torstai 31. tammikuuta 2019

Viha ei anna sijaa sovulle

Olen taas tuskastellut sen saman kysymyksen edessä. Saako äiti olla itsekäs ja mihin asti?

Lähestulkoon tasan puoli vuotta vierähti niin, että olin/olimme vauvan kanssa kuin ilmaa. Tai ei edes ilmaa, sitähän tarvitaan elääkseen. Paremmin ilmaistuna mä olin kuin paskapaperi, mitä tarvitaan säännöllisesti pakon edestä ja jos sormi sattui lipsahtamaan läpi ja tuhriutui omaan paskaan, oli siitäkin helppo syyttää itse paperia. Huono paskapaperi. Se mä olin.

Paitsi nyt, kas kummaa, kun vauva syntyi, alkoikin jostain syystä kiinnostamaan. Näin mä kyllä oletinkin käyvän ja toivoinkin. Vauvalla olisi sittenkin se isä. Ja nyt puoli vuotta myöhemmin halutaan hieroa sovintoa aivan tosta noin vain. Tai ei ihan niinkään itsestään, vaan erään toisen ihmisen kehoituksesta ja myös minun itseni omasta vihjauksesta.

Ja vaikka itse asiasta vihjasin, on mieli taas työstänyt ajatusta hänen tapaamisestaan muutaman päivän ja tullut päinvastaiseen tulokseen. Miksi mä haluaisikaan olla edes niissä ok väleissä ihmisen kanssa, joka satutti mua niin pahasti? Lasten vuoksi? Tietysti sitä lasten vuoksi on koko ajan tullut hoidettua heidän asiat asiallisesti ja aina jatkossakin hoituu. Mutta tarviiko mun heidänkään vuoksi pystyä enempään? Tarvitseeko mun taas luopua mukavuudesta ja periaatteista, jotta kaikilla muilla olisi hyvä ja mulla ei? Miten mä voisin edes uskoa, että hän haluaa sopia mun vuoksi, eikä vain putsata omaa mainettaan ja tehdä itselleen mukavemmat oltavat?

Tiedän pari samankaltaisesta tilanteesta kärsivästä, mutta heissä on minuun se ero, että he ovat jokseenkin sinut asian kanssa ja väleissä tuon perheen jättäneen isän kanssa. Miksi mun on niin vaikea pystyä samaan, edes ajatuksen tasolla? Toisaalta, jokainen reagoi omalla tavallaan ja jokaisen suhde on ollut kuitenkin eri. Eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan toiselle, miten hänen kuuluisi tuntea, tai toimia. Varsinkaan, kun kukaan ei oikeastaan tiedä kuin vain pintaraapaisun, eikä hän itsekään tiedä kuika pahasti sitä oikeasti tulikaan tehtyä. Silti tuntuu taas vialliselta olla itse se ainoa vihan liekeissä kylpevä. Ja siinä se vastaus varmaan jo tulikin. Se viha, katkeruus, inho. Paljon voimakkaampia tunteita kuin rakkaus näköjään. Nyt kun se rakkaus on loppu, on myös tilaa tuntea niitä kaikkia muita tunteita. Jos rakkaus loppuu, niin kai ne muutkin joskus?

Aika? Totta kai sitä jossain kohtaa elämää ollaan ok väleissä. Onhan tätä elämää vielä aika paljon elettävänä, eikä ne kaikki vuodet kulu pelkästään vihaten. Puolen vuoden hylkäämisen jälkeen tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta olettaa, että mä olisin heti ensimmäisestä valmis paiskaamaan kättä päälle. En edes tiedä mikä sana, tai teko olisi tarpeeksi, jotta pystyisin edes kokeilemaan sovintoa näin pian. Vielä ei mikään tunnu olevan tarpeeksi siihen nähden, mitä olen joutunut kokemaan.

Vaikka koko raskausajan olen tiedostanut, että vauvan synnyttyä tulee olemaan vaikeaa miettiä tapaamisia, kun välit ovat todella tulehtuneet, mutta että se olisi näin vaikeaa. Kuvittelin olevani suopea ja että tapaamiset hoituisi luonani ja että pystyisin hänet kohtaamaan. Kuvittelin ehkä, että vauvan syntymä muuttaisi jotain. En tiedä mitä, jotain. Ei se mitään kuitenkaan tehnyt, paitsi minusta vielä suojelevamman vauvaa ja itseäni kohtaan. Toisaalta tunnen sääliä ja tekisi mieli luovuttaa oma mukavuus pois, mutta sitten taas leimahtaa se viha, että itsepäs valintansa teki. Ja niin tekikin, joten eikö se ole sillä selvä?

tiistai 29. tammikuuta 2019

Rakkauden haudalla

Tämän tekstin aioin julkaista 19.1. jolloin olisi kulunut tasan puoli vuotta siitä hiiren klikkauksesta, kun hän lähetti sähköpostitse avioerohakemuksen. Kävikin niin, että poikamme päätti syntyä päivää ennen tätä päivää, mikä tekeekin tästä tilanteesta tuhannesti kauheamman. Mietin jo ääneen synnytyssalissa tuo kinainen vastasyntynyt kaukalossa nukkuen, miten kukaan voi juuri saadessaan tekstiviestin vaimoltaan vauvansa syntymästä lähettää seuraavana päivänä sen lopullisen anomuksen avioerosta? Miten tämä tilanne voi olla edes tosielämää, eikä halpaa saippuaoopperaa?

Lähettikö hän sitä? En edes tiedä. Muistutin kyllä aiemmin jo tuosta päivämäärästä ja pyysin häntä sen tekemään, mutta koska aikaansaaminen on yleensä hyvin, hyvin hidasta, en tosiaan usko hänen edes muistavan/viitsivän hoitaa tuota asiaa loppuun heti. Oletan kuitenkin hänen sen lähettäneen, koska syytä pitkittämiselle ei ole.

Tämä puolivuotinen, mikä valui hitaasti kituen loppuun, olisi mielestäni kuulunut viettää harkiten, kuten nimikin jo kertoo. Harkinta-aika kuitenkin päättyi ilman harkintaa, ilman mitään.

Alunperin 19. päivä olisi ollut se päivä, mihinkä asti olisin odottanut vielä häntä. Oikeastaan lopetin odottamisen jo useampi viikko takaperin ja käänsin selän hänelle kokonaan. Mikä idiootti mä olin odottaessani. Sen se rakkaus kuitenkin vielä teki. Mutta enää ei ole paluuta, ei nyt eikä kymmenen vuoden päästä. Nyt sen tiedän. Se jo kulunut 19. päivä oli kuitenkin ollut mulle merkkipaalu, jolloin haudattu rakkaus sai päällensä paksun multakerroksen. Muistoissa elää vielä se ensirakkauden roihu, mutta todellisuudessa se rakkaus mitä oli, on kuollut ja mädäntynyt tunnistamattomaksi. Kukkia ei tämä hauta saa yllensä, eikä sitä käydä paikan päällä suremassa, vaan ne omat katkeruuden kyyneleen valutan yksin hiljaa pois. Ja joskus nekin loppuu.

Se rakkaus kuoli raa'asti murhattuna. Teko oli liian pitkälle edennyt vahingonteko ja teon edetessä loppuun asti harkiten ja häpäisten suoritettu hengenriisto. Mun ei kuulunut saada ikinä tietää syytä erolle, koska syyllisen piti löytyä omasta peilikuvastani. Tunnustinkin jo väärän tunnustuksen, mutta ymmärsin pian kyseenalaistaa syyttävän sormen. Kuitenkin kaikesta jää aina jäljet ja tekijä jää kiinni, syyttömät vapautetaan. Tästä suruajasta selviytymisestä huolimatta osa vammoista on pysyviä. Ainakin tunnevamma ja asennevamma. Pitkällä kuntoutuksella voi saada edistystä aikaan, mutta ei kaikkea edes se kuuluisa aika poista.

Miksi ero täytyi tehdä niin, että se toinen osapuoli, jolle vannottiin yli kahdeksan vuotta rakkautta, jäi kitumaan rikki revittynä ojanpohjalle? Miten se rakkaus pystyi muuttamaan muotonsa välinpitämättömyydeksi sormea napsauttamalla, jos se oli edes aitoa rakkautta? Rakastinko mä yksin niin kuin lupasin ja se toinen vain, koska niin kuului sanoa ja tuntea? Saanko mä koskaan tietää miksi tämä kaikki tapahtui, rehellisesti? Oikeastaan millään vastauksella ei ole enää väliä, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sanat on pelkkiä peräkkäin lausuttuja äänteitä. Toipumista hidastavaa on jäädä ilman vastausta, mutta vastaus voisi myös repiä haavat uudestaan auki. Parempi onkin omalta osalta antaa vain olla ja päästää irti, kuten itselleni lupasin tehdä.

Tässäkin teini-iän rakkaustarinassa kävi kliseiset ja tie erkani eri suuntaan, tosin vain toisen tahdosta. Jos saisin päättää, niin edelleen katkaisisin koko yhteisen tien ja jatkaisin omaani taakse katsomatta. Kuitenkin kolme yhteistä lasta on tehnyt useita pieniä sivupolkuja ja yhdistää meidät kaksi, kunnes kuolema meidät erottaa. Ilman sormuksia ja papin aamenta. Erossa, mutta silti tuomittuja kulkemaan kolmen lapsen luomaa polkua vielä yhdessä heidän vanhempinaan. Niitä pienemmät sivupolut yhdistää minut vielä muuhun sukuun ja lasten kautta yhdistääkin koko elämän ajan. Silti osa sivupoluista jää auttamatta auraamatta jossain vaiheessa elämää, vaikka vielä tuntuu siltä, että haluaisi pitää väylät aina auki. Toisaalta taas tuntuu, että olisi helpompi antaa niidenkin vain olla ja jatkaa jo nyt eteenpäin, eikä uskotella valheellisesti kaiken pysyvän edes jokseenkin ennallaan. Luopumisen ja irtipäästämisen tuskaa kaikki.

Mitään ei voi enää perua. Enkä enää haluaisikaan. Hän ei koskaan halunnutkaan, ei edes harkita.


Kun joku sanoo sulle ne kolme sanaa, tiedä, ettei kukaan ikinä rakasta sua niin kuin mä rakastin. 

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Juhlahumua vauvan kanssa

Noin viikon vanha vastasyntynyt, taapero, leikki-ikäinen, kahdet synttärikahvittelut ja yksi viikonloppu. Kuulostaa stressiltä ja kaaokselta, eikö? Sitä se olisikin ollut jo ilman vastasyntyneen tuomaa ekstraa viime vuosina, kun olen järkkäillyt sukulaisille lasten synttärijuhlia, mutta mitä ilmeisimmin olen vihdoin ymmärtänyt, ettei sukulaiset välitä onko pahvimukit sävy sävyyn pompom-paperikoristeiden kanssa. Eivät he taida edes huomata moisia yksityiskohtia, eikä edes sitä miten monta lajia mitäkin leivosta ja suolaista tarjottavaa on. Niitäkin aina on ollut ja niitäkin on sitten saanut syödä kyllästymiseen asti juhlien jälkeen.

Päätin siis jo loppuraskaudessa, että yhdistän näppärästi esikoisen synttärit samaan kertaan, kun vauvaa tullaan ensikertaa ihailemaan. No, en ole varma kumpi olisikaan ollut loppupeleissä toistaan pahempi, loppuraskaus ja juhlien järjestäminen, vai heti vauvan kanssa juhlat.

Jätin siis vihdoin ne iänikuiset pompomit ja paperipillit pois ja keskityin pelkästään siihen, että teen ainakin sen kakun ja keitän kahvit. Ensimmäisille vieraille, omalle perheelle, teinkin lauantaiksi keksikakun, mikä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan  helppo ja hyvänmakuinen. Itseasiassa taitaa meillä korvata koko täytekakun tästä lähtien, koska täytekakku ei lapsille tee kauppaansa, mutta tämä versio teki. Tälle päivälle vieraina oli toinen puoli sukua. Teimme jo perjantaina lasten kanssa porkkanakakkua ja sen lisäksi tänään tein brita kakun samalla kirjainteemalla.



Ja kaikki sujui täysin stressaamatta, hyvä mä! Minä, joka olen ennen ollut kuin takapuoleen ammuttu karhu, kun on täytynyt juhlia järjestää, pärjäsin nyt yksin kolmen lapsen kanssa täysin ilman stressiä. Tietysti tässä kohtaa auttoi vauva, joka nukkui kuin tukki monitoimikoneen ja imurin huristessa päällä ja jos ei nukkunut, niin viihtyi kantoliinassa pitkän pätkän.

Vauva tietysti reagoi rankkaan vieraiden viihdyttämiseen, vaikka viihtyikin hyvin sylissä kiertäen. Juhlien jälkeiset illat onkin menneet läheisyyttä tankaten ja nukkuen, mutta läheisyyttä ja rentoutumista kaipasi kyllä tämä äitikin.



Seuraavat juhlat ovatkin sitten itse ristiäiset. Ristiäisiin yhdistän keskimmäisen synttärit, joten saan taas kaksi kärpästä samalla iskulla. Täytyy jo nyt myöntää, että luultavasti en tule pääsemään samalla tyyneydellä ristiäisiin saakka, koska kyllähän jokaisen vauvan ensi juhlat yhdet paperikoristeet ja -pillit vaatii, sekä monia ihania herkkuja unohtamatta sävy sävyyn suunniteltuja asuja lapsille. Pidän kuitenkin kaikesta juhliin liittyvästä järjestelystä, joten suon itselleni sekä sen ilon ja stressin, minkä ne juhlat tuo tullessaan.

Ristiäisiä kohtaan liittyy kuitenkin niin paljon kysymysmerkkejä vielä, että niitä en edes jaksa alkaa työstämään. Sukunimi tulee olemaan tietysti isän. Olisihan se tylsää erottaa yksi lapsista eri sukunimellä ja en sitä edes haluaisi tehdä, vaikka surettaa pian olla eri niminen kaikkien lasten kanssa. Mutta entä nimet, saanko mä päättää ne? Toinen nimi tulee olemaan esikoisen keksimä työnimi, joten se saa luvan kelvata, mutta mun keksimä etunimi taas vaatii tietysti näin avioliitossa vielä toisen osapuolen allekirjoituksen papereihin. Tietysti nimivalinnan tein sen perusteella, mitä olimme jo yhdessä miettineet vanhemmalle pojalle, joten nimi olisi ainakin kummallekin mieluisa.

Entä täytyykö mun kutsua itse lapsen isä ristiäisiin vain, koska niin kuuluu tehdä? Mun mielestä ei, enkä aiokaan kutsua.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Minä olen, koska sinä olet

Kirjoitin tämän tekstin osin jo hetki ennen hänen syntymäänsä ja nyt kun hän on tässä ollut jo viikon verran, pystyin tämän kirjoittamaan loppuun. Ajattelin jo raskausaikana näin ja ajattelen edelleen.

Minä olen tässä, koska hänkin on.

Tarina alkaa tietysti siitä, kun mieheni päätti meidät jättää. Minut ja samalla myös tuon onnettoman sillä hetkellä herneenpalon kokoisen sikiön vatsassani. Siitä, miten minä päätin, etten voi häntä tähän tilanteeseen saattaa.

"kukaan meidän lapsista ei ansaitse tätä eroperhettä, yhden mä voin tältä kaikelta vielä pelastaa ja sen myös teen."

Kirjoitin kirjeen ex-miehelleni ja kerroin raskaudenkeskeytyksestä, jota olin jo valviralta anonut. Olisinko ikinä oikeasti sitä tehnyt? En usko. En usko, että olisin ikinä nielaissut sitä ensimmäistä peruuttamatonta tablettia, vaikka niin aioin mielessäni tehdä. Olin joka päivä lueskellut myöhäisillä viikoilla keskeyttäneistä ja psyykannut itseäni koitokseen. En uskonut, että minulla olisi enää jäljellä voimavaroja kolmanteen lapseen. En uskonut ikinä pärjääväni ja pelkäsin menettäväni yrittäessäni kaksi olemassaolevaa lastani. Näin sieluni silmin vain epäonnistuvani kaikessa, koska arki oli ollut pitkään rankkaa jo kahden kanssa. Järki pakotti keskeytykseen, mutta tunne taisteli vastaan.

Miten monesti olen katunut romahtaessani aina vain uudelleen, että en tehnytkään sitä. Miten monesti olen ollut onnellinen, että saan kolmannen lapsen. Miten paljon häntä rakastin jo raskausaikana.


Kun jäin yksin ja päätin hänet pitää, sairastuin masennukseen. Sairastuin, koska kävin läpi liian kovaa kriisiä. En ole ikinä ymmärtänyt koko käsitettä ja mitä se oikeasti on. Miltä tuntuu, kun on niin paha olla, että haluaa päästä pois, koska mikään muu ei lopeta sitä henkistä tuskaa mikä pään sisällä pyörii. Mä kirjoitin ajatuksiani ylös ja pelkäsin niitä. Kirjoittaminen auttoi irtautumaan niistä. Kun ne sanat oli silmieni edessä luettavissa, ne ei enää olleet pääni sisällä. Vältin sanomasta oikeita synkkyyksiäni pahimpina hetkinä, koska pelkäsin menettäväni lapseni. Tiesin aina, että ne oli vain ajatuksia eikä etene siitä mihinkään. Tiesin, että joskus nekin loppuu, kun aika etenee ja toipuminen alkaa. 

Vaikka mä ajattelin pelastaneeni hänet, vauvani, kun päätin olla tekemättä keskeytyksen, tiesin aika pian sen olevan toisin. Hän pelasti mut, kun kasvoi mahassani ja muistutti liikkeillään olevansa elossa. Muistutti päivittäin, että elämässä on tiedossa vielä jotain hyvää. 


Ajattelin jopa syvimmissä vesissä kahlatessani, että synnytän hänet ensin. Olihan ex-mieheni vastaus kirjeeseeni, etten saa tappaa hänen lastaan ja hän alkaa yksinhuoltajaksi kaikille kolmelle. Kuoleehan äitejä synnytykseenkin, hän perusteli yksinhuoltajuutta viestissään. Niin, synnytykseen, masennukseen. Lopputulos olisi sama, mä ajattelin. Voisinko ikinä hylätä vastasyntynyttä? Ei, en olisi voinut tehdä sitäkään. En varsinkaan sitä kaikista itsekkäintä tekoa. Tunsin monesti olevani raskauden vanki. Pakkohoidossa. Täytyi jaksaa, täytyi jaksaa vauvan vuoksi ja halusinkin jaksaa, jotta vauva voisi hyvin. Itseni vuoksi en olisi jaksanut, tai halunnut jaksaa.

No, mä tajusin hakea apua itselleni, koska mulla on lapset ja mä olin raskaana. Ja sainkin apua ja heti ensimmäisestä soitosta. Aika äkkiä pääsinkin pahimman yli ja en enää miettinyt ulospääsyä tilanteesta, vaan sitä miten jaksaisin eteenpäin. Taakka kasvoi syyllisyydellä, kun määrättiin lääkkeet. Hyöty kumoaa haitan, mulle vakuuteltiin ja siihen mä luotin. Luultavasti se olikin juuri niin. Silti haittavaikutukset synkistivät mieltä koko loppuajan ja tekee niin edelleen, kun haittavaikutuksissa mainittu vauvan nykiminen osui kohdalle.

Tätä taistoa ei silti lääkkeitse loppuun käyty. Sen mä tein itse, koska halusin ja olin päättänyt nousta pohjalta. Halusin tehdä sen ennen vauvan syntymää, koska pelkäsin babybluesia ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Ei se helppoa ollut enkä uskalla sanoa vieläkään olevani terve. Enää en tunnista itsessäni sitä masennusta, mutta ahdistus tiettyjä tilanteita kohtaan varjostaa yhä mukana, vaikka varjo onkin huomattavasti aiempaa pienempi.

