Luulin, että isä joka tapaa lapsensa ensimmäistä kertaa ja häneen rakastuu haluaisi olla hänen elämässään. Tulkitsinko väärin, eikö se ollutkaan isän ja pojan välistä rakkautta? Jos oli, niin miksi isä ei halua tavata rakastamaansa lasta, mutta kahta muuta sitten joo? Ovatko lapset niin eriarvoisia?
Tietysti monella tapaa ovat. Isää ei kiinnostanut vauvan hyvinvointi raskausaikana. Isä ei nähnyt vauvan syntymää, ensihymyä, eikä muitakaan ensimmäisiä asioita joita tulee koko ajan lisää. Ei hän ollut ristiäisissä, eikä ole kiintynyt vauvaan.
Kun isä omasta tahdostaan näkee kahta muuta lasta, on hän omasta tahdostaan näkemättä kolmatta lastaan.
Olen nyt ollut melkein kaksi viikkoa yhtä kysymysmerkkiä ja pahaa mieltä vauvan puolesta. Eikä mun tarvitsisi olla. Mun ei tarvitsisi yrittää väkisin saada isää olemaan isä vauvalle, jos ei hän itse niin tajua olla. Mutta mun sydän särkyy, jos tapahtuu se, että isompana Vilho ehkä kateellisena joutuisi vilkuttamaan isommille sisaruksilleen, jotka lähtevät innoissaan isälleen. Ja hän jäisi kotiin. Hän ehkä miettisi, miksei hän pääse mukaan.. vai olisiko hänellä joku toinen isähahmo elämässään?
Mutta miksi. Eikö hän itse välitä, tai halua? Eikö hän pidä tärkeänä tavata vauvaansa mahdollisimman usein? Riittääkö muka se, että kerran parissa kuussa näkee ohimennen oman lapsensa? Eikö kaksi viikkoa tunnu missään olla erossa rakkaasta lapsesta? Vai haluaako tavata, mutta ei kolmannen osapuolen painostuksesta saa?
Eilen me vahingossa taas törmättiin. Mun piti olla vauvan kanssa omassa kodissani, koska hänestä ei ollut kuulunut mitään. Pallo jäi hänelle. Silti me törmättiin ovensuussa. Hän saattoi ohimennen hipaista vauvaa. Ehkä se riittää taas pariksi viikkoa?
Isi hei, sua on jo kaksi kertaa odotettu. Etkä sä taaskaan tullut. Mitä sä pakenet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti