissa ja muoveissa. Kirppareiden kammoksuminen lahjojen osalta kuuluukin aikuisille, mutta somea seuranneena alkaa aika moni jo hyväksyä käytetyn tavaran lahjana.


Vaikka hyvilläni huomaan tehneeni kirppareista tytölleni aivan normaalin arkipäiväisen asian, hiipi pelko aattoa edellisenä iltana pettymyksen tuottamisesta mieleen. Entä jos tyttäreni pettyy, ettei hartaasti toivottu pyörä ollut tuliterä? Hän on niin kovasti puhunut pyörästä ja pyytänyt sen ostamista. Hän on niiiiin rakas, etten kestäisi sitä, että hän pettyy lahjaansa ja pettyisi minuun.

Todellisuudessa tyttö riemastui ikihyviksi, eikä ajatellutkaan pyörän alkuperää, hyppäsi satulaan ja pisti polkien. Ei tosiaankaan huomannut, että palapelistä puuttui muovikääreet ympäriltä, tai robottikoira ei ollut pahvilaatikossa. Ja jos olisi huomannut, olisiko se edes hänelle merkinnyt mitään? Luultavasti ei. Olisinko itsekään pahastunut käytetystä lahjasta? No en! Päinvastoin olisin saattanut ilahtua enemmänkin siitä, sillä se vastaisi ainakin omia arvoja parhaiten. Pitääkö siis tosiaan lahjan olla uutta ihan pelkästä periaatteesta? Monen mielestä edelleen pitäisi, mutta omasta mielestä voisi avartaa maailmaa tämänkin asian suhteen.

Entä oliko lahjoja lopulta kuitenkin liikaa? Omassa lapsuudessa ollaan me lapset saatu paljon lahjoja, toivottuja ja välillä myös jääneet toiveet toteutumatta. Krääsää emme mekään saaneet, eikä leluja muuten sitten osteltukaan. Ja sama jatkuu itselläkin, joulu on se vuoden ainoa päivä, jolloin ns. lelukaapit päivittyy. Tyttö saa ikätasoisia leluja ja poika saa niitä omia mielilelujaan, eikä tarvitse leikkiä siskon vanhoilla nukeilla ja Petseillä. Tyttö toivoisi lelukuvaston tyhjäksi, mutta osaan poimia sieltä ne aidot toiveet ja toteuttaa vain ne. Lahjojen runsaus ei ainakaan itselle ole mitään huonoa tuonut omasta lapsuudesta, mikä johtuukin varmasti siitä, että kaupan leluhyllyillä ei auttanut huutoraivarit, vaan lelut sai vain jouluna ja synttäreinä. Jouluna oltiin kiitollisia siitä mitä saatiin ja ymmärrettiin lahjojen arvo jo pienestä pitäen. Samoin ei omat lapset vaadi mitään huvikseen. Leluhyllyt kiinnostaa ja siellä käydään joka kerta ihastelemassa ja ääneen toivomassa leluja. Silti lelut jäävät kauppaan ja kaupasta poistutaan ilman itkua. Vaikka aluksi hirvitti lahjojen määrä, ei loppupeleissä tullut mitään ylimääräistä, vaan kokonaiseksi vuodeksi taas leikittävää ja tarpeellisia tavaroita.


Liika on jokaiselle vähän erilainen käsite. Sellaiselle jolla on jo kaikkea voi yksikin lahja olla jo liikaa. Sellaiselle, joka ei omista juuri mitään voi se yksi lahja olla enemmän kuin tarpeeksi. Joku saa jouluna yhden tai kaksi lahjaa, mutta muuten ei ollenkaan. Joku saa lahjoja pitkin vuotta. Joulunaikaan korostuu vähän liikaakin eriarvoisuus ja kulutuskeskeisyys. Varsinkin somessa tavataan kysellä muiden perheiden tapoja, lahjamääriä, hintahaitaria ja sitten pahoitetaan kilpaa mieli ja moralisoidaan puolin ja toisin, tai kilpaillaan kuka saa ja kuka antaa eniten, kuka antaa omistaan ja kuka on itsekäs. Onko se muilta pois, jos joku toinen saa jotain, tai käyttää eritavalla rahaa lahjoihin? Pitääkö tuntea syyllisyyttä antaessaan paljon, tai tyytyväisyyttä itseensä, jos antaa omasta mielestään kohtuudella, tai ei ollenkaan? Tarvitseeko siihen muiden hyväksynnän ja mielipiteen? Onko itsekästä ostaa vain omilleen lahjoja, vai pitäisikö omistaan jakaa muille tuntemattomille? 

Teet niin tai näin, on se jollain tapaa kuitenkin jonkun mielestä väärin. Liika on liikaa, sitten kun siltä itsestä tuntuu. Vaikka rahaa kului ehkä alkuperäistä ajatusta enemmän ja lahjoja olikin määrällisesti liialta tuntuva määrä, olen silti tyytyväinen tähän(kin) jouluun ja omaan osuuteeni lahjojen annossa ja hankinnassa. En tunne, että minun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että osasin minimi tuloista säästää ja varautua jouluun ja joku muu ei, että tein tietoisia valintoja ja ostin halvalla käytettyä, hyödynsin alennuksia, tai tein itse. Tai siitä, että lapsilla on sukulaisia jotka haluavat antaa myös lahjan tai kaksi. Osaan antaa omistani, mutta se ei rajoitu pelkkään joulunaikaan. Ympäri vuotta lahjoitan omista, jos pystyn ja annan itselle turhaa, mutta toiselle tarpeellista ilmaiseksikin. 


Tämä oli hyvä joulu ja mikä tärkeintä, lapsille tuli hyvä joulu.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Meidän joulu

Meidän eka joulu tällä kokoonpanolla. Perhejuhlan aikaan herää tietty haikeus, varsinkin kun kännykkä ilmoittelee vuoden takaisista kuvista joka aamu. Kuvissa ei näy enää puuttuvaa henkilöä, koska koko kahdeksan vuoden kuvat, joissa hän esiintyy olen poistanut jo kuukausia sitten. Silti katsoessani viime vuoden joulukuvia tiedän, että hän niissä kuvissa ja tunnelmissa on mukana. Kuvitelmissa tietysti haikailen perhejoulua varsinkin, kun tämä perheenlisäys on kovasti tulossa, mutta minkäs teet. Jouluitkut tuli jo eilen itketty moneen kertaan ja ei ihan pilaantunut oma joulufiilis, vaikka siltä aluksi vaikutti. Tänä vuonna vietetään joulu mummoloissa, ensin minun äitillä ja sitten anoppilassa. 

Jouluun valmistelun aloitin jo melko hyvissä ajoin. Lahjoja aloin ostelemaan marraskuun puolella ja viimeiset lahjat hain postista tämän viikon aikana. Vain yksi lahja jäi kelkasta, mutta tontut tuovat sen perille jälkitoimituksena. Yllättävän kilttejä lapsia minulla olikin, vaikka aluksi ajattelin selviäväni vähemmällä. Koska olen innostunut jälleen käsitöistä, myös paketoinnin hoidin tänä vuonna astetta luovemmin. 




 Eilen alkoi joka vuotinen tätä en tee enää ensivuonna -projekti, eli joululaatikot. Eli siis lanttu- ja porkkanalaatikot, sekä tänä vuonna uusi kokeilu punajuuri-aurajuusto laatikko. Koska laatikot on tarkoitus riittää useamman päivän useammalle hengelle, tuli jälleen tehtyä tuttu 6kg satsi perinteisiä malleja ja punajuurilaatikkoa 2kg.  Noh, vielä riittää hommaa tälle illalle, koska punajuurilaatikkoja en muistanut edes kuin vasta tänä päivänä, vaikka ainekset tuli ostettua jo aiemmin. Lanttulaatikoille kävi pieni moka, sillä kun siivosin keittiötä työn jäljiltä huomasin laittavani jääkaappiin neljää käyttämätöntä kananmunaa. Hetken arvottuani päättelin laatikot, joista puuttui kananmunat ja lisäsin ne. Hetken päästä sainkin ottaa uunista ulos 2kg lanttumunakasta. Ehkä jostain puuttuu kananmunat, mutta mausta en enää erota mikä onneton laatikkopari se munaton malli on.. Porkkanalaatikot oli helposti hoidettu ja tänä vuonna kuoriminenkin sujui talkootyöllä äkkiä sekä porkkanoiden että lanttujen osalta. 

Eilen kävimme myös heti aamupäivästä kuusikaupoilla, jotta tontut osaavat jättää painavimmat lahjat yön aikana kuusen alle. Loput saa jakaa itse joulupukki sitten mummolassa. Kuusen koristelu olikin mieluista puuhaa lapsille ja esteettinen silmä on selkeästi siirtynyt tyttären haltuun, joka tarkasti mietti jokaiselle koristeelle tarkan paikan joulupuusta. 

Joulukuusen alle rakensin junaradan ja se onkin nyt eilisen ja tämän päivän ollut ahkerassa käytössä.



Yritin myös ottaa joulukuvia, mutta aika äkkiä luovuin siitä touhusta.. Ensi vuonna delegoin sen homman valokuvaajalle.




Huominen päivä alkaa joulupukin kuumalla linjalla, joulupuurolla ja isojen pakettien avaamisella. Lasten isä on ilmeisesti tulossa lapsia katsomaan ja aluksi harmitti että mahtaako oma joulunvietto sujua sitten lohduttelemalla tyttöä ikävästä ja tytön joulumieli katoavan siinä missä taas isäkin. Onhan viime tapaamisesta kulunut jo yli kaksi kuukautta. Mutta ehkä joulupukki vie ikävän mennessään ja lapsetkin keskittyvät muihin puuhiin, kuin ikävän ilmaisemiseen. Kiva, että näkevät. Päiväuni aikaan lähdemme yöksi mummolaan ja kokoonnumme oman sukuni kanssa. Joulupäivänä palaamme kotiin ja vietämme joulun jatkot.

Yksi yö jouluun ja myös tasan kuukausi laskettuun aikaan. 


perjantai 21. joulukuuta 2018

Jos rakastaa, ei voi unohtaa

Tai siis voiko? Ja milloin sekin tapahtuu? Miten se voi olla niin, että toinen meistä jättää yli kahdeksan vuotta taakseen hymyillen ja iloiten, kun taas toinen meistä ei edisty siinä ollenkaan?

Sen tiedän, että se rakkaus sitä kohtaan mikä hän on nyt, on kuollut ja kuopattu. Häneen en ole ikinä rakastunut, koska se on sen rakastamani ihmisen irvikuva. Sen tilalla on inho. Viha on edelleen vahva sana, mutta vihan tunteet hyvin vahvasti kuitenkin. Sen taas olen hyväksynyt, että ensirakkaus ja suurin rakkaus ei kuole koskaan. Mutta se on vain sitä kohtaan, mikä hän joskus oli. Silloin kun häneen rakastuin.

Tunnen itseni henkisesti hyvin sairaaksi, kun en pysty edes pitämään hänen numeroaan kännykässäni. Jos pystyn hetkeksi, niin hän on vain nimikirjain, ei kokonimi tai lempinimi. Jopa se yksi kirjain välillä ahdistaa liikaa ja joudun poistamaan jälleen koko yhteystiedon. Kun joudun välillä pakostakin täyttämään hänen numeroa lasten papereihin, kirjoitan sen äkkiä ja yritän sulkea kaiken pois mielestäni, etten muista pian numeroa ulkoa. En ikinä ole muistanut, mutta pelkään, että se kymmennumeroinen sarja jäisi yhtäkkiä mieleeni.

En ole nähnyt häntä viiteen kuukauteen. En oikeastaan muista miltä hän näyttää, tai kuulostaa. Pelkään, että vahingossa häneen törmään ja taas muistan.

Olen jo muutaman viikon pystynyt kertomaan uusille tuttaville avioerosta purskahtamatta kesken ekaa lausetta itkuun. Jopa hieman naureskellen, mutta ehkä vain peittääkseni sen piilevän ahdistuksen sanojeni takana. Oikeastaan välillä jopa huvittaa ja nauran mukana paskaa maailmaa ja manaan miehiä. Se helpottaa. Mutta sitten kun hänen nimi kantautuu korviini, kaikki taas romahtaa. Taas tulee itku kaikessa hiljaisuudessa ja tiedän jo mitä sarjaa tuleva yöuni jatkaa. Taas tulee hetkellinen kierre, kun mieli ei osaa päästää irti, ei osaa unohtaa sitä kaikkea. Tiedän jo, että kierre madaltaa myös jo joulumieltä. Vain kolme yötä jouluun.

Milloin on mun vuoro oikeasti jatkaa eteenpäin? Kuinka kauan täytyy jatkaa itsensä suojelemista ja mielensä sulkemista? Tuntuu, että olen edelleen niin jumissa. Kaksi askelta eteen ja taas kolme taakse. Tiedän, että siihe menee vuosia jopa, mutta kai jossain vaiheessa on edes vähän pakko edistyä? Unohtaa sen, mitä ei tule enää olemaan ja sen mitä joskus oli.

Unohdanko minäkin sitten, kun taas ihastun? Niin helppoa se oli hänellekin.

Alle kuukauden päästä päättyy harkinta-aika. Hän lupasi harkita, muttei se ollut hänellä aikomuksenakaan toteuttaa. Silti tuo päivämäärä on edelleen se lopullinen loppu. Reilu kahdeksan vuoden the end, mitä ei edellä lause "he elivät elämänsä onnillesena loppuun asti". Tai mistäs sitä taas tietää.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Rakas joulupukki, toivon tänä vuonna itselleni miehen ja lapsilleni isäpuolen

Tällä otsikoinnilla kerjään luultavasti verta nenästä, mutta ei nyt ihan! Tänään aamu alkoi suurella ahdistuksella ja itkulla miettien pientä rakasta mahani sisällä. Ehdin jo itkeä silmät päästäni ja katua päätöstä pitää vauva ja saattaa hänet tähän "isättömyyden" ja eron keskelle seilaamaan kahden kodin väliä, tai sitten katselemaan kun sisaret seilaa ja hän ei. No, ei se suru minnekään  kadonnut, mutta taas muutti muotoaan. Nostin kädet ilmaan, enempää en aio yrittää kun en voi. Aika näyttää, miten tilanne tästä etenee.