Se, miten jaksoin pahimmat kuukaudet oli tietysti kaksi lastani. Mutta rehellisesti edes he eivät tuoneet tarpeeksi sitä uskoa ja toivoa, mitä tarvitsin jaksaakseni pidemmälle kuin vain päivän loppuun. Lapset auttoivat jaksamaan, mutta he myös lisäsivät uupumusta ja taakkaa. Ainoa valo tunnelin päässä oli koko ajan vauvan syntymä. Se oli se ainoa, mitä kohti jaksoin kulkea. Uskoin, että mikään negatiivinen tunne ei voisi olla suurempi, kuin onni ja rakkaus, mitä vastasyntynyt tuo elämään. Katuisinko ikinä mitään saadessani hänet ensimmäistä kertaa rinnalleni?


En.

Kadun ainoastaan niitä ajatuksiani luovuttamisesta. Niitä kaikkia ajatuksia, mitä synkimpinä aikoina kävin läpi istuessani leikkipuiston laidalla lippis syvällä päässä. Kadun ja häpeän.

En edes osannut raskausaikana kuvitella millainen hän olisi, mutta ehkä hyvä niin, koska hän on juuri täydellinen. Hän on tuttu, hänessä on samoja piirteitä esikoisen ja keskimmäisen kanssa, mutta hän on silti ainutlaatuinen oma itsensä. Jollain tapaa hän on aivan erityisen tärkeä minulle. Yhtä rakas kuin isommat lapseni, omalla tavallaan rakas kuten hekin, mutta silti vähän enemmän.

Tunsin jo raskausaikana, että näin on. Siksi pelkäsin myös niitä tunteita, mitkä tulee synnytyksen jälkeen. Esikoisen kohdalla en rakastunut synnytyssalissa, en seuraavana, tai sitäkään seuraavana päivänä. Rakkaus syttyi vasta neljäntenä päivänä varovasti tunnustellen. Keskimmäisen kohdalla rakkaus oli selvää heti salissa, tiesinhän mitä äidinrakkaus on. Tämän kohdalla synnytys oli niin yllätyksellinen ja nopea, että aluksi olin vain hämmästynyt. Siinäkö hän oli? Siinä hän oli ja hän oli täydellinen. Ja mä rakastuin.

Päivät on vierineet vauvakuplassa. Häntä voisi tuijottaa koko ajan. En voisi keksiä mitään ihanempaa asiaa, kuin olla tässä ja nyt. Seurata tämän uuden vauvan ilmeitä ja eleitä, seurata sisaruksien rakkautta häntä kohtaan. Miten kenenkään vanhemman mielestä mikään voisi olla tätä hetkeä tärkeämpää? Ja jokainen hetki valuu koko ajan pois, eikä niitä takaisin saa.

Olen onnellinen ja toivoa täynnä, koska hän on tässä. Jos häntä ei olisi, ei minuakaan. Olisi joku onneton ihmisriekale, joka katuisi ja yrittäisi ehkä edelleen rämpiä eteenpäin samassa suossa. Nyt mä olen päässyt jo eteenpäin ja mun uusi elämä on todellakin onnea täysi jo nyt. Täysi tasan viikon vanhan tuomaa onnea ja rakkautta.

Tässä me ollaan kumpikin; elossa, onnellisia, selviytyjiä.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Laskettu aika. Terveisiä vauvakuplasta!

Tänään on hieman erilaiset tunnelmat tätä päivää kohtaan, mitä olen tottunut kokemaan. Tänään 23.1. on kolmannen  vauvani laskettu aika, mutta hän onkin jo viiden vuorokauden ikäinen. Tämän kertainen lasketun ajan mahakuva onkin paljon ihanampi, ainakin omien hermojen kannalta ajateltuna, kun en ehtinyt tällä kertaa edes kirota laskettua päivää maanrakoon.


Osastolta kotiuduttiin sunnuntaina vauvan ollessa kahden päivän ikäinen. Olisin saanut varmasti kävellä synnytyssalista suoraan lastenlääkärin kautta kotiin, mutta en ole ikinä oikein ymmärtänyt sitä hoppua. Osastolla saa kuitenkin lämpimän ruuan kolmesti päivässä ja itse hakea välissä välipalaa ym. Sairaalasänky ei ole kaikista mukavin, mutta kyllä siinä nukkuu muutaman yön. Huonekaverin kanssa elo ei ehkä ole niin rentouttavaa varsinkin toisen vauvan huutaessa läpi yön, mutta hoitajien apu on lähellä ja vauvan kanssa on mahdollisuus tutustua rauhassa ensipäivät ilman kodin ja arjen tuomia bonuksia. Vaikka aiempia lapsia tulee ikävä, niin pidän tärkeänä, että jokainen vauva saa sen oman hetkensä vain äidin kanssa ja ensihetket ovatkin ne tärkeimmät maidonnousun ja kiintymyksen kannalta. Nämä päivät menikin sängyssä maaten vauva ihokontaktissa toisiamme ihmetellen.



Kotiutumispäivänä sain rauhassa hetken asettua vauvan kanssa kotiin ennen kuin isommat lapset palasivat isältään. Täytyy myöntää, että olipa mukava kotiinpaluu edelliskertaan verrattuna, kun ei tarvinnut herättää ketään sohvalta ja alkaa siivoamaan esikoisen järjestämää sotkua vastasyntynyt vauva kainalossa. Tällä kertaa oli koti häärätty siistiksi ja jääkaappi täytetty. En edes osannut odottaa, että noinkin ihanaa voi alku uuden vauvan kanssa heti olla. En taas voi olla muuta kuin kiitollinen.

Kiitollinen saan myös olla ihanista lapsista, jotka niin ihanasti kohtelee ja hoitaa vauvaa. Mustasukkaisuudesta ei vielä ole tietoakaan. Esikoinen tahtoo sylitellä vauvaa ja uudet isoveli ja keskimmäinen -tittelit saanut poika haltioissaan silittelee päätä. Perhepeti jatkuu onnistuneesti, sillä ihme ja kyllä lapset muistavat varoa vauvaa ja tyytyvät kumpikin nukkumaan hieman etäämpänä. Aamulla herätessä kummatkin hihkaisevat innoissaan huomatessaan vauvan kainalossa ja aamut alkaakin vauvan silittelyllä ja sylittelyllä.

Sisarusten ensikohtaaminen



Siitäkin huolimatta, että maidonnousu ja maidon pakkautuminen aiheutti parin päivän korkean kuumeen, on kaikki sujunut paremmin kuin hyvin. Tänään oli vauvan ensimmäinen neuvola, eli kotikäynti. Terkkarikin totesi minun näyttävän hyvältä ja vaikuttavan onnelliselta. Ja siltä myös tuntuukin. Aluksi kotona ollessa tuntui, että keho ja mieli huusi vauvan isää viereen kanssani jakamaan vauvan ensihetkiä ja oli varsinkin keskellä yötä kuumehorkassa isoa turvattomuuden tunnetta olla yksin näin isossa vastuussa kaikista lapsista vajaakuntoisena. Pian sekin tunne väistyi ja nyt tunnen pärjääväni hyvin ilman lisähyysättävää ja asiat sujuu paremmin kuin ovat aiemmilla kerroilla sujuneet vauvan kanssa kotiuduttua.

Päivät ovat hektisiä, vaikka hirveästi ei vielä ole muutoksia tullut. Vastasyntyneen kanssa on vielä helppoa, kun ei vauva muuta tee kuin syö ja nukkuu. Kaikki normaalit toimet hoituu vauva sylissä siinä missä ilmankin hoitui. Suurin ero normaaliin on kännykän kuvakansion täyttyminen vauvakuvista, neulominen on vaihtunut imetykseen ja öisin liitoskipujen kanssa nousemiseen ja vessareissuihin käytetty aika kuluu sängyn vuoraamiseen vuotavalta maidolta ja pariin vaipanvaihtoon.


Vauva oli nyt 5vrk iässä ylittänyt hyvin syntymäpainon ja asuukin rinnalla suurimman osan päivistä. Hän on luonteeltaan isoveljeään äänekkäämpi vaatimaan osaansa, mutta ehkä siskoaan vähän leppoisampi. Ulkonäkö on vaihtunut ensipäivistä huomattavasti, eikä vauvaa ole edes tunnistaa kuvista. Vaikka kummankin sisaruksen näköä hänessä selkeästi on, on hän aivan omannäköisensä.


Ainutlaatuinen.

lauantai 19. tammikuuta 2019

Synnytyskertomus

Tämä kertomus ei alakaan sillä turhautuneisuuden tunteella, jonka veikkasin olevan luultavasti se ainoa synnytystä ennakoiva oire. Ei, sillä torstaipäivä oli ihan tavallinen päivä ja viikkoja oli vasta 39+1. Koska edelliset kaksi ovat syntyneet 40+5 ja 40+6, oli täysin utopistinen ajatus edes haaveilla synnytyksestä ennen laskettua aikaa, vaikka se mahdollisuus aina kutkutti mielessä.

Torstai aamuna lapset lähtivät taas päiväkotiin ja itse kieriskelin tylsyyden ja rentotuneisuuden vallassa kotona. Kuuntelin Iikka Kiven Menisit ennemmin terapiaan -äänikirjan ja kudoin vauvalle neulepöksyjä. Hain lapset kolmelta, menimme esikoisen toiveesta ulos syömään ja illalla palasimme kotiin iltapuuhiin. Lapset lähtisivät perjantaina isälleen viikonlopuksi ja aamusta oli vielä tarkoitus vapaapäivän kunniaksi viettää lasten kanssa ekstrakiva päivä ja tehdä reissu muumimuseoon Tampereelle, sekä käydä samalla ostoksilla. Laitoinkin anopille taas vitsinä viestin, että huomenna sitten koko päivän kiertelystä saa hyvän kipinän supistuksille, yö levätään ja sitten voitaisiin mennä synnyttämään, kun lapsillekin on hoitaja. Tuota asiaa vielä ovensuussa illalla naureskelimme ja teimme jälleen uuden sotasuunnitelman, jos synnytys alkaisikin Tampereen puolella.


Tämä synnytys meni täysin vastoin, kun olin päässäni suunnitellut, vaikka mahdollisuus suunnitelman ja toiveiden onnistumiselle oli koko ajan olemassa. Synnytys eteni täysin luonnollisesti omaa kehoa ja mieltä kuunnellen.

Illalla vauva mylläsi jonkin aikaa mahassa epätavallisesti ja videoin sitä mylläystä pätkän. Ajattelin taas, että tämähän voisi olla yksi niistä monista synnytykseen viittaavista oireista. Siihen en kuitenkaan uskonut enkä tiedä oliko se vain sattumaa. Hain pojan viereeni nukkumaan puolen yön aikaan ja nukahdin itsekin. Heräsin selänpuoleiseen poltteeseen, torkahdin ja heräsin taas. Nukuin selkä tulikuumaa patteria vasten, kuten olin jo monta yötä nukkunut helpottaakseni yöllisiä menkkajomotuksia ja supisteluita. Ajattelin, että nyt oli jotenkin outo sävy niissä poltoissa, kun ei kuumuuskaan poistanut poltetta. Katsoin kelloa ja se näytti 1.45. Nousin ylös ja menin vessaan miettien meneekö tämä samalla tavalla ohi kuin kaksi viikkoa sitten, vai olisko nyt tosi kyseessä. Supistuslaskuriin aloin kellottamaan supistuksia miettien samalla taas supistusten tuntua. Sitä luulisi jo kolmatta synnyttävän tietävän miltä synnytyssupistus tuntuu, mutta vähän tunsin vielä epävarmuutta, vaikka samalla takaraivossa jyskytti se oikea tunne ja tieto, että nyt mennään.


Kello 2.12 soitin anopille, että nyt luulen olevan lähtö. Hän tuli laittamaan TENS-laitteen selkääni ja kellottelin supistuksia edelleen. Keräilin kamoja kasaan ja soittelin lapsille hoitajaa. Koska junat eivät kulkeneet, olisi taksi ainoa vaihtoehto hoitajan saapumiseen. Supistuksien sävy muuttui hiljalleen ja lisäilin TENS-laitteen tehoa, sekä lämmitin kauratyynyn aina vain kuumemmaksi. Aloimme tekemään lähtöä synnärille. Kaikkein suurin luojanlykky oli anopilla kyläilemässä ollut tuttu vieras, joka pystyi jäämään odottamaan lastenhoitajaa paikalle, kun me lähdettiin klo 3.10 ovesta ulos. Automatka ei ollut kymmentä minuuttia enempää ja supistukset tekivät jo hyvin kipeää. Pyysin anoppia ilmoittamaan kätilölle, että käyrille en jää, vaan haluan suoraan saliin ja ilokaasun käyttöön heti.


Kello 3.30 kirjauduttiin synnärille, pääsimme suoraan saliin ja sain ilokaasun käyttööni. Ammeeseen laskettiin vettä, kun kävin nopeasti läpi toiveet vesisynnytyksestä. Kävin jumppapallon päälle istumaan ja nojasin sängynreunaan vaipuen ilokaasun pöhötykseen. Supistukset kävivät aina vain kovemmiksi ja hakkasin TENS-laitteen booztia samalla ottaen kaasua supistukseen. Supistusten välissä oli täydellinen kivuton hetki, jolloin vaivuin siihen hyvänolon tunteeseen. Supistuksen aikaan kipu oli niin kovaa, että ajattelin yrittää jokaisen aikana vain selviytyä seuraavaan, seuraavaan ja seuraavaan. Ajattelin sitä päivää, 18.1. mikä olisi kolmannen lapseni syntymäpäivä. Pian näen hänet. Aina seuraavaan supistukseen. Kipu oli lamaannuttavaa ja monesti kävi mielessä, että en enää pärjää, mutta en taistellut vastaan, vaan menin kivun mukana. Se käski heijata pallon päällä ja lopuksi nostamaan lantiota ylös supistuksen aikana ja nojaamaan eteenpäin sängynreunaa vasten.


Tiesin koko ajan voivani siirtyä ammeeseen ja tunsin, että sinne olisi mentävä nyt jos haluaisin. Tunsin, että vauva olisi valmis syntymään ja kohdunsuu oli täysin auki. Kävin turhan reissun vessassa, josta menin takaisin sängynreunalle päättäen, etten halua ammeeseen ja luopua ilokaasusta, koska se piti kivun hallinnassa. Nousin sängylle sisätutkimusta varten ja annoin luvan puhkaista kalvot. Hakeuduin jokaisen supistuksen aikana kylkiasentoon ja halusin ponnistaa. En tuntenut varsinaisesti mitään ponnistuksen tarvetta, kuten en edellisissä synnytyksissäkään. Keho kertoi, että ponnistaminen auttaa kipuun ja näin aloin tekemään. Kätilö luki tilannetta ja ilokaasupöhnän läpi kuulin, miten toinen kätilö kutsuttiin ja saapui paikalle. Ponnistin joka supistuksella kipua pois kylkiasennossa ja tunsin sen tutun kiristyksen. Ponnistin muutaman kerran voimakkaammin ja kuulin kätilön sanoneen vauvan käväisseen jo kurkkaamassa. Kesken viimeisen ponnistuksen avasin jo silmät vain ihmetelläkseni, että vauva nostettiin sieltä ylös meidän nähtäväksi. Kello oli 4.23.

Ja kaikki kipu hävisi. Sain vauvan heti rinnalleni. Istukka syntyi perässä ja kätilö arveli joutuvansa tarjoamaan kakkukahvit työkavereilleen metrin mittaisesta napanuorasta. Napanuora oli solmussa ja kietoutunut kaulan ympäri. Se sai sykkiä pyytämättä loppuun saakka ja anoppi leikkasi nuoran poikki. Ponnistusvaihe kesti vain neljä minuuttia ja synnytys hieman reilu 2h30min, josta alle tunti ehdittiin olla synnärillä.

TENS-laite oli oikein hyvä apu, vaikka salissa sillä ei enää niiden supistusten kanssa ollut kovinkaan kipua lieventävää vaikutusta. Ilokaasu ei vienyt kipua pois, mutta auttoi pitämään kivun koko ajan hallinnassa. Sen avulla hengitys oli supistusten aikana helppoa, se puuroutti kaiken metelin ympäriltä ja silmät kiinni pääsin vaipumaan siihen synnytyskuplaan. Kuulin ja reagoin vain tarvittaviin kysymyksiin. Montaa sanaa en puhunutkaan synnärillä ollessa. Kätilö todellakin osasi hommansa ja luki tilannetta täysin oikein koko synnytyksen ajan, eikä häärännyt yhtään ylimääräistä, vaan antoi mun olla rauhassa. Anoppikaan ei joutunut synnytyslaulamaan kanssani, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Paras apu olikin pelkkä hänen läsnäolo. Sängyllä ponnistaessani muistan ajatelleeni, miten tarvitsisin ex-mieheni siihen just nyt. Mutta sitten tunsin anopin vieressäni ja siitä tuli turvallinen ja hyvä olo ja niin syntyi sitten vauvakin.


Synnytyksen jälkeen päällimmäisin tunnetila oli ihmetys. Salissa aamupalaa syödessämme ihmettelimme vuoronperään ääneen onko tämä sittenkin unta, vai synnytinkö mä just vauvan. Sain yhtäkkiä kokea sen, mistä olen muita kadehtinut. Synnytys hyvillä viikoilla, mutta jo ennen laskettua aikaa. Salissa vapaa liikkuminen ilman kanyyleita tai muutakaan. Onnistunut ponnistusvaihe ja vain muutaman minuutin ponnistus. Ei oksitosiinitippaa, ei lääkkeellistä kivunlievitystä. Vain jumppapallo, TENS ja ilokaasu. Sain kokea luonnollisen synnytyksen vain itseäni kuunnellen ja itseni määrätessä tahdin ja synnytyksen kulun. Mua ei myöskään kaiherra ajatus vesisynnytyksestä, koska se ei selkeästi ollutkaan mun juttu tällä kertaa. Olisi ollutkin hölmöä mennä sen mielessä ajatellun toivelistan mukana ja jättää oman kehon kuuntelu. Olen siis äärimmäisen tyytyväinen tähän synnytykseen ja tämä oli täydellinen päätös raskaudelle.

Aamuvuoroon tullutta kätilöä lainatakseni, minä se sitten vain tulin ja synnytin!

10/10 synnytys, 10/10 poika.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Kolmas kaunis

Hän on täällä. 

3735g 
50cm


""Se jonka vuoksi elää, saapui paikalle.
Se jonka vuoksi voi kai kuollakin.
Se joka antaa sulon jopa surulle.
Ja se oli vain vauva pienoisin.""

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Sitten kun en ole enää raskaana

Tämä viimeinen (?) raskaus on ollut kaikessa kamaluudessaan ihanaa aikaa, kuten kaksi edellistä raskauttakin olivat. Vaikka tämä kerta on ollut kaikista rankin, on kuitenkin moni asia mennyt huomattavasti edellisiä kertoja paremmin. Silti alkaa aika kypsyttää ajatukset jo tulevaan. Siihen, kun en ole enää raskaana.


Ehdottomasti kaipaan niitä omia normaaleja vaatteita. Elän aikaa, kun mitkään mammafarkut ei pysy päällä ja paidat on napapaitoja. Collegehousuja on tullut käytettyä sen verran usein, että yksiäkään missä ei olisi reikää kovasta kulutuksesta en omista. Jos haluaisin lähteä siistinä ovesta ulos, olisi valittavana ne yhdet ainoat äitiyssukkahousut ja niiden kanssa joku tarpeeksi peittävä kaapu. Lappuhaalarit menee vielä päälle, mutta mukavuudenhaluisena niitä ulkoilutan vain hampaat irvessä. Tietysti hetki menee synnytyksen jälkeen, kun uskaltaa edes ajatella kokeilevansa omia farkkuja jalkaan, mutta ajatus edes sen ajan lähenemisestä lohduttaa. Jopa ne luukulliset imetyspaidat houkuttaa kaapissa enemmän kuin mahapussilliset tylsät trikoopaidat, joissa ei ole yhtään sitä omaa näköä.

