Ristiäissuunnitelmia ja nimiasiaa

Vauvan ensimmäinen suuri juhla, minun ehkä viimeinen vauvajuhla. Hieman haikeana on tullut näitä suunniteltua, vaikka innolla olen suunnitellut jo pitkään. Hyvistä suunnitelmista huolimatta ajan kulu yllätti jälleen. Ristiäiset ovat vain muutaman päivän päästä. Hiihtoloma saa siis sunnuntaina ihanan päätöksen, kun vietämme vauvan ristiäisiä ja keskimmäisen pojan 2v synttäreitä.

Juhliin on kutsuttu vain viime aikoina yhteyttä pitäneet henkilöt ja ne, jotka eivät ehkä edes ole tilanteen tasalla eivät saaneet kutsua. Juhlat ovat iloiset, joten en halunnut yhtään voivotteluja, tai muutakaan draamaa niihin juhliin. Sen vuoksi ei myöskään vauvan isällä ole näihin juhliin asiaa.

Vieraita ei ole tulossa siis kuin kourallinen. En ole koskaan ulkoistanut tarjottavia, joten tälläkin kertaa kaiken teen itse anopin auttaessa myös. Tämä olisi itsemurhayritys, ellei isommat lapset menisi isälleen viikonlopuksi. Lauantaipäivä on siis leipomista varten ja kantoliinan avulla ei vauva sitä hommaa haittaa, vaikka tämä onkin vain oletus ja toive . Tarjottavien lisäksi tein osan koristeista sekä juhla-asusteista itse. Juhlat yritän pitää minimalistisena ja vältän periaatteenkin vuoksi kertakäyttökamaa. Yksinkertainen on kaunista.

"Ihana nimi!" 

totesi lasten isä, kun viestitse kerroin nimen. Hyvä reaktio, sillä se tarkoittaa sitä, että maistraatin lappu saa mitä suurimmalla todennäköisyydellä allekirjoituksen ja vauva sunnuntaina lapussa lukevan nimen. Raskausaikana tein lyhyen listan niistä harvoista ok-nimistä pojalle. Mikään niistä ei ollut sellanen tosi kiva nimi, mutta vaikka kuinka etsin, en sellaista löytänytkään. En hirveästi nimeä vatvonut, vaan päätin jossain kohtaa vauvan jo synnyttyä, että parhaiten voisi sopia se ja siinä päätöksessä pysyin. Nimi itseasiassa sopiikin oikein kivasti sisarusten nimiin.

Nimi on yksi niistä, mitä mietimme jo keskimmäiselle. Se on se nimi, joka hänen piti saada. Heti saatuani hänet rinnalleni ensimmäinen lauseeni oli, että ei muuten ole sen niminen. Ja ei ollutkaan. Hänestä tuli Ilpo. Ilpo sai nimensä eliminaatiotaktiikalla viimeisenä iltana ennen maistraatin lapun palautusta. Me siis lasten isän kanssa kirjoitettiin nimiä ylös vauvan kuvaa katsoen ja annettiin plussia ja miinuksia. Ilppo nimi päätyi listaan vitsinä ja tuli herra Ylppö artistista. Miinustin nimen, koska olihan ne nyt ihan naurettava. Mitä enemmän nimilistaa selasi ja katsoi vauvan kuvaa, sitä enemmän tuo vauva näytti Ilppolta. Muutin siitä Ilpon ja lopulta Ilppo ja Ilpo olivat jäljelle jääneet nimet. Kysyimme kummien mielipidettä ja niin sai keskimmäinen poika nimen Ilpo Olavi. 

Esikoisen nimi oli päätetty jo raskausaikana. Se oli nimi, minkä olin päättänyt jo pikkutyttönä. Harmikseni se nimi oli tietämättä sen vuoden top 5 listalla, mutta onneksi en sitä tiennyt nimeä antaessa, koska se olisi saattanut siitä syystä myös jäädä antamatta. Se nimi sopi lasten isälle, joten ainoa nimipohdinta koski toisia nimiä. Esikoisen työnimi oli Lilli. Lillistä tuli Lilja. Kolmannen nimen päätti äänestyksellä tytön kummit hyväkseni. Niin tytöstä tuli Eevi Lilja Aliisa. 

Vauva sai Elias nimen esikoisen toimesta heti rakenneultran jälkeen. Häntä kutsutaan edelleen Eliakseksi aka Elkuksi tuttavallisemmin. Pian aloinkin tuskastelemaan sen asian kanssa, että nimeä olisi hankala enää muuttaa toiseksi lasten vuoksi. Esikoiselle olen vihdoin saanut selitettyä, ettei se ole vauvan oikea nimi ja kyselijöille vastannut saman. Kaunis nimi, mutta aivan liian yleinen. Siitä syystä etunimi on jokin muu, mutta ei se hirveästi haittaa, vaikka Elias nimi jäisi hetkeksi kutsumanimeksi.

Todella monet ovat siis jo udelleet tämän vauvan tulevaa nimeä. Nimi ei periaatteessa ole salaisuus, vaikka tykkäänkin ajatuksesta, että nimi julkaistaan vasta ristiäisissä. En sitä voi julistaa kuitenkaan ennen sitä toisen osapuolen hyväksyntää ja allekirjoitusta, joten jätän nimen papin kerrottavaksi. Luultavasti nimi kiinnostaa paljon myös siksi, koska keskimmäisen nimi on niin erikoinen tuon ikäiselle pojalle. Hänen nimikaimojansa löytyy enemmän vanhainkodista, kuin päiväkodista. Luultavasti siis eniten ihmisiä kiinnostaa onko tämä nimi samaa sarjaa. Noh, tavallaan on, tavallaan ei.