Silti tilanne jaksaa edelleen surettaa ja vihastuttaa lasten puolesta. Esikoinenkin jo ymmärtää, ettei meillä ole enää ehjää perhettä. Tänään ravintolassa syödessämme hän hetken tarkkaili viereistä perhettä. Painoi lopulta päänsä alas ja sanoi surkeana, että kumpa meilläkin olisi isi täällä. Niinpä, mä vastasin ja taas sydän särkyi miljoonaan osaan.

Tänään pian aamun jälkeen peilistä katsoi takaisin kaunis ja hyvä äiti. Mitä minä olen suremaan toisen ihmisen päätöstä ja toivomaan muutosta tilanteeseen. Ainoa, mitä voin tehdä asian hyväksi on itse olla mahdollisimman hyvä. Miksi mä tuntisin olevani huono, kun en sitä ainakaan ole. Lasten puolesta surettaa, mutta ei heiltä rakkautta puutu. Ei varsinkaan vauvalta.

Jos joku huolii henkilön, joka jättää raskaana olevan vaimon ja lapset, niin miksei kukaan huolisi sitä, joka on se raskaana oleva lapsineen? Oikeastaan moni onkin näyttänyt vihreää valoa mulle, mutta mä puolestani olen vilkutellut punaista. Okei, ehkä siksi että en mä nyt sen perusteella miestäni valitse, että kuka nyt ensimmäisenä sattuu mut huolimaan. Ei, ei, kyllä mulle on tiedossa jotain mikä kolahtaa sitten kunnolla. Ja on ollutkin, mutta se on tyssännyt sitten raskauteen. Minkä kyllä ymmärrän, mutta se ei ole sitten mua varten se. Ei mulla ole edelleenkään kiire, tai edes haku päällä. Tärkeintä on lapset, ei uusi kumppani.

Ainahan saa haaveilla. Esikoinen toivoo huolettomasti lahjaksi kaikki maailman robotti eläimet, oikeat eläimet, mopot, talot sun muut. Mä taas toivon sitä oikeaa miestä mulle ja huolettomasti myös miestä, joka hyväksyy lapset ja tykkäisi heistä huolehtia. Etenkin vauvasta. Ei sen mitään isän roolia tarvitsisi siis ottaa, tai ainakaan yrittää olla sellainen. Se lapsilla jo on. Mutta olla sellainen, joka heitä oppisi rakastamaan, kuten oikeat isät. Eikä se oikeastaan ole mikään mahdoton toive. Hyvänä esimerkkinä on oma isäpuoleni, joka hyväksyi minut veljineen ollessani esikoiseni ikäinen. Nyt hän hyväksyy edelleen omat lapseni lapsenlapsikseen ja toimii taattana, vaikkei verisukua olekaan. Ja aivan omasta tahdostaan.

Rakas joulupukki, yksi sellainen kiitos minullekin! Jos ei ensi vuonna, niin uusin toiveeni vuosittain.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Pikkusisaren tuloon valmistautuminen

Kyllä se pikkuhiljaa alkaa kunnolla iskeä tajuntaan, että viikot vain vähenevät ja päivät jopa juoksee ainakin näin joulukiireessä. Toinen lapsi menee siinä missä ensimmäinenkin. No, ei ihan, mutta vielä pärjää yksinkin. Heistä on seuraa toisilleen ja rytmit ovat identtiset. Kyllähän se menee melkein. Sitten kohta joukkoon lisätään yksi. Sitten heitä on kolme. Kolme eritarpeista lasta ja minä.


Vähän olen mennyt ajatuksella, että kyllä se sitten alkaa sujua. Ja varmasti alkaakin. Kuitenkin aika paljon kannattaa jo tässä kohtaa ottaa huomioon ja valmistella, kun yksi heistä on vielä mahassa. Yksi heistä on leikki-ikäinen, sosiaalinen, kaipaa ikäistään seuraa ja paaaljon virikkeitä ja aktiviteettia. Toinen on taas taapero, tahtoikäinen sellainen. Kaipaa paljon äidin huomiota, leikkejä, myös virikkeitä ja aktiviteettia sekä unta. Kolmas on sitten pian syntyvä vauva, joka kaipaa vain äitiä. Tissiä ja unta, läheisyyttä. Miten saada arki sujuvaksi vastaten kaikkien kolmen tarpeita unohtamatta omaa jaksamistani?

Arjen sujuvuuteen vaikuttaa tietysti ehkä eniten rytmi. Se on vähän hukassa. On se perusrytmi olemassa; aamupala, ulkoilu, lounas, päiväunet, ulkoilu tai leikit sisällä, päivällinen, ulkoilu tai leikit sisällä, iltapala ja nukkumaan. Se mikä puuttuu, on kellonajat. Kerhoaamuisin herätään aikaisemmin - paitsi jos nukutaan pommiin ja suoriudutaan puolessa tunnissa sängystä kerhoon jollain supervoimalla - mutta muuten herätään omaan tahtiin. Koko päivä menee siis sillä aikataululla, miten ollaan herätty. Ihana rentoa ja stressitöntä, mutta pidemmän päälle vähän hankalaa, vaikkei vaihtelu ole kuin maksimissaan pari tuntia. Silti edellisen päivän aikataulu vaikuttaa aina seuraavaan päivään ja välillä menee aivan mahdottomaksi. Mahdotonta on tässä kohtaa tietää vauvan rytmiä, mutta pikku hiljaa hän oppii sitten sen rytmin millä me muut mennään.

Ajattelin höllätä kuitenkin tämän kuukauden aikataulutuksen suhteen, koska tammikuussa alkaa uudet kuviot. Päiväkoti. Suurin huolenaiheeni on ollut pitkään lasten hoito. Kuopus pärjäisi kanssani kotona, mutta esikoiselle ei riitä enää omat kyvyt tarjota tarpeeksi tekemistä. Kun kaikki muu tuntuu menevän pieleen, niin aina on jokin, mikä menee just niin kuin on tarkoitettu. Mulla kävi nyt tuuri ja sain molemmille lapsille ensisijaisesta hakutoiveesta, noin 500 metrin päästä kotoa päivähoitopaikat. Sosiaaliset taidot, varhaiskasvatus, oman ikäinen seura: check, check, check. Tämä ratkaisu palvelee meitä kaikkia. Esikoinen on aivan innoissaan ja monesti jo kadehinut päiväkotilaisia. Kuopus ei vielä kaipaa seuraa samalla tavalla, mutta kaikki muu onkin sitten varmasti plussaa, mitä päiväkodissa oppii. Ja minä saan päivässä hetkeksi keskittyä vain vauvaan ja hänen nukkuessa itseeni. Kyse on vain muutamasta tunnista muutaman kerran viikosa, mutta ne ovat luultavasti hyvin, hyvin tärkeät tunnit ja päivät meille kaikille.

Seuraava suuri huolenaihe on nukkumaan meneminen. Koska oma sänkyni on olohuoneessa ja vauva tulee nukkumaan perhepedissä, on isompien lasten nukahdettava omiin sänkyihinsä. Tämä asia on ollut hieman hankalan väännön takana kuopuksen osalta, mutta vihdoin näyttää siltä, että tämäkin ongelma on ratkaistu. Siinä missä ennen meni jopa kaksikin tuntia istuessa sängyn reunalla, nyt riittää iltasatu, halipusut ja ovi raolleen. Aivan hissunkissun nukahtavat kumpikin omiin sänkyihin. Illat on siis vapaana vauvan hoitoon, eli mitä luultavimmin imetykseen ja ehkä saatan taas saada omaa aikaa, mikäli jaksan valvoa. Isommat vielä kömpivät joka yö viereeni nukkumaan, mutta sitä en näe ainakaan vielä ongelmana. Perhepeti on parasta meille kaikille, kun kaikki haluavat toisiltaan läheisyyttä ja yön aikana läheisyyden tankkaus sujuu kuin itsestään. Se, miten vauvan yöheräilyt ja imetys vaikuttaa isompien lasten haluun nukkua vieressä on vielä kysymysmerkin alla kunnes vauva syntyy.

Sitten ne pienet asiat. Kaksi vaippaikäistä. Ei tunnu ongelmalta, mutta maaliskuussa kaksi vuotta täyttävän on kuitenkin aloitettava jo pikkuhiljaa pottatreenit. Aloittaakko nyt, kun on vielä aikaa, vai sitten kun vaippapyllyjä on yksi lisää? Päätin valita sen ensimmäisen vaihtoehdon. Vielä ei suju eikä edistytä, mutta ainakin ollaan aloitettu ja päiväkodissa aloitus saa toivottavasti tulta alleen.


Entäs itse vauvan tulo siitä päivästä lähtien, kun synnytys käynnistyy? Koska mummola on vain seinän takana, on luonnollisesti paras hoitopaikka siellä, tai meillä kotona. Päiväkoti on alkanut jo ja sinne menevät normaalisti. Itse mummi on kuitenkin tulossa mukaan synnytykseen, joten riippuen siitä mihin vuorokauden aikaan synnytys käynnistyy tarvitsee hoitajia hälyyttää paikalle. Onneksi heitä on monta vaihtoehtoa, joten sen mukaan soitellaan läpi, miten kukakin pääsee parhaiten paikalle.

Koska vauvaan on tärkeä tutustua rauhassa ja saada itse levättyä synnytyksen jälkeen, aion jäädä osastolle ainakin pariksi yöksi. Sairaala on vain alle vartin päässä, joten lapsetkin pääsevät vierailemaan eikä ikävä iske niin lujaa kenellekään meistä. Arki jatkuu kotona ja me päästään vauvan kanssa pesimään rauhassa.

Kotiutumisen aikana onkin sitten varmasti iso muutos edessä meille kaikille. Ihmettelyä ja totuttelemista. Normaalisti tässä kohtaa olisi isä ottamassa koppia isyysloman avulla, mutta se etuus ei kuulu meille. Joten hänen hommansa hoitaa taas joku muu ja kopin ottaa tukihenkilö. Viikossa tai kahdessa varmasti alkaa jo sujua ja päästään kaikki nauttimaan uudesta perhekoosta.

Mustasukkaisuutta on varmasti tiedossa ainakin poikien kesken. Isompi tyttö osaa jo auttaa ja ymmärtää asioita. Hän odottaakin vauvaa yhtä paljon kuin itsekin. Kuopus ei oikein ymmärrä mitä sieltä mahasta nyt oikeesti on tulossa, mutta avoimissa kerhoissa tykkää muita vauvoja silitellä ja ihmetellä. Kuopuksen syntyessä kantoliina oli kova sana, koska siinä vauva nukkua tössötti häiritsemättä huomion jakelua esikoiselle. Samaa suunnitelmaa jatketaan tälläkin kierroksella ja toivotaan parasta.

torstai 13. joulukuuta 2018

Synnytyssuunnitelmia

Rv 35 käynnistyi ja tämä viikon teema on selkeästi ollut synnytys. Maanantaina oli Aktiivinen synnytys Ry:n pitämä synnytä rentoutuneena -ilta, jolloin paikalla oli pari doulaa, hypnosynnytysvalmentaja ja joku muu yhdistyksen jäsen kertomassa aiheeseen sopivia vinkkejä sun muuta. Harmikseni en huomannut syyskuussa pidettyä iltaa, missä kerrottiin luonnollisista kivunlievityksistä, mutta maanantain aihe oli myös erittäin tarpeellinen tietopläjäys. Tänään oli tutustumiskäynti synnärille, missä kävimme anopin kanssa. Ensimmäistä kertaa alkoi ajatuksen tasolla jo ymmärtämään, että tämäkin raskaus pian jo päättyy ja synnytys lähenee.

Maanantaista jäi mieleen moni asia koskien tulevaa synnytystä. Toiveena on lääkkeetön synnytys ilokaasua ja muita luonnollisia kivunlievitystapoja apuna käyttäen. Aikomuksena on vuokrata myös Tens-laite ja suurin toive on vesisynnytys. Tietysti synnytys etenee sitten painollaan, mutta koska olen edellisissä synnytyksissä kokenut ilokaasun parhaaksi avuksi ja ponnistus sängyllä on ollut hankalaa, niin mielikuva tulevasta synnytyksestä on jo melko vahva. Kivunlievityksinä ilokaasun ja Tensin lisäksi vesi, kauratyyny/vesipullo, kuuma suihku, jumppapallo ja mikä nyt sitten tuntuu siinä hetkessä hyvältä.

Tutustumiskäynnillä jäi mieleen ammeen lisäksi synnytysjakkara, joka voisi ammeen lisäksi olla vaihtoehtoinen paikka ponnistaa. Kaksi edellistä on syntyneet Hyvinkään sairaalassa, joten siihen verrattuna Päijät-Hämeen keskussairaalasta tuli sekä huonoja että parempia fiiliksiä. Toisaalta Hyvinkäällä synnytyssalit oli jotenkin mukavemman oloisia, kun taas phks tuntui hyvin leikkaussalimaiselta. Toki sitten sali, jossa tuo amme oli, oli sitten sen ammeen osalta hyvin rauhallisen oloinen nurkka. Pääasia kuitenkin, että sairaala on lähellä ja vauvan kanssa on mukava olla vuodeosastolla. Kätilöistä ei toki ole kokemusta, mutta hyviksi olen kuullut heitä kehuttavan.


Synnytykseen tukihenkilökseni tulee mukaan (ex)anoppini. Ai miksi? Isoin syy on se, että hän on ollut suurin tukihenkilön niin erokriisin, kuin raskauden keskellä. Auttanut pyytämättä oikealla hetkellä ja oikealla tavalla niin minua, kuin lapsiakin. Kukaan muu ei mielestäni ansaitse kokea kanssani sitä ainutlaatuista hetkeä. Sen lisäksi meillä on ollut synnytystä suunnitellessa jo sen verran hauskaa, että tunnen jo nyt oloni rentoutuneeksi ajatellessani synnytystä. Tietysti koska kokemusta löytyy omasta takaa, niin myös hän voisi osata tukea enemmän kuin isä, joka ei siitä touhusta tiedä pätkääkään ja niin ollen on ehkä vaikea suhtautua toisen kipuihin ja synnytyksen kulkuun muutenkaan. Itse olen myös aika vaatimaton ja en ehkä uskalla, tai hoksaa pyytää synnärillä tarpeeksi apua, tai mitä nyt ikinä itse tarvitsenkaan, joten tomera ja toimeenpaneva tukihenkilö, joka osaa lukea tilannetta on enempi kuin tarpeen.

Koska tämä on hyvin suurella todennäköisyydellä viimeinen synnytykseni, niin päivä päivältä huomaan synnytyksen olevan itselleni erittäin tärkeä asia. Raskausaika kun on ollut yhtä suurta pettymystä ja elämäni rankinta aikaa, tuntuu että synnytys voisi korjata pienen osan tästä kaikesta. Toki pelkään myös tässä kohtaa synnytyspettymystä, mutta sitä en halua etukäteen liikaa murehtia. Ymmärrän kuitenkin realiteetit ja sen, miten monella tapaa synnytys voi mennä just päinvastoin mitä olen suunnitellut, mutta silti jo itse valmistautumisprosessi on ollut jo tähän mennessä tärkeää.


Ajatus siitä, että lapsen isä ei tule synnytykseen mukaan on musertava. On monta asiaa, mitä mieli antaa anteeksi ajan kuluessa. Yksi mitä en ikinä anna anteeksi, on se, ettei lapsen isä ole mukana yhteisellä päätöksellä aikaan saaneen lapsen synnytyksessä, eikä näe vauvan ensi hetkiä, ei leikkaa napanuoraa ja rakastu kanssani palavasti meidän yhteiseen kolmanteen lapseen. Kaikki vain siksi, koska hänen elämään astui joku muu, mitä hän piti edellämainittua tärkeämpänä. Synnytys on ainutlaatuinen ja ainutkertainen asia. Vaikka tulisi myöhemmin katumapäälle, on tilaisuus kokea kolmannen lapsen syntymä ohi. Sitä hän ei ikinä tule saamaan anteeksi.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Kumpikaan meistä ei oo eikä ollut kultaa

Paljon olen puhunut vain tästä erosta ja vain sivunnut ohimennen muita hankaluuksia parisuhteessa. No, eipä ne muille kuulukaan. Silti olen paljon, ihan päivittäin, pohtinut olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mitä tein väärin? Mitä muuttaisin itsessäni tästä oppineena? Miksi mä en riittänyt? Kuinka kamala ihminen mä todellisuudessa olin, että mulle tehtiin näin?

Siitä ei kyllä pääse yli eikä ympäri, että avioero olisi jokin monen sattuman summa, tai pitkään harkittu teko. Ei, vaikka hän niin edelleen uskottelee, tai ainakin viimeksi 4,5kk sitten uskotteli. Vielä odotan itsekin vastausta kysymykseen miksi. Jos ero olisi pitkään harkittua, ei oltaisi vasta keväällä iloittu plussasta hääpäivänä 4.4. ja surtu yhdessä keskenmenoa, päätetty haluta vielä kolmas lapsi, iloittu taas uudesta plussasta. Ei oltais vasta tilattu useita esitelehtiä eri rakennuttajilta ja suunniteltu oman talomme pohjakuvia. Ei oltais suunniteltu yhteistä tulevaisuutta, kuten ennenkin. Lupailtu toisillemme selvitä yhdessä kolmannesta vauvasta plussan jälkeen, vaikka kuopuksen kanssa arki oli todella rankkaa. Tämä kaikki vain parin kuukauden sisällä. Luultavasti sana "pitkään" meinaakin tässä kohtaa aikaa, jonka ehti olemaan uudessa työpaikassaan, pari kuukautta. Pitkä aikahan se on huomata, että avioliitto vituttaa, kuten hän sanoi.


Ei, hän ei olisi myöskään vasta pari viikkoa ennen eroa sanonut, että ei ikinä halua erota minusta eikä ikinä pystyisi eroperheeseen. Oikeastaan välillä on käynyt mielessä mikä hassu yhteensattuma. Muistan nimittäin vastanneeni siihen, että jotkuthan eroaa luullen, että oma vapaa-aika kasvaisi lasten seilatessa kahden kodin välissä ja tulotkin olisi suuremmat, ainakin jos saa tukea Kelalta. Kyllähän tässä toisen meistä vapaa-aika onkin kasvanut, n. 97%. Sitten se toinen, tässä tapauksessa minä, vedän sillä 3% vapaa-ajalla. Reilua, eikö?

Joka tapauksessa on monta asiaa, mitä olisin itse voinut tehdä toisin kaikkien meidän yhteisen kahdeksan vuoden aikana. Tai ainakin viimeisen neljän, jolloin alkoi lapsiperhearki ja päättyi teinivuodet. Kaikki ne oli korjattavissa, mitään lopullista ei ollut minkä olisi täytynyt johtaa avioeroon. Mutta vaikka anelin ja pyysin, ei millään ollut väliä, koska rakkaus oli loppu hänen puoleltaan. Sain kuulla monia valheellisia väittämiä, jotka aluksi uskoinkin ja syytin itseäni. Heräsin kuitenkin itsesyytöksistä tajuten, että eihän se niin mennyt. Mutta osa on täysin totta, enhän minäkään täydellinen ole.

Mökötys. Siis mykkäkoulu. Lapsellista, henkistä väkivaltaa ja vallankäyttöä. Se oli pitkään bravuurini, jonka lopetin sitten järkiinnyttyäni kuopuksen odotusajalta. Voin ja pystyin jo muuttumaan. Sitä ennen meni helposti viikkokin puhumatta toiselle. Toisaalta se oli jo pienenä matkittu tapa toimia riitatilanteessa ja niin myös vältin itseäni puhumasta mitä sylki suuhun tuo, koska se olisi tehnyt riidoista pahempaa. Silti se oli aivan väärä tapa toimia.

Kontrollointi. No, tämä on vähän niin ja näin. Toki olen tarkka tietyistä asioista ja olen edelleen. Rytmi lasten kanssa, kodin siisteys ja järjestys. Tein sen virheen, minkä moni lapsia kotona hoitava tekee. Oli tarkka arki, tarkka rytmi, eikä siihen kuplaan saanut tulla muutoksia. Ei, vaikka niitä olisi tehnyt se oma perheenjäsen. Väärin. Olisin monessa asiassa voinut höllätä nutturaa, mutta toinen taas olisi voinut vastavuoroisesti tiukentaa omaansa. Kun sysätään niin paljon vastuuta, mm. ruokaostokset ja hankinnat ja laskut, ei kontrolloinnilta voi välttyä. Jotta pienituloisen perheen rahat olisi riittäneet koko kuukauden kaikkeen tarpeelliseen, oli elettävä tiukan budjetin alla. Sitä ei sellainen ymmärrä, jonka ei sitä tarvinnut tehdä ja koki sen varmasti kontrollointina, mitä se olikin, mutta yhteiseksi hyväksi. Kuitenkaan ehdotus vaihtaa 50/50 systeemiin vastuun jakamisesta ei käynyt, joten minkäs teet. Olisin minäkin halunnut kokeilla, miltä tuntuu käydä kaupassa vain hakemassa omat eväät töihin ja luottaa, että loppu on toisen käsissä.

Nalkutus. Jep, vaimot nalkuttaa ja niin myös minä. Kyllä se vaan on niin hemmetin raivostuttavaa olla tuhkimon roolissa päivät pitkät. Varmasti yhtä raivostuttavaa on kuunnella sitä nalkutusta joka ikinen päivä, mutta ratkaisu on mielestäni melko yksinkertainen. Jos nalkutus likaisista sukista lattialla ahdistaa, mitäpä jos jokainen huolehtisi ne omat sukkansa pyykkikoriin? Eihän kukaan nauti nalkuttajan roolista, ei kukaan turhaan nalkutan, eihän? Vaihtoehtoina oli kaikessa hiljaisuudessa olla nalkuttamatta ja siivottava toisen osuus, tai sitten avata suu ja olla se ärsyttävä akka. Olin akka, pahin mahdollinen.