Loppuukohan liitoskivut synnytykseen? Mitään en odota enempää kuin sitä, että sängystä nouseminen olisi kivutonta ja tapahtuisi ihan normaalin ajan puitteissa. Nukkumisasentoihin on jo pitkään kaivannut muitakin vaihtoehtoja kuin oikea, tai vasen kylki. Niinkin pieneltä tuntuva asia, kuin mahallaan oleilu ja nukkuminen tuntuu joltain kaukaiselta lempeältä muistolta, mutta pian sekin on taas mahdollista. Ylipäätään siis liikkuminen, kumartelu ja kyykyssä olo, kävely ja mitä niitä nyt on, tapahtuu ilman ähkimistä ja vaappumista, kun raskaasta eturepusta pääsee eroon. 

Oma minuus on hautautunut jonnekin raskaushormonien ja vauvamahan välimaastoon. Kaikki on pelkkää mahaa ja raskautta, synnytystä ja odotusta. Raskaus ei ole sairaus, mutta silti se on yhtä kieltolistaa ja varoittelua. Pelkkä askel ylöspäin porrasjakkaralla aiheuttaa hengenhaukkomisen muiden toimesta ja kaikki tavarat kannetaan puolesta, koska jostain syystä sellaista ei raskaana oleva voi yksinkertaisesti itse tehdä. Ei siis riitä, että oma elämä pyörii pelkän raskauden ympärillä, vaan kaikki ympärillä pyörivät ihmiset korostavat koko ajan raskautta tilanteessa kuin tilanteessa. Pitkään aikaan ei ole ollut mua, on vain se, joka on raskaana. 

Ja koska raskauden aikana on koko elämä muuttunut niin paljon kuin se vaan voi muuttua, on raskaus ollut pallo jalassa hidastamassa uuden elämän alkua. Tietysti pohja on rakennettu uudelleen jo melko hyvin, mutta pohjalta puuttuu pelinappulat. Uusi arki, uusi minä, uudet ihmiset. Kaikki tulee olemaan taas ihan uutta eritavalla ja odotan sitä aikaa enemmän kuin innolla.

Vaikka kuinka yrittää nauttia siitä mitä vielä kokee, on varmasti niillä "loppuispa jo" -ajatuksilla tärkeä rooli synnytyksen kannalta. Toki jotkut pääsevät synnyttämään täysin puun takaa, mutta minä joka tykkään hautoa yleensä varmuuden vuoksi muutamia päiviä lasketun yli, on loppuajasta pinna jo sen verran kireä, että synnytykseen ja niitä kipuja kohti mennään enemmän kuin innolla. Pelko kipua ja synnytystä kohtaan on pienempää, kuin halu saada vihdoin se kauan odotettu palkinto syliin. 

Viimeiset kaksi raskautta on päättynyt epätoivoiseen päivän mittaisen huutoitkuun, koska olen ollut varma etten ikinä tule synnyttämään. Sellaista turhautumista ei ole ollut vielä lähimainkaan, vaikka pientä malttamattomuutta jo hetkittäin. Se turhautumisen tunnetila onkin luultavasti ainoa synnytystä ennakoiva oire, joten olen käskenyt tukihenkilöä kääntämään kengät kohti ovea vasta sitten, kun kiroan koko raskauden maan alle. Tänään on viikkoja taas kertynyt yksi lisää, eli mennään jo luvussa 39+0. Luultavasti odotusta on vielä parisen viikkoa jäljellä, mikä tuntuu kyllä hurjalta ajalta enää vartoa. Toisaalta taas kaksi viikkoa menee hujauksessa. Vastahan mä kirjoitin täysiaikaisuudesta? 

Nyt, kun olen vielä raskaana, nautin vielä näistä viimeisistäkin hetkistä. Potkut mahan läpi, muiden huomio, kaunis vauvamaha. Siitä odotuksen tunteesta ja pelkillä mielikuvilla leikittelystä millainen hän olisi. Tätäkin kirjoittaessa on tuo tuntematon pieni ihmisenalku tehnyt koko ajan suureleisesti hengitysharjoituksia, mitkä tunnen mahan läpi. Miten ihmeellistä! 

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Stressaava synnytyksen odotus

Käynnistyykö synnytys yöllä? Kuka tulee hoitamaan lapsia? Entä jos päivällä, kuka hakee lapset päiväkodista? Ensi viikko ei sovi, mutta nyt olis hyvä syntyä. Tänään ei käy, paitsi illalla. Huomenna vaan tolloin ja tällöin. Sitten soitetaan ensin tuolle ja sitten tälle. Jos ei kukaan pääse, niin soitetaan sitten kuitenkin sille, tai koputetaan naapurin oveen. Pitäiskö kuitenkin kysyä vielä siltä pääseekö se hetkeksi?

Ainiin, muista rentoutua ja levätä. Äläkä ajattele synnytystä, se tulee kun tulee!


Viime viikot on menneet juuri näin. Viimeisen viikon ajan on yksi mahdollisista hoitajista ollut luonani kyttäämässä synnytyksen mahdollista alkua. Aluksi ajatus tuntui helpottavalta ja onkin ollut hyötyä saada itse vähän levätä, mutta stressitaso on huipussaan ja ahdistus synnytystä ja sen alkua kohtaan kasvaa. Sen lisäksi arki ei ota alkaakseen, koska koko ajan on jotain poikkeavaa. Ensin joulu, siitä reissu mummolaan, isäviikonloppu, siitä päiväkodin aloitus ja hoitajan pitkä yökyläily. Lapsetkin reagoivat jo pyöritykseen ja kaikki kiukuttelevat vuoron perään. Tänään passitin hoitajan kotiin paria yötä suunniteltua aiemmin, koska tuntui, että suunnitelmasta tuli ennemminkin karhunpalvelus kaikelle, etenkin synnytyksen alkamiselle. Jos synnytys nyt käynnistyisi seuraavana yönä, olisi syynä luultavasti juurikin mielen rentous ja stressin hiipuminen. Huono vaihtoehto lasten hoitoa ajatellen, mutta hyvä kaikella muulla tapaa.

Ihana viikko takana parhaassa seurassa. Lapsillakin oli niin hauskaa ja kivaa. Ihanaa kuitenkin, että arki voisi vihdoinkin alkaa ja pääsen itse oman kodin rauhaan. Introverttiys tulee itselläni vahvasti esille vierailuja kohtaan sekä itse vieraillessani jonkun luona, että emännöidessäni vierailua. Kivaa on määräänsä asti, mutta sitten alkaa jo seura ahdistaa ja kaipaa sitä vetäytymistä muista ihmisistä, vaikka kuinka tuttuja ja rakkaita olisivatkin. 


Joten nyt on edessä arjen kiinniotto. Viis synnytyksestä, hän tulee kun on valmis ja asioilla on tapana järjestyä. Tukihenkilöitä on monen monta vaihtoehtoa, eli joku heistä varmasti irtoaa hetkellisesti hoitamaan lapsia, vaikkei olisi ennalta sovittua päivystysvuoroa. Vauvaa varten on kaikki valmista, synnytystä varten on kaikki valmista. Enää puuttuu itse vauva ja synnytyksen käynnistyminen. Mitään muuta en aio tehdä asiaa edistääkseni, paitsi korkata babyboxista saadun viasatin lahjakortin sekä nautin omasta ajasta minkä saan, kun lapset ovat päiväkodissa.

Jos vauva kuitenkin tulet pian, tule päivällä, tai illalla. Oikeastaan tule vasta viikonloppuisin. Mutta tule vasta kun olet täysin valmis. Äiti sua odottaa.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Päivähoidon aloitus

Lapsieni ensimmäinen päiväkotiviikko on takana päin. Hoitopäiviä kertyi kolme ja tunteja kuusi per päivä. Lapset ovat eri ryhmissä, tyttö isojen ja poika pienten ryhmässä. Heillä on kuitenkin yhteinen leikkipiha ulkoilua varten, missä kuulemma ovat tavanneet ja leikkineetkin keskenään. Tästä olen hyvin iloinen, koska he ovat kotona kuin paita ja peppu, joten on hyvä saada vähän hajurakoa toisistaan ja omia juttuja ja kavereita, varsinkin tytölle, mutta kiva että saavat myös nähdä toisiaan ja mahdollisuuden leikkiä yhdessä jos niin haluavat. Päiväkoti on aivan ihana, kodinomainen ympäristö vanhassa kaupungin rakennuksessa.


Tyttö on ollut poikaa odottaessani vähän reilu kolme kuukautta vuoropäivähoidossa hänen ollessaan 1,5 vuotias. Silloin tuo reipas ja sosiaalinen tyttö pärjäsi hyvin, mutta jokin oli silti huonosti ja sen huomasi. Hänen olemuksensa oli apaattinen hoitopäivän jälkeen ja hoidossa ollessaan ei puhua pukahtanut, vaikka muuten puhui jopa yli viisi sanaisia lauseita. Onneksi jäin pian kotiin taas äitiysvapaalle ja tyttökin sai olla rauhassa kotihoidossa nelivuotiaaksi saakka. Viime aikoina hän on kyllä kovasti ollut ikäseuraa vailla ja en pystynyt kotona tarjoamaan riittävästi kiinnostavaa virikettä, joten kerhoilu alkoi heti syksystä. Tuo kerhoilu on ollutkin hyvä ponnahduslauta päiväkotiin, koska nyt tyttö aloitti siellä kuin vanha konkari ja sai oitis uudet ystävät ja pääsi kiinni päiväkodin rutiineihin.

Kuva hoitajilta pojasta lumitöissä

Pieni, vaan ei kohta enää pienin poikani on ollut aina kova mammanpoika. Äiti, äiti, äiti on ollut ainakin 1,5 vuotta ykkönen, tai siis ainoa vaihtoehto. Syksyllä alkoi hänkin reipastua, mutta silti hänen kohdallaan jännitin eniten hoidon aloitusta. Hoitajat vähän pyörittivätkin silmiä sanoessani, että tulen kyllä hakemaan aiemmin, jos on kovin itkuinen ja toppuuttelivat moista, minkä toki ymmärrän. Heipat vilkutettiin ja hieman hämmentynyt ja kitisevä poika sinne jäikin hoitajan syliin. Itse vielä tässä kohtaa vältyin kosteita silmiltä. Sitten kun haun aika koitti ja välipalapöydästä huikkasi ainakin vuoden vanhemman oloinen reipas poika "Heippa äiti!" tuli ehkä pienen helpotuksen ja onnen vetistelyt. Puhua pulpattavan iloisen pojan sain viedä kotiini ja samalla kaavalla mentiin koko viikko. Mikä helpotus!