Olen vauvan synnyttyä tuskastellut nimitysten kanssa, koska kahden pojan kanssa en voi enää puhua pojasta tarkentamatta kummasta pojasta puhun, eikä keskimmäinen -nimitys tunnu omalta, joten aion nyt puhutella tästä lähtien heitä ihan nimillä. Ne ovat olleet muutenkin helposti selvitettävissä instagramin kautta ja vilahtaneet joskus ihan täälläkin kuvissa, joten ei ne täysin salaisuuksia ole olleetkaan. Vauvan on kuitenkin vielä vauva sunnuntaihin asti. ;) 

Eron kolme vaihetta

Vauva-arjen keskellä tulee yhä vellottua eron keskellä. Ehkäpä vastasyntyneen tuoma huuma on häivennyt, tai sitten vain on tullut liikaa asioita, mitkä vetää ajatukset eroa kohden. Ehkä siksi, kun odotan kuumeisesti virallisen avioeron astumista voimaan, mutta edelleen olemme naimisissa ja ilmeisesti kohta myös vietämme neljättä hääpäiväämme. Kuten arvelin, ei toisen vaiheen hakemuksella ole ollut kiirettä. Avioerosta on nyt kulunut reilu seitsemän kuukautta. Tai mistä sitä aloittaisikaan laskemaan.. Siitä, kun hän lähetti avioerohakemuksen, vai siitä, kun hän lopullisesti jätti mut aluksi luvattuaan kuut ja tähdet taivailta ja uskoteltua mun olevan kaikki kaikessa. Eipä sillä väliä, koska eroa näillä laskentatavoilla ei olisikaan kuin pari viikkoa.

En ole ajatellut, tai antanut itselleni mitään aikarajaa erosta selviytymiselle, mutta jokin aika sitten ajattelin, että olisin nyt selvinnyt. Erosta johtunut masennus on ohi, lääkitys, sekä hoitokontaktit on ohi, itkut on suurimmaksi osaksi itketty ja epätoivo kääntynyt onneen. Väärin. Olen vasta selvinnyt ehkä kolmesta ensimmäisestä vaiheesta.

Satuin kuuntelemaan Chisun "tie" kappaleen ja sen sanat kolahti. Ajattelin siinä kyynelehtiessä, että no niin taas mennään, mutta sitten tajusin tunnevyöryn johtuvan vain siitä, miten sanat vei ajatukset kuluneeseen syksyyn ja talveen ja omaan ajatusmaailmaan niinä aikoina. Nyt huomaan, miten ajattelin aluksi niin, sitten noin ja nyt näin. Miten ajatukset ja tunteet on heitelleet, mutta muodostaneet kuitenkin selkeät ajatus- ja tunnejaksot tietyille aikaväleille.

Ensimmäinen vaihe: epäusko. Ei me erota ikinä. "Aina" oli meidän turvasana, jonka hän keksi vielä sen erohakemuksen jälkeen, kun yritimme korjata liittoa asumuserossa. Se tarkoitti sitä, että me todellakin oltais aina ja ikuisesti me, vaikka riideltäisiin. Tuolloin teki myös mieli itkeä ja vaikka mitä, mutta en niin juurikaan tehnyt, koska uskoin meidän olevan aina yhdessä, kuten toisillemme luvattiin. Ajattelin vain, että ei sitä vaan tapahdu. Me kriiseillään hetki ja sit ollaan taas onnellisia. Ei hän oikeasti meitä jättäisi, ihan typerä ajatus. Tämä epäusko koki kolauksen, kun hän sanoi ettei usko meihin ja oli siirtynyt seuraavaan.

Toinen vaihe oli välinpitämättömyys. Ihan sama, mä pärjään. Jatkan elämää. Hoidan velvollisuuteni, mietin tulevaisuutta. Teen kaiken oikein ja vaan jatkan. Ei haittaa. En mäkään rakasta, jos ei hänkään. Tässä kohtaa olisin toivonut, että joku olisi vetänyt mut rajusti takaisin maanpinnalle. Ja joku yrittikin, mutta se ei riittänyt. Tuskin mikään olisi riittänytkään.

Kolmas, pisin ja tuskaisin vaihe oli toivo ripauksella epäuskoa. Hän palaisi vielä mun luo ja olin siitä täysin varma. Hänellä on kriisi, mä ajattelin. Tämä olisi vain yksi iso vastoinkäyminen, mitä avioliitossa auttamatta tulisi. Mä surin, itkin ja vaikka mitä, mutta uskoin silti että ennen vauvan syntymää hän palaisi. Pelkäsin, että ei palaisi.

"Oot ollu poissa jo kauan

Sut kotiin heti mä haluan

Ja kuulla kuinka sä ikävöit mua

Ja miten et muihin vois rakastua

Eikä me juteltais enempää

Sillä mitä tiellä tapahtuu

Se tielle jää" 

Kaikki itsekunnioitus oli menetetty jo siinä kohtaa, kun olin häntä lattian tasolla anellut yrittämään perheensä vuoksi. Vaikka sanoin monelle, etten häntä ikinä takaisin huolisi, valehtelin. Mä olisin ottanut hänet takaisin miettimättä hetkeäkään. Mä odotin koko ajan viestiä häneltä, tai häntä mun oven taakse. Mä olin monesti lähettämässä hänelle itse viestin, että tulisi jo kotiin. Pelkäsin kieltävää vastausta, joten viesti jäi aina lähettämättä. Monesti mietin, että olisiko hän palannut, jos en olisi aloittanut tätä blogia. Kynnys paluuseen kasvoi ehkä liian suureksi, ajattelin. Syytin itseäni jopa kaiken pilaamisesta. Mutta ei syy ollut siinä ettei hän kehdannut, vaan koska hän ei halunnut palata.

"Palaa mun luo pää pystyssä

Vaik' kirvelis synti silmissä

Ruoka jäähtyy ja kohta mun sydänkin

Ja sitä sun hävetä pitääkin

Mut muust'en haluu tietääkään

Mitä tiellä tapahtuu

Se tielle jää" 

Ja niinhän siinä kävi, että sydän jäähtyi odottaessa. Rakkaus loppui vihan kasvaessa jo hetki ennen vauvan syntymää. Vauvan syntymän jälkeen pienesti odotin, josko hän olisi herännyt kriisistään. En olisi ottanut takaisin miettimättä, mutta olisin saattanut antaa mahdollisuuden johonkin. Sopuun, tai johonkin sen suuntaiseen, jos hän olisi aidosti yrittänyt. Nyt kun vauva on yli kuukauden vanha, eikä hän ole lupauksesta huolimatta yrittänytkään olla tukena mulle, eikä isä lapselleen, on peli täysin menetetty. Toistaiseksi, mutta asian muuttaminen vaatisi jo liian isoa ihmettä tapahtuakseen.

Neljäs vaihe, mitä nyt elän, on hyväksyminen. Olen eronnut, kolmen lapsen äiti, mieheni ei palaa eikä me olla enää ikinä ehjä perhe. Rakkautta ei enää ole, eikä epätoivoista toivoa. Voin silti olla ja olenkin onnellinen. Mutta eritavalla onnellinen, mitä kuvittelin ikinä olevani.
Tätä vaihetta mun on elettävä, jotta voisin joskus siirtyä siihen (toivottavasti) vikaan vaiheeseen. Siihen siirtyäkseni mun täytyy nyt löytää täysin itseni, kuka olen, miksi haluan tulla ja mitä haluan tulevaisuudelta. Uuden vuoden lupaukseni on toistaiseksi pitäneet kaikki ja se onkin tärkein startti tälle operaatiolle. Silti vielä on todella paljon tehtävää, varsinkin sen itsetunnon kanssa.

Viimeinen vaihe on siis ehkäpä se eteenpäin meneminen ja ehkä sitten voin sanoa selviytyneeni kokonaan. Eteenpäin menemisellä tarkoitan sitä, että olen keksinyt sen suunnan mitä kohti haluan kulkea ja aloitan matkan kohti tuntematonta määränpäätä.

Jälleen yksi ovi sulkeutui

Tänään tämä sulkeutunut ovi oli psykiatrisen sairaanhoitajan ovi. Hoitosuhde päättyi sekä itseni toiveesta, että myös hänen arviosta. Viimeeksi kävin juttelemassa lokakuussa, jolloin elin vielä erokriisin synkkää aikaa ja tämän päiväinen kerta sovittiin, jotta pääsisin kertaamaan kuulumiset vauva-arjen käynnistyttyä.

Vaikka olo tuntui syksyllä totaalisen epäonnistuneelta, kun minulle ehdotettiin lääkityksen lisäksi tiheitä käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla, voin nyt jälkikäteen todeta, että onneksi sysäsin ylpeyden (tai sen, mitä siitä enää oli jäljellä) sivuun ja kävin juttelemassa sen kuukauden tai kaksi. 

Syyskuussa vastaanotolle käveli puolessa välissä raskautta oleva äiti ison nenäliinapaketin kanssa, lippis syvällä päässä kertoen, miten oli tullut vastikään jätetyksi. Hän ei osannut edes sanoittaa tunteitaan ja niitä oli muutenkin aivan liikaa sanoitettavaksi. Hän kertoi pohtien arjesta ennen eroa ja syitä eroon. Hän vielä puolusteli jokaisessa lauseessaan ex-miestään ja mietti mitä hän itse oli tehnyt väärin. 

Muutosta ei mennyt muistaakseni edes kahta viikkoakaan, kun ensimmäistä kertaa kävin juttelemassa. Muistan olleeni kuin kävelevä aikapommi. Olin niin helvetin vihainen kaikille. Kukaan ei ymmärtänyt, miten paljon mua sattui. Kaikki sanat oli vääriä, kaikki teot oli mua vastaan. Teki mieli räyhätä kaikille. Halusin, että kaikki todella ymmärtäisivät, mikä sisäinen tuska mun sisällä poltti. Välillä sitä tulikin räyhättyä. Sitten sitä tuli pelättyä, että räyhäämällä työnnän kaikki pois. Yritin pitää kaikki tunteet sisällä, jottei niin kävisi. 

Mutta eihän se niin mennyt, vaan mun täytyi puhua ja kertoa miltä musta tuntuu. Kaivaa ne kaikki tunteet esiin väkisin. Melko pian mustavalkoinen maailma sai vähän sävyjä ympärilleen ja viha kaikkia ulkopuolisia kohtaan laantui. Kukaan ei edelleenkään ymmärtänyt, mutta ymmärsin itse heidän haluavan oikeasti olla mun tukena. Lopulta tunteille löytyi nimi ja tilanteen tulkitseminen muuttui itsesyytöksistä realistisempaan suuntaan. Osa tunteista oli kadonnut ja tilalle tullut uusia. En voinut kuin ääneen arvailla miksi ja miten, mutta itse en ollut enää se pahatar. Sitä mukaan mitä suolsin sanoja suusta ulos, myös ymmärsin tilannetta paremmin. Lopulta nenäliinat pysyi kuivempina ja vastaanottoajat lyhenivät. Tilanne tuli puitua läpi ja lisättävää ei enää ollut.

Kun lopetin viikottaiset käynnit psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla, purin ajatuksiani enemmän tänne, koska osasin jo kertoa tunteistani. En enää tarvinnut ketään istumaan eteeni kysymään miltä minusta tuntuu, vaan osasin purkaa ne itse. Silti vauvan syntyminen pelotti, enkä tosiaankaan uskonut aina asioiden sujuvan näin hyvin, kun ne nyt sujuvat. Takaraivossa lohdutti tämän päiväinen sovittu aika, jolloin saisin tilanteen vaatiessa taas lisää apua tunteiden läpikäymiseen.

Tänään vastaanotolle käveli hymyn kanssa tasaisen onnellinen äiti kuukauden ikäinen vauva mukanaan. Hän kertoi nykytilanteen ja tuntemukset sitä kohtaan. Hän edelleen vähän takelteli etsiessään kuvaavia sanoja tunteilleen, mutta ne tunteet eivät olleet enää pelkästään negatiivisia. Hän sai kuulla taas näyttävänsä onnelliselta. Ja sitä hän edelleen on. Hän lähti kuivin silmin sama hymy naamassa ulos. 

