sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Vuosi 2018

Vuosi 2018. Elämäni hirvein ja rankin vuosi tähän mennessä on nyt takana päin. Vaikutukset jatkuvat pitkälti tulevaan ja sitä seuraaviin vuosiin, oikeastaan koko loppuelämään. 

Puolet vuodesta meni tavallisesti, tuli koettua onnea, surua ja menetystä, taas onnea. Tavallista arkea ja vähän muutakin. Toinen puolivuotinen meni pelkästään kriisin keskellä. Meni parisuhde, koti, perhe ja mielenterveys.

Toki jotain hyvääkin jäi käteen, mutta niitä on vielä hankala poimia sieltä huonojen joukosta. Jos nyt jotain aidosti hyvää, niin tiiviimpi suku, uusi perheenjäsen, jota vielä odotellaan saapuvaksi ja ehkä jopa tämä uusi elämä ja sen myötä uudet tuttavuudet ja tappioiden kääntymiset voitoiksi. 

Vuoden kohokohdat olivat aluksi iloisia ja onnellisia, miksipäs ei. Puolen vuoden paikkeilla kohokohdat muuttuivat kokonaan ääripäästä toiseen, ainakin melkein.

Tammikuu 2018

1.1. Uudenvuoden raketit vielä paukkui, kun me varattiin miehen ja anopin kanssa perheloma. Syyskuussa kaksi viikkoa Espanjan playa de las americassa. Lasten ensimmäinen ulkomaanmatka, minun ja mieheni toinen yhteinen. Siitä alkoikin innostunut loman suunnittelu, mikä jatkui monta kuukautta.

8.1. Tyttöni täytti kolme vuotta. Rakas pieni, mutta niin iso jo. Aika meni taas äkkiä. Vuodessa on sanottu hyvästit taaperoajalle ja reipas leikki-ikä alkoi.

21.1. Sain kunnian toimia kummina pienen sukulaispoikani ristiäisissä.



Helmikuu 2018

Tavallista arkea. Kovia pakkasia, ulkoilua, pulkkamäkiä. Tasaista ja ihanaa aikaa. Kyläilimme mummillani, kävimme tytön kanssa kauan odotetussa Disney on Ice -jääshowssa. Pieni poikani kovaa vauhtia otti ensiaskeliaan ja tasapainoili kahdella jalalla.



Maaliskuu 2018

4.3. Taas päättyi yksi vauvavuosi. Poikani täytti yksi vuotta. Mihin se aika oikeasti taas meni? Aivan liian nopeasti.

Tasainen ja onnellinen arki jatkui pienen taaperon ja ison pienen tyttären kanssa touhuten.



Huhtikuu 2018

4.4. meidän kolmas hääpäivä ja tasan kahdeksan vuotta rakkautta. Aamulla tein positiivisen raskaustestin. Olin hämilläni. Onnellinen, mutta eihän meidän vielä pitänyt. Tai piti, mutta sitten jompi kumpi meistä alkoi aina empimään.

Tuona päivänä lähdimme kukonlaulun aikaan kohti katajanokkaa. Kokonainen päivä tallinnassa. Ja täydellinen päivä olikin kierrellen vanhaa kaupunkia. Vain me kaksi. Rakastuin mieheeni taas vähän lisää.

Kerroin jo menomatkalla laivassa raskausuutisen. Reaktio oli sama kuin itsellänikin, onnellinen mutta hämillään. Tallinnan Bar Gardenin vessassa tein taas testin. Meille tulee kolmas vauva!

Reilu viikon päästä tuosta alkoi vuoto. Taas sama juttu, ei vauvaa meille. Suru vyöryi ylitse hyökyaaltona. Ei olisi pitänyt iloita vielä. Ei taas, kun tiesi jo edellisistä kerroista mitä keskenmeno tuo tullessaan. Mutta en ollut yksin suruni kanssa. Me päätimme haluta kolmannen lapsen. Kyllä se vielä onnistuu ja sä saat vielä sen kolmannen lapsen, hän sanoi ja lohdutti mua.

Loppukuu meni keväästä nauttien.



Toukokuu 2018

13.5. Äitienpäivä. Mä olin saanut jo parhaimman lahjan paria päivää ennen. Positiivinen raskaustesti. Näin helppoa se oli tällä kertaa? Niin, kyllä oli. Olimme taas onnellisia, mutta pidimme tällä kertaa heti jalat maan pinnalla. Meille tulee vauva, JOS kaikki menee hyvin.

Vaikka koko ajan oli pelko pienen solumöykyn menettämisestä, kului toukokuu nauttien yllättävistä helteistä. Ihanaa arkea lasten kanssa. Päivät kului melkein aamusta iltaan rannalla.

Loppukuussa sain myös ensimmäiset kaksi yötä vapaata. Vain minä, ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen. Mies meni siis ensimmäistä kertaa lapsien kanssa mummilleen. Kävin kampaajalla, olin koiran kanssa pitkillä lenkeillä, herkuttelin ja rentouduin.




Kesäkuu 2018

Väsymys. Se alkuraskauden väsymys, mikä ei mene nukkumallakaan ohi. Pelko otti ylivallan ja vetäydyin. Tuleva alkuraskauden ultra ahdisti.

11.6. Yksi pieni ja hento sydän sykkii. Meille tulee vauva! Jos kaikki menee hyvin.



Heinäkuu 2018

12.7. Kauan odotettu nt-ultra. Taas pelkoa täynnä. Edelleen se pieni sydän sykki. Päivän vilkkain sikiö, kehui lääkäri. Seulat näytti hyvältä, kaikki oli hyvin. Meille tulee kolmas vauva!

Ilouutiset jaettiin perheiden kesken. Lähdimme extempore matkalle lasten kanssa tätini ja hänen miehensä mökille, missä oma perheeni vietti kesälomaa. Niin vähän mä silloin tiesin, mitä tapahtuisi sen viiden päivän mökkireissun jälkeen.

19.7. Paluu mökiltä edellisenä iltana. Aamulla kina kissojen ruokinnasta. Kina jatkui viestitse. Illalla hän tuli töistä, lähetti eropaperin sähköpostitse ja häipyi. Aamulla haki rahat takuuvuokraan ja taas häipyi, lopullisesti. Shokki, epäusko. Itkuinen soitto anopille, lapset mukaan ja kohti Hämeenlinnaa.

Loppukuu meni hirveässä pyörityksessä. En luovuttanut, vaan menin mieheni luokse. Hän taas vannoi rakkautta, me yritimme taas. Kävimme laivalla, vietimme aikaa yhdessä ja perheenä päivittäin, vaikkakin nukuimme eri osoitteissa. Hän teki mut taas niin onnelliseksi sen pienen hetken. Kuin alkuhuumaa uudelleen potenssiin kaksi. Vuokrasin asunnon Hämeenlinnasta, jota kävin jo katsomassa anopille mennessämme. Hänen piti muuttaa sinne tammikuussa perässä, muttei se ollut totta. Mä vieläkin luulin, että olin hänelle kaikki.



Elokuu 2018

1.8. Hän kertoi, että ei halua enää mua.
3.8. Mä sain vahingossa selville, että hänellä on jo joku muu. Oli jo pari päivää aiemmin. Vaihduin läpsystä toiseen.

Tästä seurasi uusi shokki. Päätös raskauden keskeyttämisestä. Olin täysin sumussa, ajattelin että mä pärjään ja elämä jatkuu. Ajattelin, että mä vaan jatkan, kuten hänkin teki. Että niin helppoa se olisi. Kävin jopa useilla treffeillä lasten ollessa isällään, arki sujui normaalisti lasten kanssa kesästä nauttien. Raskauden kielsin täysin itseltäni. Laihduin tahtomattani useita kiloja, vauvamaha katosi enkä ollut tuntevinaan potkuja. En halunnut kiintyä vauvaan, hän ei saanut tulla tänne, mä ajattelin.

9-10.8. Valviralta anoin lupaa keskeytykseen. Juttelin lääkäreille ja kävin ultrassa sekä verikokeissa.

17.8. Täysi romahdus, sen todellisen alamäen alku. Kaikki eroon, asuntoon, muuttoon ym. liittyvät hommat sain hoidettua. Sumu katosi ympäriltäni ja heräsin todellisuuteen. Kaksi viikkoa siinä meni, ennen kuin se shokkitila poistui. Elämä ei jatkunutkaan niin vaan. Postitse oli tullut myönteinen päätös raskaudenkeskeytykseen. Viisi päivää keräilin itseäni taas kasaan ilman lapsia. Päätin pitää vauvan ja soitin ajan rakenneultraan.

29.8. Muutto Hämeenlinnaan. Heti muuton jälkeen tuli useita romahduksia. Uusi alku elämälle oli hatara ja hain heti apua arkeen perheneuvolasta.



Syyskuu 2018

Ensimmäisellä syyskuun viikolla mä tajusin, etten enää pärjää. Ahdistuneisuus lisääntyi, olin täysin voimaton. Näin hänet ikkunani alla. Mun kotini edessä, vaikka tänne muutin kauas pois hänestä. Sen jälkeen oli pakko hakea taas lisää apua. Sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, lääkkeet kouraan ja tiheät ajat psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kotipalvelu alkoi, kävin juttelemassa hoitajalla säännöllisesti. Elin pari viikkoa taas täydessä sumussa, mutta sitten alkoi jo helpottaa.