Viikon saldo on tytöllä kaverin kanssa vaihtuneet kengät, pojalla hyvin alkanut kuivaksi opettelu ja kaikilla hyvä mieli. Itsellekin oli kova homma yrittää muistaa kaikki tarpeellinen ja pakata reppuihin riittävät varusteet. Mitä kaikkea sitä nyt sitten tarvitsikaan? Joulupukki toi tossut ja kerhoreput, pojalle ostin erikseen teippivaipat ja molemmille ksylitolpastillit. Muuten en alkanut siihen hommaan, että olisin ostellut erikseen rymykäyttöön päiväkotivaatteita, vaan kaikki sisä- ja ulkovaatteet ovat samat mitä kotonakin. Toki somessa kohutaan näistä moraalittomista vanhemmista, jotka varastelevat mielellään lasten merkkivaatteita, tai vaihtelevat kulahtaneet samanlaiset uusimpiin, mutta vielä jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen vaikken toki lokeroon jättänyt mitään houkuttimeksi. Yksi lempipaidoista menikin heti ikitahraiseksi, mutta ehkä sen aurinko vielä korjaa.

Itsellä oli alkuun vähän typerä olo olla kotona. Mitä kaikkea sillä vapaa-ajalla tekisikään yhtäkkiä.. No, vaikka kirppistelyä, päiväunia, yksinäistä kahvilassa käyntiä ja ei mitään järkevää. Kauan tästä nyt ei ehdi nauttia, koska pian vapaa-aika meneekin vauvan kanssa kaksin. Koska liitoskivut on päättäneet rappioittaa mut melkein liikuntakyvyttömäksi, olen erittäin iloinen tästä hetkellisestä vapaasta ja oikein iloinen siitäkin, että päiväkoti on noin 500 metrin päässä, koska pidemmälle ei näillä kivuilla sitten enää kävelläkään.

Sitten jos saisi toiveen esittää, niin voisitko vauva päättää syntyä lasten ollessa hoidossa, pliis.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Raskauden viimeiset 1453 päivää

Niin, ne raskauden viimeiset viikot, kun se viimeinen tärkeä etappi täysiaikaisuus on saavutettu ja alkaa aika, jolloin vauva voisi syntyä milloin vain. Se aika on kolme viikkoa laskettuun aikaan + noin kaksi viikkoa maksimissaan siihen päälle, eli kalenterin mukaan suunnilleen viisi viikkoa. Sille joka sitä isoa mahaa kantaa, se aika on ainakin saman verran, mitä plussasta täysiaikaisuuteen on odotettu. Siis ikuisuus, suunnilleen tuon 1453 päivää.


Hyviä puolia tässä ehdottomasti on se jännitys. Mikään muu asia maailmassa ei vastaa tätä kutkuttavaa jännityksen tunnetta, kun joka päivä voi olla SE päivä. Se päivä, kun kohtaa tämän uuden ihmisen ja pääsee vihdoin tutustumaan häneen. Jokainen aamu herätään tietämättä, että illalla voi olla jo uutta perheenjäsentä rikkaampi. Jokainen ilta voi olla se viimeinen ilman pientä ihmistä.

Se voisi syntyä tänään, ehkä illalla, ehkä yöllä, heti huomenna...

...tai sitten ei ikinä, koska vauva on päättänyt jäädä kohtuun asumaan ikuisesti. Ihan varmasti on. Joka ikinen aamu herää siihen v*tutukseen, kun ollaan edelleen yhtenä kappaleena. Illalla mennään oikein lupaavien supistusten aikana äkkiä nukkumaan ajatuksella, että nyt sitä energiaa tarvitaan tulevaan koitokseen ja aamulla herätään oikein virkeänä ja levänneenä, eikä tietoakaan lupaavista supistuksista. Sitä luulisi hyvien yöunien jälkeen olevan elämänsä kunnossa, mutta todellisuudessa pettymys on niin suuri, ettei positiiviselle ajattelulle ole tilaa.

Tai sitten jostain syystä alkaa unettomuus vaivata aina iltaisin. Nyt kun vielä voisi nukkua ilman sitä öisin moneen kertaan imetettävää/syötettävä vauvaa, niin aivot päättää ettei sille unelle ole nyt etukäteen tarvetta. Vasta reilusti puolenyön jälkeen voi torkahtaa hetkeksi, kunnes täytyy herätä vessaan. Ja virkistävä vessareissu aiheuttaa uuden unettomuuspätkän tunniksi tai kahdeksi. Nyt ollaan ainakin valmiita yösyöttöihin, treenattu on.


Jos ennen toivottua plussaa on joskus hätähousuna ennen kuukautisia googletellut ja kytännyt kaiken maailman oireita toivoen niiden liittyvän jollain tapaa alkuraskauteen, on tilanne loppuraskaudessa täysin sama synnytyksen oireita kohtaan, mutta ainakin triplasti pahempi.

Ensinnäkin se ällöttävä limainen klöntti kohdunsuulla jostain syystä kiehtoo lähes jokaista ja siitä halutaan tietää mahdollisimman tarkat kuvailut väreineen ja koostumuksineen. Vessareissut kestää puolta pidempään, koska kaikki eritteet täytyy analysoida mahdollisen limatulpan löytymisen toivossa. Jos sellaisen sattuu bongaamaan, on siitä limatulpasta vaihdettava kuulumiset muiden limabongareiden keskuudessa.

Sitten pohditaan jokaista mielialan sävyä, vauvan liikettä, kuukarttaa ja päivän lämpötilaa ja ennustetaan niistä mahdollista alkavaa synnytystä. Uudelleensynnyttäjänä on se etu, että edellisistä kerroista muistellaan niitä oireita ja oloja ja sitten ihmetellään kun mitään samankaltaisia tuntemuksia ei olekaan, tai tuntemukset eivät johtaneetkaan synnytyssaliin saakka tällä kertaa.


Pahinta on ehdottomasti ne muut ihmisen. He, jotka heti aamusta riemastuttavat jokojokojoko kyselyillään. Kysytään onko mitään oireita, tai tuntemuksia. Epäilen, että he oikeasti haluaisivat vastaukseksi, että tänään tuli oikein mehevät limat vessassa käydessä, vatsa tyhjeni ja lirahtipa vielä jotain housuunkin, mutta se olikin jotain muuta kuin lapsivettä. Koko suku on jostain syystä varma, että synnyttämään mennään salakavalasti ja yritetään mahdollisimman pitkään piilottaa vastasyntynyttä kertomatta hänen olemassaolostaan. Varmaa on myös se, että perheen sisällä on kilpailu pystyssä kuka arvaa vauvan syntymäpäivän mahdollisimman lähelle syntymämittoineen kaikkineen.


Tänään on raskausviikot 38+0. Alun paniikin jälkeen viikonloppuna mieli rentoutui hyvin vastaanottavaiseen tilaan vauvaa varten. Mutta sitten sunnuntain ja maanantain välisenä yönä valvoin kovien supistusten kanssa ja olin varma, että se olisi menoa se. Ja mikä pakokauhu siitä syntyikään. En tosiaan ollut valmis vielä, maanantaina lasten eka päivähoitopäivä ja kello kolmelta oli vaikea arpoa kenet soittaa lapsille hoitajaksi. Onneksi vanha lääke uni lopetti hyvät supistukset ja aamulla sain huokaisten viedä lapset hoitoon.

Nyt sais sitten tulla taas, valmiina ollaan! Vaan eipä sitä enää mitään tuntemuksia ole, ei tietenkään. Sen sijaan saan kokea päivä päivältä voimistuvaa liitoskipua myös niiden kahden edellisen liitoskivuttoman raskauden edestä. Iskiaskipu on sentään poissa. Tilalla pökköjalat turvotuksesta. Vauva vääntää ja kääntää, mutta ei tajua mistä tullaan ulos. No, ei hän vielä ole valmis eikä tarvitse ollakaan, onhan tässä aikaa siihen laskettuun. Vielä hetken maltan odottaa. Vielä.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Neljä vuotta sitten teit minusta äidin

Paljon onnea rakas esikoiseni, toivottu pieni tytöntyllerö. Syntyessäsi maailmaan neljä vuotta sitten iltapäivästä, en tiennyt heti mitä äidinrakkaus on. Vaikka sinua katsoin ja ihmettelin, yritin ymmärtää ja oppia. Tunsin vain onnea ja hämmästystä. Mutta lopulta, vasta päivien päästä, se rakkauden liekki leimahti ja palaa edelleen pian laajentuen kolmannen kerran. Sinä suurin pieni lapseni olet sen kaiken alku.


Parasta hänessä on hyvyys. Miten hyvä pienen ihmisen sydän voikaan olla? Kuinka monet kerrat hän on joutunut lohduttamaan mua viime aikoina, tarjonnut turvaleluaan mulle ja halannut, kun kukaan muu ei. Ei vasta tänään neljä vuotiaan tarvitsisi tehdä sellaista, eikä tarvitsisi vielä edes ymmärtää tehdä.
Ja huumorintaju. Hän sai myös parhaimman lahjan, mitä itse lapselle toivoin ja välttyi perimästä omaa avuttomuuttani. Ujoudesta ei tietoakaan, hän on sosiaalinen ja pidetty. Hän on mini minä paremmilla eväillä varusteltuna.