Pinnallinen ajatus, mutta tätä huonossa omatunnossa ryven eniten. Olisko mun pitänyt olla jokin muu, kuin se pelkkä äiti? Tarkoitan, että kellä nyt oikeasti pysyy mielenkiinto yllä, kun aina vastassa on se meikittä, hiukset ponnarilla, pieruverkkarit jalassa kulkeva vaimo. Eihän mulla ollut mitään saumaa sellaselle, joka on vielä laiha, lapseton ja jaksaa ylläpitää omaa ulkonäköä ihan muuten vain. Sellasia on maailma täynnä, miksi tyytyä kotona odottavaan harakkaan. Ei sillä, että se toinen olisi ollut itsekään huoliteltu, mutta mulle hän oli aina tarpeeksi. Välillä toteutin jopa miehen pyyntöjä, kuten leikata tukka lyhyeksi. Silti se katse, mikä hääkuvissa näkyy, kun hän katsoo mua. Se vaan hävisi, ihan yhtäkkiä kuukaudessa, viikossa. Enkä tiedä miksi.

Hellyys. Tässä olin/olen niin huono. Tämäkin on jo pienenä apinoitu tapa toimia ja siitä on niin vaikea päästä pois. Jostain syystä lapset ei jää ilman hellyyttä, päin vastoin. Sitä ei riittänyt vain sitten miehelleni. En tiedä miksi se edes oli näin? Välillä ahdistuin mieheni yrityksistä olla lähellä, mutta lasten halit ja suukot ei ahdistaneet. Toivottavasti seuraavan kumppanin kanssa onnistun ja teen toisin. Siinä missä minulle riitti sohvalle käpertyminen ja vierekkäin olo pienesti hänen hiuksiaan pyöritellen, ei riittänyt sille toiselle. Olisi pitänyt antaa irti enemmän ja tarjota hänelle myös sitä, mitä hän tarvitsi.

Ymmärrän myös olleeni huonoa seuraa. Aina äkäinen, ärtynyt, väsynyt, iloton. Kiihdyin nollasta sataan. Eihän kukaan sellaisen kanssa jaksa olla. Lapsiarki on yllättävän rankkaa. Raskaus, imetys, raskaus, imetys ja raskaus. Siihen päälle uhmaa, kiukuttelua, sotkua, aikatauluja, kodinhoitoa. Se on rankkaa yksin. Olisin kyllä kaivannut sitä taakan kevennystä. Helpompaa on melkein käydä 8h päivässä töissä ja tulla siistiin kotiin. Toki töissäkin on rankkaa, ihan yhtä rankkaa kummallakin. Kumpikin haluaa hengähtää, toinen saa, toinen ei aina.

Lisäksi se, että ainoa ihmiskontaktini oli suurimmaksi osaksi pienet lapseni. Toinen taas oli monta tuntia työpaikalla aikuisessa seurassa. Silloin illalla päivän kohokohta oli avaimen kilahdus lukossa, kun sain vihdoin aikuista seuraa, parasta seuraa. Toinen oli tietysti saanut jo sosiaalisen kiintiönsä täyteen ja mieluummin valitsi sen tietokoneella istumisen loppuillan. Oma kiintiö huusi tyhjyyttään yksin sohvalla istuen ja toivoen hänen tulevan luokseni. Oltiin siis aika ristitulessa. Meillä oli eri tarpeet omalle ajalle. Usein meninkin lasten kanssa mummilleni useammaksi yöksi, jotta hän saisi aikaa itselleen. Kauhean monella perheenisällä ei ole yleensä kerran kuukaudessa 4-5 yötä vapaata aikaa itselleen, joten olo on siinäkin mielessä loukattu, koska sekään ei riittänyt. Itse sain ensimmäistä kertaa viime keväänä kaksi yötä ikiomaa aikaa. Kaksi yötä, reilu kolmen vuoden aikana. Silti se olisi riittänyt mulle.

Ehkä jos olisin tajunnut hakea sitä omaa aikaa enemmän, omia juttuja, olisi tilanne ollut vakaampi ja olisin ollut a) rennompi ihmisenä ja b) itsenäisempi ihminen, enkä niin riippuvainen toisen läsnäolosta. Jokin harrastus, tai se oikea ystävä. Oikeastaan mun elämä pyöri lasten ja mieheni ympärillä, koska he olivat kaikkeni. Ei ollut mua ollenkaan, vaan olin loinen mieheni elämässä.

Tosin olisi myös pitänyt ymmärtää, että sen oman ajan tarjoamisen sijaan olisi pitänyt olla vastaanottavaisempi parisuhdeajalle. Vähän vastahakoisesti suostuin antamaan lapsia yöksi hoitoon. Siksikin, koska nuorin on tosi pieni edelleen. Toiselle meistä se olisi ollut niin tärkeää, mulle ei. Mutta se olisi todellakin ollut meille tärkeää. Nyt sen ymmärrän.

Ne kolme kaunista sanaa, minä rakastan sinua. Itse en niitä niin välittänyt kuulla, vaan halusin tuntea sen. Sanoja voi puhua kuka vaan, mutta teot määrittää itselleni sen todellisen rakkauden. Halusin tuntea, että eteeni tehdään mitä vain. Ihan mitä vain. Toinen taas halusi sen kuulla, vaikka yritin kertoa osoittavani sen kaikella sillä mitä hänen vuokseen tein. Se ei ikinä riittänyt.

Moni asia oli sellaisia, missä olisi kummankin pitänyt tulla puoliväliin toista vastaan. Osa sellaisia, missä olisi kummankin pitänyt muuttua itsenään. Panostaa enemmän, nähdä vaivaa. Itse olisi myös pitänyt ottaa se ensimmäinen askel, eikä aina vaatia toista olemaan eka. Emme olleet toistemme vastakohdat, mutta tietyissä asioissa täysin eri maata. Siinä missä itse rakastin perhe-elämää ensin, toinen sitä omaa elämää. Tässähän nyt kummatkin sai haluamansa, hän oman elämänsä ja mä jatkan perhe-elämää. Ilman toisiamme.

Edelleen rakastan sitä mitä hän ja me oltiin.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Suru ja viha vain kasvaa, onko itsekkyyttä olemassakaan?

Yöt on edelleen pahinta aikaa. Pää käy läpi unien kautta asioita, mitä ei oikeasti haluaisi edes ajatella. En tiedä kumpi on pahempaa; herätä uneen, missä kaikki tulee tapahtumaan niin kuin edelleen salaa toivon tapahtuvan ja sitten herään siihen todellisuuteen, että eihän niin vaan käy, koska hän ei halua. Vai se, että aivot käy jostain syystä läpi uudestaan ja uudestaan kaikkia tapahtumia ja herään välillä ymmärtäen asioita, mitä en naiiviudessani tajunnut silloin kun ne tapahtui. Miten idiootti mä olin. Unetonta yötä ei ole tainnut ollakaan sitten sen kohtalokkaan heinäkuun lopun. Eikä ainuttakaan yötä, missä teemana ei jossain kohtaa olisi ero, päähenkilöinä minä ja mieheni, sivuroolissa se "täti".