Vauva 1kk vanha

Tänään 18.2. vauva on tasan kuukauden vanha. Tasan kuukausi taaksepäin makasin luultavasti osaston vuoteella uunituore vauva sairaalakaavun alla ihokontaktissa ja ihmettelin päässäni, onko hän nyt tosiaan siinä. Kuukauden hän nyt on tässä ollut ja pikkuhiljaa sitä alkaa jo tottumaan uudenlaiseen elämään ja arkeen.

Kuukausi on pitänyt sisällään monia, monia imetyshetkiä. Oikeastaan ne hetket ovat lähes aamusta iltaan vain välillä torkkuen. Myös monta ihanaa hetkeä sisarusten välillä. Paljon syliä, tuhinaa, vauvantuoksua. Mahan kipristelyjä ja itkuisia iltoja. Toivottomuuden tunnetta äitinä, mutta myös onnistumisen iloa. Onnea. Sekä monta tuntia univelkaa.

Kuukauden ajan ollaan perheenä saatu tutustua tähän uuteen tyyppiin ja hän tuntuu olevan juuri täydellinen lisä tähän perheeseen. Kuukaudessa olen oppinut jo paljon uutta äitiydestä, sillä jokainen lapsi opettaa aina jotain uutta omalla persoonallaan. Tämä on opettanut taas ripauksen lisää kärsivällisyyttä, kasvattanut hermoja sekä lisännyt uskoa omaan äitiyteen siinä missä myös epävarmuutta. Eikä hän ole muuttanut vain minua, vaan myös sisaria ja meitä kaikkia yhdessä. Lähentänyt meitä, vaikka samalla vienyt aikaa toisiltamme.

Mihin tämä aika oikein menee, kun sitä ei edes ole?

Toisinaan tuntuu, että päivät matelee. Lasten ollessa päiväkodissa sitä itse istuu vain samassa kohtaa sängyllä imetystyynyn kanssa imettämässä vauvaa. Ekat pari-kolme viikkoa menikin niin. Sitten kun päästiin ohi ensimmäisestä tiheän imun kaudesta ja mahataudista, aloin jo kaipaamaan rytmiä. Lasten viennin yhteydessä tehty vaunulenkki alkavan kevään auringossa piristää paljon. Tuntuu, kuin saisi omaa aikaa, vaikka periaatteessa sitä on sen vauvan kanssa vain koko ajan silloinkin ja valmiina aina nostamaan tuttia ja hyssyttämään.

Raskaana ollessa kerkesin tehdä käsitöitä, mutta nyt niitä saa tehdä vartin kerrallaan. Usein ei tule enää samaa mielenkiintoa aloittaa mitään, kun sen joutuu jo kohta keskeyttämään ja palata asemiin sängylle imetystyynyn kanssa. Iltaisin oma-aika on vauvalle sopivassa asennossa imettämistä tv-ohjelmia katsoen. Tai oli, koska nyt on viimeiset päivät kuluneet nukuttaessa kitisevää vauvaa. Päivät ja illat lasten kanssa menee hujauksessa, eikä aikaa tunnu riittävän ulkoiluun ja leikkeihin samalla tavalla kuin ennen.

Aikaa on kyllästymiseen asti, mutta ei tarpeeksi. Vauvan kasvaessa toivoo, että aika hidastuisi, tai pysähtyisi hetkeksi. Vauva oli vain pienen hetken niin pieni. Pieni hän on edelleen, mutta kuukautta isompi. Ja aina vain isompi. Nämä hetket on itselle niin tärkeitä ja kolmannen lapsen kohdalla niistä osaa nauttia aivan eri tavalla, kun tietää jo, että kyllä se oppii ne kaikki taidot ajallaan ja niistä saa nauttia sitten, kun niiden aika on.

Meidän vapaapäivä

Mun piti tehdä jo raskausaikana muistoksi tällanen "my day" -postaus, jotta voisin verrata myöhemmin miten se vauvantulo muutti arkea. Koska ajattelin, että onhan siinä aikaa, niin se jäi sitten tekemättä, kun vauva syntyikin jo ennen laskettua. Ei se mitään, koska meillä onkin tavallaan kahdenlaisia päiviä, niin kuin jokaisella perheellä melkein. Se vapaapäivä ja tavallinen arkipäivä. Tänään lapset ovat kotona kaikki, eli on meidän ns. vapaapäivä.

Päiväkotiaamuina soi herätys, mutta tänään en halunnut herätä kellon soittoon. Silti rytmi taitaa olla jo opittu, koska vauva heräsi ensimmäisenä n. 20 yli seitsemän ja hipsin hänen kanssaan vaipanvaihtoon. Tähän väliin täytyy kehua (*kop, kop*) että yöt on tosi iisejä nykyään. Vatsantoiminta on selkeästi hidastunut ja yö pärjätään yleensä vain yhdellä vaipanvaihdolla, tai jopa selvitään aamuun asti ilman varikkokäyntiä, kuten tänä yönä. Yösyömistä en pysy kartalla, mutta ainakin kolmesti imetän yhden yön aikana. Aamulla olo on ihan levännyt.

Seuraavana heräsi vieressä nukkunut isoveli klo 7.30. Laitoin tv:stä muumilaakson tarinat päälle ja heräiltiin hetki sängyssä pötkötellen, kunnes seuraan liittyi ihme kyllä koko yön omassa sängyssä nukkunut esikoinen. Hänen suustaan kuului tuttu "on nälkä, anna ruokaa" lause ennen kuin ehdin edes huomenta toivottaa.

Kello 8.20 oli kahvi keitetty ja aamupala pöydässä. Lapset söivät itsenäisesti aamupalan samalla, kun viihdytin vauvaa kahvikupin kanssa lattialla. Vauva on kasvanut jo niinkin isoksi pojaksi, että viihtyy hereillä pitkiäkin aikoja. Vaatii itseltä enemmän totuttelua tilanteeseen, kun ei enää imetyksen jälkeen aina jäädäkään nukkumaan, vaan hänen kanssaan saa jo seurustella.

Yritän vapailla pitää normaalia rytmiä yllä mahdollisimman hyvin, joten ensimmäinen ulkoilu ajoittuu kello kymmenen aikoihin. Tänään ilokseni lapset keksivätkin hyvät leikit omassa huoneessaan, joten aamu sujui hyvinkin sujuvasti, eikä ulos ollut kiire. Kymmenen jälkeen vasta leikit oli saatu siihen pisteeseen, että maltettiin siirtyä pukemaan ulkovaatteita.

Ulkovaatteet menevät jo melko sujuvasti päälle. Hiki siinä hommassa auttamatta tulee ja aikaa kuluu keskimäärin vartti koko kolmen lapsen ja itseni pukemiseen. Tänään ei onneksi tarvinnut kerros pukeutua, joten sekin helpotti jo huomattavasti operaatiota. Myös tähän alkaa jo tottua, joten pikkuhiljaa kaikki perustoimet helpottuu. Tekemällä oppii.

Esikoisen toiveesta ulkoilimme pienessä toripuistossa. Kauaa he eivät sitten viihtyneetkään ja puolen tunnin päästä alkoikin jo poukkoilu pitkin toria. Se on se hetki, kun on hyvä todeta ulkoilu päättyneeksi ja lähteä kotia kohti. Kävimme kaupassa hakemassa maitoa ja heräteostona pensasmustikoita.

Pysyimme melkein aikataulussa. Lounaan jälkeen päiväuniaika koitti klo 13. Hetki, jolloin toivoisin saavani sen tunnin olla keskenäni päättyi taas esikoisen liittyessä seuraani, mutta tiesin jo varautua siihen, joten pian aloitettiin leipomaan mustikkapiirakkaa vauvan nukahtaessa kehtoon.

Klo 14.45 heräsi keskimmäinen uniltaan ja rakenneltiin hetki rakennuspalikoilla, sekä syötiin piirakkaa välipalaksi. Loppuilta sujuikin ihan vain kotona, koska esikoinen nukahti jo kesken päivällistä ruokapöytään ja kivat leikit jatkuivat niin, etten niitä edes viitsinyt keskeyttää. Aina ei talvisin edes mennäkään toista kertaa ulos, koska illalla on pilkkopimeää ja lapset haluavat melkein heti jo sisälle.

Näinä sisäiltoina pistän usein lapsille kylvyn ja siellä kuluu läträtessä hyvin sekä aika että energia. Kylvystä mennäänkin aina suoraan iltapalan kautta nukkumaan. Illatkin on rauhoittuneet paaaljon siitä, mitä ne oli raskausaikana. Olen lipsunut useasti ja jäänyt nukuttamaan samalla imettäen vauvaa. Välillä vauva alkaa kitistä kesken nukutuksen, jolloin joudun poistumaan. Silloinkaan ei tule huutoa, vaan isommat lapset nukahtavat itsekseen tyytyen mun poismenoon. Isompien lasten nukahtaessa ilta kuluu tv:tä katsoen ja imettäen. Kotityöt teen aina pitkin päivää sitä mukaan, kun tekemistä tulee, joten illalla saan vaan olla.

Lapset kävivät sänkyyn klo 20. Esikoinen nukahti heti, mutta keskimmäinen pyöriskeli itsekseen ties kuinka kauan. Itse jouduin taas kesken nukutuksen poistumaan vauvan luo, mutta lopulta yhdeksän maissa pyöriskelyn äänet hiljenivät ja poika nukahti. Vauva on aina iltaa kohden tyytymätön ja sitä on tälläkin hetkellä, joten loppuilta kulunee häntä nukutellessa yöunille.

Tämä päivä oli poikkeuksellisen hyvä. Melkeinpä esimerkki täydellisen hyvin sujuneesta päivästä. Känkkäränkkä saapui paikalle vain hetkittäin. Ensimmäisenä ulosmentäessä, vaikkei se videossa kuulu ja pitkin päivää tuli pieniä kiukkuja, mutta mitään kohtausta ei tullut, paitsi päivän lopuksi vauvalla kylvystä pois mentäessä. Toisaalta tämmöinen liian hyvä päivä ei kerro arjesta oikein mitään, mutta näihin hetkiin on hyvä palata aina silloin, kun se huonompi päivää koittaa. Nämä hyvät ja onnistuneet päivät ovat niitä tärkeimpiä ja ne auttaa lataamaan akkuja enemmän kuin mikään oikea vapaa ilman lapsia.

Huomenna on vuorossa tavallinen arki, eli meillä se tarkoittaa päiväkotipäivää aikatauluineen. Kuitenkin huomenna ainakin tyttö saa pientä iloa arjen keskelle päästessään katsomaan prinsessoja lukion vanhojen tansseille.

Nyt kun en ole enää raskaana

Mahaikävä? Ehei! Vauva on tarkalleen 24 päivää vanha tänään. Synnytyksestä palautuminen on ollut ennätyksellisen nopeaa. Ehkä syynä on edellisiin raskauksiin verrattuna pieni painonnousu sekä helppo synnytys, josta ei jäänyt ruhjeita vaivaksi. Liitoskivut talttuivat ensimmäisten päivien jälkeen kokonaan, vatsalihakset ei arista, kuten keskimmäisestä, ja muutenkin olo on hämmästyttävän normaali fyysisesti.

Itse raskauden loppumiseen ja vauvan olemassa oloon onkin ollut vaikeampi päästä mukaan. Vatsan silittelyn olen jo muistanut jättää kokonaan pois, mutta nyt alkaneet haamupotkut sisäelinten etsiessä alkuperäisiä paikkojaan on saaneet mielen taas hämilleen. "Potkun" tullessa ehdin jo ajattelemaan vauvaa mahassa, kunnes muistankin häntä tässä koko ajan imettäväni. Kaupassa on myös monesti tullut sivuutettua aurajuustot ajatuksella, että sitten joskus.. Paitsi että nyt on jo se joskus.

Mitä itse vauvaan tulee, niin ensimmäisellä kauppareissulle mentäessä olin laittamassa turvakaukaloa reippaasti takakonttiin. Ajattelin kai kantavani jotain muuta, kuin tuota rakasta vastasyntynyttäni, jonka kuitenkin ymmärsin vyöttää takapenkille turvallisesti kiinni. Nyt kun vaunuilla ollaan oltu liikkeessä ja sisälle tultaessa vauva on jatkanut unia, olen minäkin jatkanut normaalia elämää - ilman vauvaa. Monen hetken päästä vauvan äännellessä vaunuissa tulee melkein ääneen huudahdettua "ai niin!" kun muistan taas vauvan olemassa olon.

Onneksi nuo hetket ovat harvassa. Ihan siksikin, koska harvassa ovat ne hetket kun vauva ei ole rinnalla. Nyt kun en ole raskaana tekemässä ihan mitä vain keksinkään tehdä päivisin, olen lähes aamusta iltaan istumassa sängyllä imetystyynyn kanssa imettämässä. Vähän puuduttavaa, mutta toisaalta näistä hetkistä osaan nauttia. Kohta imetyshetket muuttuvat paljon villimmiksi ja pikaisemmiksi. Kohta hän ei enää niin vain malta nukkua sylissäni, vaan on jo kova kiire tutkimaan maailmaa.

Asiat, mitä kaipasin raskausaikana: omat vaatteet ja nukkuminen. Miten ihanalta ne tuntuu nyt! Luojan kiitos mahdun melkein kaikkiin vaatteisiini kuten ennen raskautta, koska mikään ei ole pitkästä aikaan tuntunut niin ihanalta, kuin ne ikiomat vaatteet ilman raitoja ja lintuja. Melkein ihanampi tunne on vatsallaan nukkuminen. Itse nukkuminen pitkine yöunineen on vielä pitkällä horisontissa, koska yöt menee pelkästään heräillen parin tunnin välein. Silti unen laatu on jo huomattavasti parempi mitä raskausaikana, eikä aamuisin oikeastaan väsytä. Hip hurraa hormonit!

Se ihana kamala raskaus on nyt ohi ja olo on siitä sekä helpottunut, että vieläkin pettynyt. En sano ettenkö ikinä, mutta luultavasti se oli se vika raskaus. Pettymys on kova varsinkin, kun vauva ryhmissä edelleen törmää hehkutuksiin milloin mistäkin ihanasta huomaavaisesta miehestä raskautta kohtaan. Jokainen raskaana oleva ansaitsisi 9kk liioitellun huomion, myös minä, mutta jäänen sitä kokemusta köyhemmäksi. Olen silti todella helpottunut, mutta ennen kaikkea ylpeä; mä tosiaan selvisin yksin odotuksesta kriisin keskellä. Ja selviän varmasti melkein mistä vaan sen kokemuksen jälkeen.

Nyt kun en ole raskaana, pääsen vihdoin löytämään itseni uudelleen.

Riittääkö onnellisuus selviämään arjesta?

Kulunut viikko on ollut melko raskas. Tai oikeastaan aika painajaismainen. Viikonloppuna lapset olivat isällään, jolloin esikoiselle oli puhjennut lapsiperheen painajainen: oksennustauti. Luojalle kiitos tuo tapahtui poissa kotoa. Sitten täytyi vain toivoa, että keskimmäinen säästyisi ilman tartuntaa puhumattakaan vauvasta ja itsestäni.

Toiveesta tuli erittäin harras, koska vauva aloitti ensimmäisen tiheän imun kautensa, mikä tarkoitti sitä, että päivät on 24/7 imetystä. Vauvaa jos yrittäisi siinä tilassa irrottaa rinnalta hoitaakseen oksennuspotilasta, olisi huuto varmasti ollut seiniä repivää.

Koska kaikkea ei voi toiveista huolimatta saada, oma keskiviikkon ja torstain välinen yö sujui pönttöä halaten. Siinä joutui hetken miettimään mihin ehtii laittaa vauvan turvaan siksi aikaa, kun itse on täysin poissa käytöstä ja vielä pitää vauvan tyytyväisenä sen aikaa, jottei koko talo heräisi vauvan huutoon. Tässä kohtaa täytyy olla kiitollinen, että mahataudin pahin osa kesti vain tuon yön, eikä jatkunut enää päivällä. Koska tuona yönä tuli nukuttua ehkä 45min vartin pätkissä, meni seuraava päivä täysin sängyn pohjalla.

Jos ei olisi ollut lasten mummi heti käytettävissä ja pelastamassa isommat lapset hoitoon, olisin ollut isossa pulassa. Onneksi tämmöinen mahdollisuus on ja oli, vaikka sekin on toisaalta vain tuurista kiinni, miten onnistuu järjestää vapaat milloinkin. Oikeastaan sitä tunteekin olevansa koko ajan pelkän tuurin ja sattuman varassa kaikessa, koska sitä samanvertaista vanhempaa ei ole lapsille enää. Siinä missä ennen täytyi vain tökätä vieressä nukkujaa kylkeen ja kertoa tilanne, joutuu nyt pahassa paikassa selata kännykän yhteystiedot läpi ja miettiä kuka parhaiten pääsisi apuun ja mahdollisesti vasta useamman tunnin päästä.

Arki on siis iskenyt lujasti vasten kasvoja ja näyttänyt, mitä tilanteet voi huonoimmillaankin olla. Tai ainahan asiat voisi olla vielä huonommin, jos siihen haluaa lohduttautua. Vauvan syntymästä lähtien olen ilmeisesti hehkunut jo ulospäin onnea ja saanut monelle varmasti illuusion, että kolmen lapsen kanssa elämä on pelkkää hymyä ja huoletonta. Sitä se melkein olikin, mutta ei se onni uudesta vauvasta tuo lisätunteja yöuniin, ei anna lisäkäsiä niitä tarvittaessa, tai tee mistään tilanteesta muutenkaan helpompaa.