Hänen kaksivuotiaana alkanut prinsessavaihe ei varmaan pääty koskaan. Vain mekot kelpaa päälle ja leikit ovat niitä stereotyyppisia tyttöjen leikkejä. Kohta kahden pienen pojanpalleron äitinä en voisi olla onnellisempi, että olen saanut itselleni yhden täydellisen pienen prinsessan. <3


Lahjaksi toivottu toinen pikkuveli ei toimitusvaikeuksien vuoksi ehtinyt sovittuna päivänä paikalle. Tyttö ilmoitti kuitenkin reippaana neuvolan tädille, että "Elias" syntyy huomenna. Eikä hullumpi päivä syntyä sekään.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Vauvaa vaille valmis

Tekemisen täyteinen lapsivapaa viikonloppu on tullut muutaman tunnin päästä tiensä päähän ja sain sekä rentouduttua, että puuhasteltua tarpeeksi. Perjantai iltana aloitin keskeneräisen mobilen teon lapsien lähdettyä, nukuin pitkälle aamuun ja kiireettömän aamun jälkeen kävin kaupoilla viime hetken tarveostoilla päiväkotia ja vauvan kotiutumista varten. Lauantai jatkui leikkimielisillä vauvanhäätökikoilla, mm. intilalaisella tulisella ruualla, tuoreella ananaksella sekä vadelmanlehtiteellä. Olishan se ollut kätevää synnyttää rauhassa lapsien ollessa isällään, mutta ehkä parempi vain lymyillä mahassa seuraavaan viikonloppuun, tai sitä seuraavaan. Sainkin nyt rauhassa laittaa kodin täysin valmiiksi ja mieli on hyvin valmis ottamaan vauvan vastaan. Niin äkkiä sekin muutos kävi. Seuraavat vauvanhäätökikat on rentoutuminen loppuun saakka ja voimien keräily koitokseen. Kodista puuttuu enää tuo pieni uusi ihminen.




Tämä juuttikehto oli ensimmäinen ja suurin pakkomielteeni vauvaa varten. Jossain törmäsin kai kuvaan kyseisestä kehdosta ja se olikin sitten menoa. Tämän valmistus on tietysti lopetettu, joten toria kolusin läpi raivokkaasti. Satuin sitten huutonetistä löytämään tämän ja pienen arvonnan jälkeen sovin myyjän kanssa noudosta. Koska tämä sijaitsi Helsingin katajanokassa asti eikä ollut postitettavissa, ei auttanut kuin suunnitella reissu Helsinkiin lasten kanssa. Yhdistin Papun vip-iltaan voittaman kutsun ja kehdon noudon. Kolmen tunnin junamatkan, ratikalla matkustamisen sekä Papun kivijalkamyymälässä pyörimisen se vaati, mutta sain haluamani hintaan 20€. Sanoisin, että koko vaivan arvoinen reissu!



Vaatteet sain pestyä jo viikko sitten ja nyt on vauvan vaatekaappi valmis. Koska otin ennen joulua kirpparipöydän, lykkäsin sinne ne kaikki tääeiooniinkiva -vaatteet ja vaatteista karsiutuikin yli puolet. Jäljelle jäi suunnilleen 5kpl/koko ylä- ja alaosia ja määrä tuntuu oikein sopivalta. Saan vielä mahdollisuuden heräteostoihin kirpparilla ilman, että vaatemäärä kasvaisi liian suureksi. Vaatteet mahtuvatkin yhdelle hyllylle Ikean lokerikkoon pystyviikattuna (koot 50-74). Alahyllyllä on tutit harsot, rintapumput sekä itkuhälytin ja perkamista odottava babybox. Näin vähän tilaa vie vauvan vaatteet tarvikkeineen. Kuvassa näkymätön kolmas hylly on isompien koon vaatteille, keväthaalareille ja pipoille. 


Sen lisäksi laitoin kaukalon valmiiksi ja katsoin vauvalle kotiutumisvaatteet kaukalon lämpöpussin sisälle odottamaan. Kun kotiutumisen aika koittaa, saa kaukalon helposti napattua matkaan vaatteineen kaikkineen. Lämpöpussi aiheutti hikoilua pitkään, koska mikään ei tuntunut kelpaavan itselleni. Luovutin ja valitsin tuon Baby's Only -kaukalopussin ja onhan se nätti. Ja lämpöpussi voittaa kyllä kätevyydellään kaikki toppahaalarit.



Toppahaalarin sijaan metsästin vauvalle Mini Rodinin faux fur haalarin, mikä toimisi sitten vähän keväämpänäkin. Näin talvella alle saa vielä fleecen ja lämpöpussin sisällä riittää lämpöä. Reiman tossut ja töppöset ovat esikoisen jäljiltä palvelleet jokaista pientäni vauva-aikana. Rodinin pipon ostin vasta kirpparilta. Myös nuo trikoiset raitapöksyt ovat palvelleet sekä esikoista että kuopusta ja nyt myös saavat kunnian saattaa viimeinen vauva kotiin. Samoin neuletakki on esikoisen jäljiltä, mutta kuopukselle se ei tainnut koskaan ehtiä käyttöön asti. Rodinin newborn kit löytyi kirpparilta ja arvoin sen olevan pienin vaate mitä kaapista löytyi.


Mummille otin tekemiseksi mukaan neuletyöt. Tuo maailman helpoin vauvanmyssy oli niinkin helppo tämmöiselle poropeukalolle, että kaksi päivää sitä tein ja purin alkuun, kunnes vihdoin onnistuin ymmärtämään ohjeet ja olemaan tiputtamatta silmukoita. Samaan syssyyn päätin tehdä myssyyn sopivan huivin vauvakoossa, mikä olikin sitten helppo tehdä, kunhan sai ensin ohjeet käännettyä suomeksi.


Lauantaiyönä ei tuttuun tapaan uni tullut silmiin, joten kaivoin kuukausia sitten aloitetun nappeja ja vyötärönauhaa vaille valmiin neuleromperin esiin ja viimeistelin työn loppuun asti. Ja kyllä kannatti, sillä tämä mahtunee vain pienen hetken päälle, eikä vauvan syntyessä jaksa välttämättä näpertää keskeneräisiä töitä loppuun.

Vielä jäi useampi projekti kesken, mutta niitä viimeistelen tässä vauvaa odotellessa rauhassa yksitellen. Syy miksi keskeneräisyyksiä on miljoona samaan aikaan odottamassa viimeistelyä on se, että kyllästyn nopeasti yhteen työhön. Minusta ei ikinä olisi virkkaamaan tai neulomaan mitään isoa projektia, kuten esim. kastemekkoa tai vilttiä. Hermostun äkkiä, jos joudun purkamaan tai aloittamaan alusta ja silloin työ jää yleensä kaappiin odottamaan hermojen palautumista useaksi kuukaudeksi. Monesti myös yksi idea johtaa toiseen ja alankin keskenkaiken uuden projektin työstöön, vaikka edellinen on vielä tekemättä.. Työn alla siis edelleen se perjantai-illalla aloitettu mobile, vaunulelu, tuttinauha, äitiyspakkauksen lämpöpussin uudelleen päällystys sekä lelukaaren teko. Puhaa riittää siis vaikka vauva syntyisi edellisten tapaan vasta rv41. Joka tapauksessa nämäkin pienet puuhat pitävät mielen loistokkaan virkeänä ja vauvaa jaksan odotella vielä hyvin maltilla, vaikka sinne lasketun ylitsekin.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Katkeruus on sielun syöpä

Niin ne lapset lähtivät. Viimeksi lähtivät lokakuussa, eli melkein kolme kuukautta sitten. Syy, miksi eivät ole tässä välissä isällään olleet on se, että minä katkera akka kielsin ison henkisen romahduksen (ks: takaisin alkuun) jälkeen viemästä lapsiani "tädille", koska päänuppini ei sitä yllättäen kestänyt. Armaan pian-entisen-aviomieheni ratkaisu tilanteeseen oli se, ettei hän lapsia sitten jostain kumman syystä halunnut nähdä, tai siis ottanut enää luokseen, vaikka koitin kovasti viesteitse silloin jo painottaa, etten häntä muuten ole estänyt heitä tapaamasta, vaan en ainoastaan halunnut hänen vievän heitä tuon ko. henkilön kotiin. Tietysti tuohon pystyn vaikuttamaan vain sen ajan, mitä tässä nyt ollaan oltu ilman mustaa valkoisella lastenvalvojan sopimuksista. Ei sitä sopimusta olla vieläkään tehty, vaan se menee ensi kuulle, mutta päätin tällä kertaa olla työntämättä nokkaani siihen, missä he viettävät aikaansa, koska tarvitsin itselleni tämän vapaaviikonlopun ja haluan tapaamisten pysyvän tästä eteenpäin säännöllisinä, jotta arki alkaisi rullata eroperheenä jo ennen vauvan syntymää.

Kerroin kuitenkin aika painokkaasti, että tämä millä hetkellä hyvänsä synnyttävä ja vastasyntyneen sekä kahden pienen lapsen kanssa arkea aloittava äiti on juuri alle viikko sitten saanut purettua mielialalääkityksensä, eli toivoi asian vastuullista huomioon ottamista tämän viikonlopun osalta, koska etenkin vauva ja lapset tarvitsisivat enemmän kuin koskaan järjissä pysyvää äitihahmoa, joka 90% tätä arkea pyörittää. Lopputulos oli tuon vastuullisen ja huomioonottavan vanhemman mielestä sellainen, että hän tulee "tätinsä" kanssa yhdessä autolla hakemaan lapsia luotani, tai siis lasten  mummilta, koska mä en edelleenkään aio häntä naamatusten tavata ja jatkavat matkaa myös yhdessä. Mikä mainio idea! Hetken tuota tietoa sulateltuani yllätyin kuitenkin iloisesti, että ne jo vähän katkeruudesta ja surusta kostuneet silmät alkoivatkin äkkiä kirkastua ja avautua silkasta pöyristyksestä ja paremman sanan puutteessa vahingonilosta.

Tuollaisen miehen peräänkö olen monta kuukautta itkenyt? Tuollaisen, joka pyynnöstä huolimatta osoittaa kaikella tapaa arvostuksensa ja myötätuntonsa mua kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä olen kohta puolen vuoden aikana käynyt läpi? Ja voi tuota, joka hänet nyt on huolinut. Jokin tunne, vahva sellainen, lienee jo pysyvästi poistunut ja arvostus itseä kohtaan jatkaa noususuuntaa. Ansaitsen todellakin enemmän ja tiedän jo, että keskittymällä siihen pääsen viimeisistäkin katkeruuden rippeistä eroon, jos se on edes kokonaan mahdollista tässä tilanteessa.