Kaikki sanoo, että aika auttaa. Että kaikella on tarkoituksensa, että löytäisin vielä onnen. Se edelleen suututtaa. Siihen haluaisi niin paljon itsekin uskoa, mutta kuinka kauan pystyy optimistista asennetta pitämään yllä, kun mikään vielä viittaa niiden toteutumiseen? Ei toki aikaa ole kulunut edes puolta vuotta, mutta miksi täytyy edes sanoa asioita, millä ei ole mitään todenperää? Kuka muka lupaa, että niin on. Älkää sanoko, älkää tehkö tyhjiä lupauksia ja ennustuksia.

Aika auttaa, mutta silti mä herään välillä vieläkin sieltä pohjalta. En enää samalla tavalla oksennellen ja itkien holtittomasti, mutta niin että tunnetaidot taas hukkuu. Tai iltaisin se pahaolo vieläkin purkautuu huutoitkuna. Kyllä, se aika helpottaa, muttei poista silti mitään. Rakkaus kyllä katoaa, mutta aika kasvattaa surua ja vihaa päivä päivältä enemmän. Oon niin täynnä niitä tunteita, että ne kumoaa jokaisen positiivisen tunteen. Mutta ei aina. Tunnen jo mielihyvää ja onneakin. Olen iloinen ja kiitollinen monestakin asiasta. Silti ne tunteet ei lämmitä palavasti, niin kuin ennen. Ne on vain ohimeneviä. Kestää tunteja, päiviä, jopa yli viikonkin. Mutta sitten se taas menee pois ja jäljelle jää suru.

Kaikella olisi joku tarkoitus. Onko tosiaan niin? Että mun on jostain syystä tarkoitus menettää kaikki se, mistä nautin elämässä sillä hetkellä? Mun on tarkoitus voida näin pahoin edelleen? Menettää se elämän isoin haave ja unelma, mitä ei voi enää uudestaan tavoitella? Mun oli tarkoitus jäädä yksin kolmen pienen lapsen kanssa, jotta se toinen voi elää haluamaansa elämää? Voi olla, että mua odottaa joku muu ja toisenlainen elämä, mutta se ei ikinä tule korvaavaan sitä mitä menetin. Ehjä perhe. Jokaisella on se oma haave jonka vuoksi tekee mitä vain ja se oli se mun. Ja mä tosissani yritin tehdä vielä kaiken sen eteen. Edelleen mä valitsisin sen ydinperheen, vaikka olisi millainen prinssi uljas vastassa palatseineen.

Muutaman kerran olen myös saanut kuulla, että jos ei olisi häntä, ei olisi lapsiakaan. Totta, en lapsiani ikinä vaihtaisi mihinkään. Enkä myöskään niitä asioita, mitä hänen kauttaan sain, kuten tämän perheen ja ne kaikki ihmiset. Mutta jos olisin nähnyt kuvitteellisesta kristallipallosta silloin yhdeksännen luokan keväällä, mihin se irc-gallerian "moi Viivi" -kommentti olisi johtanut tänä päivänä, olisin estänyt koko henkilön kaikkialta ja kääntänyt pääni luokkahuoneessa aina eri suuntaan. Olisin valinnut sen toisen pojan hänen sijaan, joka minusta oli samaan aikaan kiinnostunut. Siitä tarinasta ei olisi mitään rakkaustarinaa syntynyt, mutta olisin välttänyt nykyhetken. Valitsisin puolisokseni sellaisen, jolle lause "kunnes kuolema teidät erottaa" olisi ollut yhtä tärkeä lupaus, kuin itsellenikin oli. Jonka kanssa olisin perustanut, tai ehkä vasta perustamassa perheen, joka pysyy yhdessä lasten ja rakkauden vuoksi. En minä lapsiani vaihtaisi enkä heitä kadu, mutta jos olisin saanut valita, en valitsisi heille enkä itselleni tätä elämää.

Totta kai löydän vielä onnen elämääni. Eihän se elämä tähän kaadu, vaikka siltä se tuntuukin. Mutta en saa enää elää sitä elämää, mitä minä itse valitsin itselleni, vaan sitä, minkä hän mulle jätti jälkeensä valitessaan oman polkunsa. Ehkä se onkin hyvä polku itsellenikin, en tiedä vielä eikä kukaan muukaan.




Itsekkyys raivostuttaa. Sen sanoin usein ääneen. Älä ole noin itsekäs. Itsekkyyttä ei ole olemassa, mä sain aina vastaukseksi. Ehkä näin, mutta itsekyydelläkin on eroa. Mä oon itsekäs, kun ajattelen, että hänen olisi kuulunut jäädä. Jäädä, koska perustimme yhdessä perheen ja teimme yhdessä vasta kolmannen lapsen. Olisi pitänyt edes yrittää. Totta kai se on myös itsekästä vaatia toiselta sitä, mitä hän itse ei yhtäkkiä halunnut. Mutta entä se itsekkyys, kun jahtaa vain omaa etua ja aiheuttaa niin monelle ihmiselle siinä samassa harmia? Ei tästä erosta kärsi vain minä. Vauva ja lapset, kaikki läheiset, jotka mua ja lapsia joutuu tukemaan. Koko kahden suvun perhe on jollain tavalla sekaisin tilanteesta. Ja kaikki vain, koska yksi päätti niin yrittämättä korjata tätä ja miettimättä sen enempää ketään muuta.

Se on mun mielestä itsekkyyttä.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Kun äiti voi hyvin, niin vauvakin

Tänään oli taas yksi neuvola. Sain lähetteen painoarvioon ja olen odottanut sinne pääsyä ihan hirveästi, nyt vielä enemmän. Haluan tietysti nähdä pienen poikani vielä ennen synnytystä, koska viime kerrasta on ikuisuus. Käyntihän varattiin siksi, kun kuopus oli niin kookas syntyessään, 4450g. Tämä pienokainen ehkä kuitenkin on toista luokkaa, tai niin ainakin pelkään, vaikka terkkari ei ole antanut olettaa, että olisi syytä huoleen.

Kun äiti voi hyvin, voi vauvakin äitin mahassa. Tietysti, ollaanhan me tavallaan yhtä. Jokainen stressihormoni tavoittaa vauvankin, vaikka hänen ei kuuluisi kärsiä minun huolista vielä moniin vuosiin. Tuntuu niin epäreilulta ja koen taas sitä värää syyllisyyttä, kun en pysty tarjoamaan vauvalle sitä parasta. Ja pystynkö sitten kun hän syntyy? Pelkkä ajatus hänestä täällä kaaoksen keskellä kauhistuttaa. Olisi mieluummin turvassa mahassa, kunnes olen täysin kunnossa itse. Se vaan ei liene mahdollista, koska kello käy vaikka muutokset tapahtuvat hitaasti.


Painoa kun ei aluksi noussut, vaikka tietysti vauva ottaa omansa. Ihan normaalia kai. Entä kaikki muu? Lähes koko raskausaika on mennyt valtavan stressin ja kriisin keskellä. Olen joutunut ja joudun edelleen päivittäin käyttämään lääkkeitä, mistä on tietysti jotain haittaa vauvalle. Esimerkiksi vauvan pieni syntymäpaino... Ja vaikka mitä muuta, mitä ei haluaisi ajatellakaan. On järkyttävän raskasta kantaa kaiken keskellä vielä syyllisyyttä siitä, että tilanne jolle en itse voinut, tai voi edelleenkään mitään, saattaa vaikuttaa siihen pieneen ihmiseen niin paljon.