Onnellisuus tarkoittaa tällä hetkellä mulle sitä, että olen onnellinen terveestä vauvastani, kahdesta isommasta lapsestani ja siitä, että voin henkisesti hyvin. Siitä, että mulla on kiva koti hyvällä sijainnilla ja elämä hallussa. Se ei tarkoita, että olisin onnellinen koko tilanteesta; yksin kolmen lapsen kanssa, jätetty jo raskausaikana ja aloittanut uuden elämän täysin tyhjästä. Se ei tarkoita, että lasten hoito olisi helppoa ja sujuvaa.

Kuten jo totesin, odotin paljon pahempaa, mutta sekään ei tee arjesta sen helpompaa, että odotti pahempaa ja sai vähän odotettua helpompaa. Ja tilanne muuttuu sitä mukaan kun lapset kasvaa. Tämän hetkinen helppous voi olla kuukauden päästä täysi kaaos.

Luonani aloittanut kotipalvelun työntekijä jopa totesi minun vaikuttavan niin onnelliselta, että mietti tarviiko hänen apuaan enää. Aluksi olen ollut sitä mieltä, että lasten aloittaessa päiväkodissa en tuota palvelua enää tarvitsisi. Silti yhteisymmärryksessä edellisen työntekijän kanssa päätimme katsoa, miten vauvan tulo muuttaa tarvetta ja katsoa myöhemmin uudestaan. Aluksi olin siis edelleen mieltä, että ehkä en tarvitse, mutta sitten aloin miettimään miten onnellisuus avun tarpeeseen edes liittyisi. Pitääkö mun voida henkisesti huonosti, jotta apu menisi perille? Tekeekö onni elämästä kolmen lapsen kanssa niin helppoa, ettei sitä pienintäkään apua enää tarvitsisi?

Onnea syö jatkuvasti lisääntyvä turvattomuuden tunne. Turvattomuus silloin, kun tarvitsisi siihen viereen nukkumaan sen toisen vanhemman, jonka pystyy keskellä yötä herättämään, eikä häntä ole. Turvattomuus silloin, kun tuntee ettei ehkä pärjääkään ilman kaikkea tämänhetkistä apua. Silloin, kun tapahtuu jotain odottamatonta muutosta arkeen ja siitä on vain improvisoimalla selvittävä. Ja vaihtoehtoa ei ole, on vain selvittävä. 

Onni ei todellakaan riitä kattamaan arjen hankaluuksia, vaikka tekeekin arjesta monta astetta helpompaa. Arki on onnellisena helpompaa kolmen lapsen kanssa, kuin onnettomana kahden lapsen kanssa. Silti onni on vain vauva-arjen apuväline, kuten kantoliina, tai koliikkikeinu.

Lapseni kiukku, uhma ja känkkäränkkä

Nyt on kulunut vauva-arkea jo pian kolme viikkoa. Vauvan luonteenpiirteet alkavat jo hyvin tulla esiin ja alun helppouden jälkeen ne tuovat jo omat haasteensa arkeen.

Aluksi ajattelin, että tämä kolmas on kahden ensimmäisen välikappale. Ei niin äänekäs, mutta ei niin leppoinenkaan. Perun sanani, koska tämä vauva on todellakin se äänekkäin. Oli hän heti synnyttyään jo ilmeikäs kertomaan mielipiteensä, mutta nykyään se naaman kurtistus ei riitä, vaan sitä kiukustumista säestetään myös 0-100 kiihtyvällä huudolla.

Sen lisäksi että ääntä riittää, riittää läheisyydenkaipuutakin. Mikä tietysti onkin vauvalta täysin normaalia käytöstä. Silti sitä välillä toivoisi voivansa laskea vauvan hetkeksi sitteriin, tai kehtoon, jotta voisi saada kaksi kättä vapaaksi. Kantoliina onkin ollut kovassa käytössä, mutta ei silläkään jaksa/pysty koko päivää kanniskelemaan. Nykyään lienee naapureillekin selvinnyt, että vauva on tullut taloon.

Kiukun isoveli uhma onkin siinä parhaassa iässä. Sattumoisin veljekset toimivatkin usein duettona, eli kun vauva alkaa huutamaan täysillä, keksii isompi poika samalla hetkellä jonkin asian, mistä pitää huutaa vähintään yhtä kovalla äänenvoimakkuudella. Sana "odota" menee täysin kuuroille korville, koska kaiken on tapahduttava just eikä kohta. Jos ei onnistu ensimmäisellä kerralla, on turha yrittää uudestaan. Kaikkea ei äitikään ymmärrä, mutta jos tahtoikäinen jotain tahtoo, niin sen on mentävä just niin logiikasta huolimatta.

Pahin kaikista on kuitenkin se känkkäränkkä. Se iskee heti aamupala pöytään, jatkaa siitä suoraan pukemisiin ja päivän mittaan jokaiseen normaaliin toimeen. Neiti känkkäränkälle ei maistu ruoka, vaan hän elää toistaiseksi taas pyhällä hengellä. Pukemisiin menee kolminkertainen aika, koska kaikki pitää tehdä vetelehtien ja loppujen lopuksi kiireessä mikään ei suju. Uhman tavoin myös epäonnistuminen aiheuttaa luovuttamisen ja kiukku on taattu. Hän osaa jo hienosti sanoittaa tunteitaan, mutta yleensä känkkäränkkäfiilis vie puhekyvyn väärällä hetkellä.