Olenko siis sittenkin jo saanut sen yhden raskaan askeleen otettua pysyvästi eteenpäin? Entisiä katkeruuden ja epätoivon kyyneliä (aggressiivista huutoitkua) ei siis näy ja aloitin oman niin kovin ansaitun lapsivapaan viikonloppuni oikein hyvillä mielin suukoteltuani ja halittuani lapsiani kahdelle päivälle varastoon. Onnesta hykerrellen aloitin ensimmäisen keskeneräisen diy-projektini lämmöllä ajatellen mahassa mylläävää vauvaa, eikä se onni pilaantunutkaan tällä kertaa oman mielen negatiivisuudella ja niissä tunteiden pyörremyrkyssä vellomisella.

Toki tämä on vain tämän hetken ja päivän mieliala, mutta jos sitä peilaa edelliskertaan, niin uskallan jo sanoa, että hyvin menee. Jotta en olisi katkeroitumattomuudessani täydellinen, niin toivotan hänelle, tai siis heille, oikein paskaa loppuelämää ja tiedän myös viestini välittyvän suoraan tätä kautta.

torstai 3. tammikuuta 2019

Voi ei täysiaikaisuus!

Keskiviikkona jo tuli mittariin täyteen raskausviikkoja 37. Eli siis virallisesti täysiaikainen vauva, joka on tervetullut syntymään tähän maailmaan. Mutta jos hän ei olekaan tervetullut vielä?


Vauvan odotus on melkeinpä muuttunut vauvan peloksi. Mitä edellisiä raskauksia muistelee, niin tässä kohtaa olisin jo aivan valmis synnyttämään enkä millään malttanut odottaa hyvillä mielin vauvan saapumista, vaan toivoin pienenkin oireen viittaavan synnytykseen. Nyt asia on täysin päinvastoin. Öiset supistelut ja jomotukset on valvottaneet koko yön ja toivon niiden aina loppuvan, eikä ainakaan edistävän synnytystä. Edellisillä kerroilla olisin tässä kohtaa miettinyt, mitkä kotikonstit voisivat jopa avittaa synnytyksen luonnollista käynnistymistä. Ja alunperin ajattelin itsekin nyt lopussa varata ajan mahdollisesti vyöhyketerapiaa tai muuhun vastaavaan hoitoon, mutta nyt ajatuskin mahdollisuudesta sen käynnistävän synnytyksen saa niskavillat pystyyn. Ei vielä!

Mutta miksi? Mä oon täysin yllättynyt näistä tunteista itsekin ja yrittänyt viimeiset kaksi melko unetonta yötä miettiä mikä niihin johtaa. Toisaalta pelko tulevasta ajasta vauvan ja lasten kanssa yksin. Entä jos en pärjääkään? Enhän mä täysin yksin ole, mutta edelleenkään kukaan ei isän paikkaa pysty korvaamaan. Jos tuleekin babyblues, synnytyksen jälkeinen masennus, tai muuten vain ahdistus kasvaa stressin myötä? Jos arki onkin vaikeeta vauvan ja kahden päiväkotilaisen kanssa, tai jos lapset reagoi voimakkaasti vauvaan, mikä näkyisi käyttäytymisessä ja tunteiden hallinnassa?

Yksi iso syy pelkoon on myös se, että olen laittanut kaiken likoon hyvän synnytyskokemuksen vuoksi. Nyt olen lasten kanssa reissussa ja palaan vasta huomenna. Synnytyksen käynnistyminen väärässä paikassa väärään aikaan tuntuu katastrofilta. Jos en ehtisi ammeeseen, en saisi kokeilla niitä kaikkia mitä olin ajatellutkin kivunlievitykseen, tai vauva syntyisi väärällä paikkakunnalla ilman tukihenkilöä? A p u a. 

Ehkä myös pelkoa yllyttää se, että se pakka mikä juuri ja juuri pysyy jo käsissä alkaa hajoilla. Vauvaa varten kaikki hankinnat on hoidettu, vaatteet pesty ja mitään mitä ei saisi lähikaupasta ei puutu. Silti olin ajatellut olla valmiimpi. Synnytystoivelistan rustasin eilen yöllä kännykän muistioon, sairaalakassi on pakkaamatta, tutit ja rintapumput keittämättä, vauvan kotiutumiseen tarvittavat vaatteet itselleni ja vauvalle on katsomatta valmiiksi, mutta mietittynä toki. Vielä on keskeneräisiä diy-projekteja, mitkä ehdottomasti haluaisin saada tehdyksi ennen vauvan syntymää.

Tunnen taas vaativani itseltäni liikoja, enkä pääse siitä taaskaan yli. Vauva on valmis, odotettu ja tervetullut, mutta minä se jaksan murehtia jostain tekemättömästä villasukasta. Tai muutenkin asioista, mitkä etenee omalla painollaan, enkä niihin pystyisi vaikuttamaan. Mikä onkin taas hirvittävää. Luottaa taas kohtalon ivaan ja siihen, että kaikki menisi niinkuin olisi tarkoitettu.

Lapset menisivät nyt perjantaista sunnuntaihin isälleen. Mulla olisi siis koko viikonloppu aikaa ommella, neuloa, virkata ja riehua koti valmiiksi vauvalle. Tämä rauhoitti huomattavasti jo mieltä. Ehtisin sittenkin, ellei vauva päättäisi nyt vuorokauden sisällä syntyä. Sitten täytyy enää toivoa, että se toinen vanhempi on vastuullinen ja ottaa huomioon tulevan synnytyksen, äidin mielialan ja sen helpon järkkymisen isäviikonloppujen jälkeen, jotta pakka ei leviäisi taas. Sitä kun en ennen synnytystä enää ehtisi kasaamaan  kokoon.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Parempi vuosi 2019

Aluksi ajattelin, että uudenvuodenlupaukset olisi vihoviimeinen asia, mitä tulisin tekemään. Ehkä siksi, kun en halua vaatia itseltäni mitään enkä myös asettaa toiveita, tai odotuksia tähän vuoteen. Kuitenkin lupaukset on tehty rikottaviksi ja on ehkä hyväkin listata muutama tavoite, mitkä olisi hyvä saavuttaa, tai ainakin pyrkiä niitä kohti. Keksin itselleni heti viisi tärkeää toivetta tälle vuodelle:


Älä tunne häpeää. Puhun tietysti häpeästä, johon vaivuin puoleksi vuodeksi syyttä suotta. Häpeää, jota vielä tunnen, kun tulin jätetyksi ja jäin yksin odottamaan tätä vauvaa. Häpeää, kun luulen olevani muita huonompi, tai vähemmän arvokas. Mistä päästäänkin seuraavaan:

Arvosta itseäsi. Tarvitseeko mun elää vain toisille? Tehdä muille aina se, miten haluaisin muiden tekevän itselleni vain huomatakseni, ettei mun olemassa olo tai teot ole merkinneen paskan vertaa? Enää mun ei tarvitse olla se kakkosvaihtoehto. Se, jonka luokse tullaan sitten kun ne kaikki muut taas kääntää selän. Ei mun tarvitse myöskään kaikkea sietää ja katsoa läpi sormien.

Höllää vähän. Höllää, pöllö, höllää. Muista hengittää. Muuten elämästä ilo häviää. Niin rallattaa monesti lasten Pikku Papun orkesteri -levyltä kappale ja aina se sama kappale saa mut ihmettelemään, miksi tollaset sanat ovat päätyneet lasten levyyn. Jostain syystä se kappale soidessaan saa mut katsomaan peiliin. Ehkä just meitä aikuisia varten. Miksi sekin on aina ollut niin vaikeeta? Arjen ylisuorittaminen, oli sitten mikä kriisi, tai elämänmuutos meneillään, niin aina pitää suorittaa ja suorittaa. Ja epäonnistuessa jostain täytyy muistaa antaa ne kymmenen ruoskaniskua selkään ja vaatia itseltään vastaisuudessa vielä enemmän. Jospa sitä pikkuhiljaa oppisi elämään omien voimavarojensa mukaan?

Älä unohda itseäsi. Lapset kulkee merkkivaatteista, on varusteet joka säähän ja niihin vielä varavarusteet. Entäs mä? Kesät talvet samat kengät jalassa, kaapista valikoituu päälle ne mukavat kotihousut, hissin peiliin katsoessa tehdään nopea sotkunuttura ja rapsutetaan kuivuneet hammastahnat suupielistä ennen ulko-ovesta ulos astumista. Se on joku muu, mikä haluan olla ja nyt on jo aika löytää se, kuka mä oikeasti olen. Paljon muutakin, kuin vain äiti. Omaa aikaa, omia harrastuksia, omia kavereita. Niitä mä tarvitsen ollakseni oma itseni.

Päästä irti. Se, mikä on mennyttä ei enää palaa. Se, mitä joskus oli, olisi voinut olla, tai jäi saamatta/tekemättä, niitä ei kannata määräänsä enempää miettiä ja jäädä niihin tunteisiin. Ei mun tarvitse unohtaa, tai sulkea silmiä, mutta ei mun enää kannata toivoa ja jossitella, velloa siinä menetyksen ja epäonnistumisen tunteissa. Aikaa se vie, mutta tämä on hyvä aloittaa jo tänä vuonna, heti. Pikkuhiljaa, omaan tahtiin.


Vuosi 2019. Vauvantuoksua, omaa aikaa, uusia ihmissuhteita. Paljoa huonommin ei ehkä voi mennä, kuin edellinen vuosi, vaikka mistäs sitä tietää. Ennusteet tulevalle on kuitenkin jo nyt hyvin optimistisesti onnelliset. Toivon saavani paljon, mutta myös tiedän jo sen olevan rankkaa ja saavutusten eteen täytyisi tehdä töitä. Mitään niin paljoa en voisi menettää, kuin voisin saavuttaa.