En tiedä, onko vauva vain vaihtanut asentoa hurjasti, ehkä laskeutunut, ehkä mittavirhe. Mutta odottavan äidin huoli on suuri, jos jotain pientäkin ilmenee. Sf-mitta teki jyrkän laskusuunnan ja pysyi vain niukasti alakäyrän hyvällä puolella. Ihan typerää edes itse tehdä johtopäätöksiä mistään, mutta silti se jossittelu pään sisällä alkaa. Kunpa huoli olisi vain hölmöä odottavan äidin turhaa huolehtimista. Olen yrittänyt keskittyä myös omaan hyvinvointiini, mutta tilanne tekee siitä melkein mahdottoman. Kyllä ne pienetkin asiat varmasti auttaa, vaikkei tilannetta plussan puolelle vedä.

Yksi stressintekijä tuli lisää, mutta yksi poistui. Ihana terkkari oli päättänyt valita minut jouluapua lahjan saajaksi ja sain mukaani kuoren, jossa oli lahjakortti. Noh, koska jäin eron myötä myös elelemään pelkän kotihoidontuen varaan, niin ei tässä ole aamuisin Roope Ankan rahakylpyjä otettu, vaikka aina olen taloudellisesti pärjännyt tiukassakin paikassa, huolimatta siitä, että kaikki vauvaan liittyvän olen saanut maksaa yksin omasta pussista. Eikä ole halvaksi käynyt ei, mutta järkevällä budjetoinnilla onnistuu mikä vain, kun on pakko. Itkua silmistä räpytellen kiitin ja monta kertaa olen päivän aikana pala kurkussa miettinyt, miten paljon joulustressiä tämäkin pieni teko poisti.

Joulu on vuodessa hyvien tekojen aikaa. Paljoa en itse pysty aina tekemään, mutta aina löytyy jotain. Ekojen pakkasten aikaan lahjoitin jollekin pienelle tytölle (toivottavasti) tarpeeseen koko talvivaatekerran, mitä yksi lapsi voi talven aikana tarvita. Olen varma, että karma kohtaa niin hyvässä kuin pahassa. Avun ja lahjan saaminen tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin se, että itse saa olla se antaja.

Toivon myös sen karman tavoittavan ne henkilöt, jotka sitä herätystä vielä kaipaisi eniten.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

DIY jouluiset asusteet

Viime vuonna tuli jo haalittua Vimman joululetti kangasta noin puolen metrin pala, mutta se jäi kaapin perälle odottamaan inspiraatiota. Tänä vuonna sellainen sitten ilmestyi ja päätin kaiva ompelukoneen esiin sitten parin vuoden tauon jälkeen. Ajatuksena oli tehdä omille lapsille joulukorttikuvaa varten asusteet, mutta päätin tehdä sarjatyönä lasten serkuillekin lahjaksi. Tytöille hiusdonitseja ja pojille kaulaan rusetti.



DIY RUSETTI 



Tarvikkeet:

  • Puuvillakangasta n. 27x61cm pala riittää. 
  • Vahvaa kiinnisilitettävää tuki kangasta 
  • Kuvanmukainen hakanen



1. Silitä tuki kangas isoimman palan nurjalle puolelle.
2. Taita pituussuunnassa kahtia oikea puoli vastakkain. Ompele reunasta koko matka.
3. Käännä ommeltua pala oikein päin.
4. Taita leveyssuunnassa kahtia ja ompele reunat yhteen.
5. Avaa saumat ja silitä ne auki niin, että sauma on keskellä kangasta.
6. Taita pala keskeltä ja taita vielä ylä- ja alareuna keskitaitteeseen. Ompele (varovasti ettei neula katkea) taitteet kiinni. Varmista, että saumat kohtaa keskellä.


7. Seuraavaksi ommellaan rusetin keskelle tuo "lenkki". 
8. Taita pala pituussuunnassa oikea puoli vastakkain ja ompele reuna koko matkalta.
9. Käännä oikein päin ja silitä.
10. Taita leveyssuunnassa kahtia ja ompele reunat yhteen. 
11. Toista sama ja käännä oikein päin. 
12. Pujota lenkki rusetin keskelle. Aseta sauma rusetin taakse. 


13. Seuraavaksi valmistuu kaulanauha. Taita pisin pala pituussuunnassa oikea puoli vastakkain ja ompele reunasta koko matkalta.
14. Ompele toinen pääty kiinni ja leikkaa saumanvaroihin lovia, jotta sauma asettuu nätisti oikealla puolella.
 Käännä nauha oikein päin sukkapuikkoa tms. apuna käyttäen ja silitä. Pujota nauha hakasen lenkistä ja ompele siksakilla reuna kiinni nauhaan. Toinen reuna taita hieman reilu 4cm päästä ja ompele reuna kiinni nauhaan. Ompele sentin välein kuvanmukaisesti. Näin saat nauhasta säädettävän, mutta voit myös tehdä yhdellä ompeleella mittojen mukaan tehdyn nauhan.
16. Pujota nauha rusetin keskikohdan läpi. Nyt rusetti on valmis.



DIY HIUSDONITSI

Tarvikkeet:
  • Puuvillakangasta (trikoo käy paremmin) n. 30x15cm pala
  • Kuminauhaa


1. Hiusdonitseja voi tehdä vaikka minkä kokoisia. Aikuisen päähän tekisin isommat, mutta nämä sopinee loistavasti 1-7v päähän. Leikkaa kangasta haluttu pituus ja leveys x2. Kuminauhan pituutta voi vielä lyhentää, mutta sovita n. ranteen ympäryksen mittainen pala.
2. Taita kangas pituussuunnassa oikea puoli vastakkain ja aloita ompelu n. 2cm päästä reunasta ja ompele. Päätä ompelu myös 2cm ennen toista reunaa.
3. Ompele kuminauhan toinen pää kiinni puoliväliin. Eli siis siihen, missä kangas oli taitteella.
4. Käännä kangas ja ompele kuminauhan toinen pää samoin toiseen reunaan. Varmista, että kuminauha ei mene putkilon sisällä kierteelle. Aseta sitten kuminauhan päät vastakkain niin, että kangas on oikea puoli vastakkain. Ompele kuminauhojen päältä, jolloin seuraava ompelu on helpompaa. Ompele siis seuraavaksi koko matkalta tuubin päät yhteen. Sen jälkeen ompele reunasta jäänyt aukko yhteen. Tämä ommel jää näkyviin.
5. Leikkaa kaksi kuvanmukaista palaa, tai keksi jokin muu haluttu muoto. Ompele oikeat puolet vastakkain reunasta yhteen. Jos teet isoilla saumanvaroilla, muista leikata saumanvaraan lovia. Jätä keskelle parin sentin mittainen kääntöaukko.
6. Käännä pala ja ompele kääntöaukko kiinni. Tämä ommel jää myös näkyviin. Solmi tämä donitsin ympärille siihen kohtaan, missä on näkyvä ommel. Näin kumpikin päälliommel jää kauniisti peittoon.



Jos tarkoituksena on tehdä useampi kappale, niin suosittelen ns. tehdastaktiikalla työskentelyä, eli tee kaikkia kappaleita samaan aikaan vaihe vaiheelta. Ainakin hiusdonitsit valmistuivat äkkiä sarjatuotantona.