Oikeastaan suurin osa päivistä sujuu hyvin. Mutta sitten vähintään kerran, tai kaksi päivässä on se hetki, kun kaikilla on jokin huonosti. Kaikki kolme huutaa samaan aikaan ja sitä ajattelee pian liittyvänsä neljäntenä kuoron jäseneksi. Sekin tuli monesti koettua jo raskausaikana, mutta nyt olen todennut kyseisen keinon hyödyttömäksi. Ikävä kyllä monesti on mentävä ikäjärjestyksessä ja hiljennettävä nuorimmasta lähtien vuorotellen, vaikka tietysti haluaisi samanvertaisesti jakaa huomion lasten sitä tarvitessa. Sitä riittämättömyyden tunnetta...

...ja se tunne johtaa toisaalta taas siihen vihaan sitä kohtaan, joka tästä pikkulapsiarjesta tosta noin vain sanoutui irti. Niin helppoa se oli. Ja niin vaikeeta mulla on selvitä yksin. Vaikka tilanne olisi ollut sama työpäivien ajan, olisi se puolison tuki äärimmäisessä roolissa jaksamisen kanssa. Ennen pystyi jo kahden lapsen vaikeuksien kanssa purkaa sen stressin illalla puolisolle ja hän ymmärsi. Nyt sitä iltasin vaan huokaisee päivän päätteeksi itsekseen, eikä ole ketään kenen kanssa jakaa sen turhautumisen. Se turhautuneusuus patoutuukin sisälle ja purkautuu joskus väärällä hetkellä, väärällä tavalla, väärille ihmisille.

Todellisuudessa kuitenkin olin varautunut paljon pahempaan. Ja huonommin voisi todellakin olla, jos miettii koliikkia, tai muuta mahdollista vaivaa vauvalle. Vaikka kolmen lapsen kaaos on rankkaa, on se päivittäin erittäin palkitsevaa. Siinä missä kaikki kolme osaavat samanaikaisesti olla vaativia, suurimmaksi osaksi nykytilanne on paljon toimivampi ja rauhallisempi, mitä raskausaikana vain kahden kanssa oli.

Pariton yksinäisyys

Kaksi viikkoa vierähti vauvan kanssa neljän seinän sisällä. Niitä talvivauvan ihanuuksia. Pitkät oli päivät haaveillen normaalista kauppareissusta ja ulkoilusta ylipäätään. Perjantaina vihdoin se maaginen kahden viikon ikä täyttyi ja kärräsinkin lapset heti perhekahvilaan. Miten ihanalta tuntuikaan mennä ihmisten ilmoille. Perhekahvilasta menin yksin vauvan kanssa neuvolakäynnille ja sain taas kuulla kuulumisia kysyttäessä, miten onnelliselta näytän. Ja ajattelinkin, että tuleva viikonloppu olisi ihana vauvan kanssa aloitellen normaalia arkea ilman rajoituksia.

Pariton viikonloppu. Lapset lähtivät isälleen. Mieliala hyvä, niin kuin on ollutkin. Perjantai ilta sujui leväten ja lauantai aamu jatkui samaa rataa. Pääsin kauan kaipaamalleni kirpparireissulle ensimmäistä kertaa vauvan kanssa kahden. Ajattelin, että vauva nukkuisi pidempään aamulla nyt kun ei tarvinnut herätä isompien lasten mukaan, mutta rutiinina herättiin samoihin aikoihin kuten ennenkin. Aikaa siis oli ja se kului yllättävän hitaasti. Niin hitaasti, että yksinäisyys ehti hiipiä pitkästä aikaan luokseni.

Se kurkkua kuristava yksinäisyys. Se pakottaa lähtemään pyörimään kaupoille turhaan. Se osoittaa jokaista onnellista pariskuntaa kaupassa. Se saa mut taas huomaamaan ne miesten sukat laarissa, joita mun ei tarvitse enää penkoa. Se pakottaa ottamaan ruuat kotiin syötäväksi sen sijaan, että olisin taas valinnut sen syrjäsimmän pöydän jostain. Se saa palan nousemaan kurkkuun ja silmät vetisiksi.

Kotiin tullessani hissin peilistä katsoi taas se riittämätön.

Teki mieli itkeä ja huutaa. Mutta ainoa asia mitä sillä saavuttaisin, olisi järkyttävä päänsärky. Yö oli kamala ja unessa huusin ja itkin ne tunteet läpi, kävin läpi taas ne tuskat. Ja sitten ne oli siinä. Aamulla oli taas uusi päivä, eikä mikään miksikään muutu.

Ensimmäistä kertaa jopa mietin, että onko mun koti sittenkään täällä. Viihdyn täällä, viihdyn tässä asunnossa. Silti puuttuu se jokin, se tunne. Puuttuu ne tulevaisuuden suunnitelmat. Ne pienetkin sellaiset on poissa. Enää en halua hakea samaan kouluun kuin ennen. En enää tiedä mikä musta tulee "isona". En tiedä kenen kanssa tulen olemaan, millaisen ihmisen kanssa haluan olla. Tiedän vain haluavani ne elämän perusasiat, mitä ennenkin. Perhe ja oma koti.

Haluanko edes ketään ja miksi en haluaisi, jos kerta olen yksinäinen? Onko olemassa oikeaa aikaa mennä eteenpäin? Ajattelin, että en ole valmis mihinkään, enkä olekaan. Mutta olenko valmis koskaan, jos vain odotan sitä jotain? Kuinka monta paritonta viikonloppua täytyy vielä itkeä, että uskaltaa kokeilla onneaan? Olen varma, että sitten kun päätän jatkaa ja löydän uuden, pystyn päästämään lopullisesti irti. Mutta se on niin vaikeaa. Se on niin vaikeaa yrittää selvittää, onko odottaminen hyvästä vai pahasta. Aika auttaa, mutta se myös repii rikki. Tilanne on +-0.

Tällä kertaa täytyy huokaista, että onneksi en enää olekaan yksin. Saan pitää koko illan pientä ihmettäni sylissäni, nukkua hänen vieressään ja tuntea hänen rakkautensa. Ilman häntä olisin taas hukassa.