13.9. Oli rakenneultra. Pieni herrasmies tuotti ensimmäiset ilonaiheet ultran ruudulla.

18-25.9. Matka Mallorcalle. Perheloma vaihdettiin viikon matkaksi ja matkakumppaneita oli yksi vähemmän. Parempaan aikaan ei olisi voinut loma tulla. Olin jo tasainen, tunsin taas iloa ja onnea. Nautimme matkasta.




Lokakuu 2018

Olin jo ihan okei, kunhan kukaan ei maininnut hänestä, en kuullut hänestä mitään, tai hän ei lähettänyt viestiä. Pienestäkin ärsykkeestä saattoi maailma romuttua. Niin kävi usein ja olin ailahteleva, vaikka pystyin jo normaaliin arkeen, koska tyttäreni kerho piti mut kasassa. Aikataulua ja arkea. Olin melko uupunut, mutta mieli pysyi kasassa ja se oli tärkeintä.



Marraskuu 2018

Kerhopyöritys loppui, kun vaihdoin tytön kerhon lähemmäksi. Olinkin jo aika loppu arjen aikatauluihin ja tarvitsin kevennystä. Mieli oli jo aika hyvä, enemmän hyviä kuin huonoja päiviä. Jaksoin taas eritavalla ja aloin nauttimaan raskaudesta.

Loppukuussa vastuu lapsista painoi, ei vapaapäiviä, tai muutakaan. Aloin uupua taas, kun raskaus eteni vaivoineen ja väsymys iski lujaa.




Joulukuu 2018

Tässä kuussa alkoi uupumus jo kadota. Osasin ja keksin nauttia eritavoin itsenäisyydestä ja yksinäisyydestäkin. Ehkä se oli se kliseinen aika, mikä eteni tehden elämästä taas hieman helpompaa. Keskityin moneen pieneen asiaan, jouluun, vauvan tuloon ja lapsiin. Vieläkään ei mieli kestä kaikkea häneen liittyvää, mutta isoin osa jostain (tunteista, ahdistuksesta?) on loppunut kokonaan ja sen tilalle on astunut järki ja realismi. Asiat tosiaan alkoi järjestyä, niitä kliseisiä "näin se pitikin mennä" -asioita tapahtui peräjälkeen.

24.12. Joulu oli ja meni, sujui paremmin kuin epäilinkään. Ei ahdistusta, ei tarvetta lohdutella lapsia isän näkemisestä ja taas menemisestä.

27.12. Aika ultraan kuumotteli pitkään taustalla ja aiheutti huolta, mutta sekin huoli oli turha.

31.1. Vuoden viimeinen päivä. Vuosi 2018 meni todella nopeasti. Liian paljon ehti tapahtua niin lyhyessä ajassa. Suurin osa vuodesta meni ohi, tai sitten mieli yrittää kadottaa päiviä, mitä ei halua muistaa. Enkä olisi uskonut näitä asioita omalle kohdalle ikinä tapahtuvan. Tätäkin kirjoitin useamman päivän ja yritin tosissani muistaa asioita. Syys-lokakuu on pahimmassa pimennossa edelleen. Vaikka kokonaiskuva vuodesta on huono, niin tänä viimeisenä päivänä mä jo huokaisen, että mä selvisin. Ja selviän tästä myös. Seuraavaan päivään ja vuoteen astelen vielä uutta toivoa täynnä.

Vuoden verran olen taas saanut katsoa lasteni kasvavan, eikä mun tarvitse siitä etuudesta luopua. Päin vastoin ensi vuonna saan katsella yhden uuden kasvua ja kokea sen täysin eritavalla, yksin, mutta kaikkien läheisteni tuen kanssa. Oon rakentanut itselleni ja lapsilleni uutta kotia ja elämää. Saanut uusia tuttavia, kavereita, joista en voisi olla iloisempi. Ero on kasvattanut väkisin musta taas eri ihmisen, eikä se toisaalta huono juttu ole.


Jo kahdeksan vuotta toistunut uuden vuoden suudelma jää tänä vuonna saamatta, vaikka juridisesti mulla vielä aviomies tuolla jossain on. Mutta mä pääsen päivän päätteeksi mun lasten viereen nukkumaan vauvan myllätessä mahassa. Tarviiko sitä enempää onnea tähän päivään edes toivoa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti