torstai 7. maaliskuuta 2019

Häpeän kaapista ulos

Jokunen viikko sitten sain yhteydenoton, jossa kysyttiin suostunko haastatteluun nettiartikkelia varten, jonka teemana olisi se, miten vaikeuksistakin voi selvitä. Nooh, aluksi ajattelin, että joo tietysti. Sitten mietin, että no enhän mä voi, kun tulee hirveä paskamyrsky kuitenkin. Sitten taas ajattelin, että no hei, siksihän mä tätä blogiakin aloin kirjoittaa. Siksi, että vertaistuki on hirveän tärkeää. Siksi, että netti on täynnä onnellisia perheblogeja ja raskausajan blogeja, mutta välillä on hyvä kurkata siihen toisenlaiseen maailmaan. Siihen, kun raskausaika ei ole ruusuilla tanssia, eikä ole sitä onnellista perhettä samalla tavalla.

En ole kuitenkaan mitenkään halunnut mainostaa blogiani, vaikka se on ollut julkinen ja löydettävissä esim. instagramini kautta. Harvahko tuttu sen on löytänyt ja jos on, niin olen saanut viestiä miten yllättyneitä on olleet tilanteestani. Nyt tulikin sitten ns. kaapista ulos oikein kunnolla.



Instagram on mun kiiltokuvakansio.

Sinne lisään kauniin kuvan juuttikehdosta, josta huokuu odottavan äidin onni tulevasta vauvasta. Totuus kuvan takana on täysin eri. Kehto on ripustettu vauvalle, jonka matkan piti päätyä jo viikkoja ennen rakenneultraa. Äiti, joka kutoi kehdossa odottavat villasukat vielä pohtii tuleeko ikinä selviämään yksin kolmen lapsen kanssa ja tekikö ehkä sittenkin virheen.


Moni varmasti nostaa sormen pystyyn kertoen, miten ei itse ikinä voisi ajatellakaan raskauden keskeytystä. Hyi mua. Minä kuuluin heihin, kunnes omalle kohdalle osui tilanne, jossa joutui käymään läpi kaikki ne tunteet. Selviänkö? Rakastanko vauvaa? Olenko itsekäs/epäitsekäs? Jaksanko? Täytyykö mun jaksaa? Jälkeenpäin ajateltuna oli hirveän tärkeää, että kävin nämä ajatukset raskauden keskeyttämisestä silloin heti, koska nyt niitä en enää mieti. Tiedän, että tein oikean päätöksen, vaikka kuinka vauva-arki on ollut raskasta, enkä ajattele enää muuta.

Päätin myös heti alkuun blogissani olla aito ja rehellinen kaikesta. Olisi ollut täysin eri asia kirjoittaa yksinodotuksesta ilman näitä kaikkia vaiheita, mitä se on pitänyt sisällään. Raskauden keskeytyksen pohtimisella oli iso rooli mun ja vauvan välisessä suhteessa. Jätin pitkään masennuksen mainitsematta, vaikka se varmasti huokui jo teksteistä läpi, koska häpesin sitä suuresti. Pelkäsin, että joku ajattelee, ettei masentuneella voi olla lapsia vastuullaan, tai voi saada pian vauvaa. Oikeastaan ajattelin niin itse. Olenkin itse itseni pahin tuomitsija. Moni äiti on kuitenkin masentunut, tai masentuu synnytyksen jälkeen, joten toin lopulta tämänkin vaiheen esiin häpeilemättä. Vertaistuki, vertaistuki..

Paskamyrskyllä pelkään sitä, että joku oman elämänsä Ulla Taalasmaa (kyllä, tunnistan itseni tässä uteliaisuuden lajissa) menee kaivelemaan yksityisyyttäni liikaa, tai oikeastaan asianomaisten yksityisyyttä. Sitä en toivo, en exälle, hänen nykyiselleen, tai etenkään omille tukijoukoille. Blogini tarkoitus ei ole aiheuttaa kenellekään mielipahaa, tai saattaa tarkoituksellisesti huonoon valoon, mutta sitäkin se auttamatta tekee. Mutta pointtina on minä, mun tunteet, mun tekemiset, mun perhe ja arki.

En myöskään toivo, että eroon ja sen syihin takerruttaisiin liikaa. Olen avannut blogissani omia tuntemuksia, pohtinut omaa roolia ja arvaillut exän tunteita. Kirjoitan vain omista tuntemuksistani ja elämästä omassa vinkkelissä. Eroon on ollut syyt (joita vain itsekin voin arvailla, omat virheeni myönnän, jotkut asiat on vain meidän välisiä) ja tekisi mieli jopa taas alkaa puolustelemaan exää, mutta en voi kuitenkaan sanoa hänen toimineen mitenkään oikein erotilanteessa, vaikka syyt olisi olleet mitkä tahansa. Hän teki väärin, hän tietää tehneensä väärin ja joskus ehkä saan anteeksipyynnön siitä.

Nukuin viime yön tooosi huonosti, koska huomasin artikkelin ilmestyneen illalla. Viestejä alkoi satelemaan ja olenkin niitä lukenut sormieni välistä peläten kritiikkiä. Sitä auttamatta tulee, mutta nyt täytyy olla iloinen siitä, että palaute on ollut hyvää. Tämä tietysti herättää monia tunteita ja mielipiteitä. Joku, joka on kokenut saman, voi samaistua ja pitää mua selviytyjänä, mutta joku joka ehkä elää täysin toisenlaista elämää voisi ajatella mun olevan täys idiootti. Juttu onkin onneksi tavoittanut monia, jotka on käyneet läpi samoja tilanteita ja tunteita. Itselle on ollut valtava voimavara jo pelkästään se, että mulle on tultu kertomaan, miten he ovat selvinneet ja elämä on saanut paremman suunnan. Ehkä siis vielä minäkin? Tietysti!

Vertaistuki, hurraa!

12 kommenttia:

  1. Eksyin ihan sattumalta artikkeliin jossa kerroit tarinasi. Ihan mielettömän vahvalta ja hienolta ihmiseltä kuulostit :) Hienoa myös että sinulla on tukiverkkoja. Tällaisia tarinoita kiiltokuvien takaa on hyvä kertoa niin joku joka luulee olevansa yksin vastaavassa tilanteessa voi saada jutustasi isonkin avun :)

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa, että viitsit kirjoittaa asioista niin avoimesti. Eiköhän niitä täydellisiä kiiltokuvablogeja ole jo aivan tarpeeksi. Voimia jaksamiseen!

    VastaaPoista
  3. Mikä äiti, nainen, selviytyjä, esimerkki - ja mitä kaikkea - oletkaan! On hyvä että kirjoitat, sillä moni samassa tai samanlaisessa tilanteessa oleva pystyy kanssasi kulkemaan matkaansa omine suruineen ja menetyksineen. Avaat ja auraat monelle selviytymisen polkua. Olet mallihenkilö, monessakin mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! ❤️ Toivottavasti auttaisikin monia, tai edes sitä yhtä samassa suossa kulkevaa. 💕

      Poista
  4. Moikka!
    Löysin blogiisi samaisen Me Naiset - artikkelin kautta kuin moni muukin.. Jo artikkeli sai mut hirveän surulliseksi, ja tämä blogi ihan kyyneliin asti. Olen itse kolmen pienen lapsen äiti ja en mä voi kuin ihailla sua❤️ olet järjettömän vahva, mistä kertoo myös se, että uskalsit hakea apua. Vaikka olisit voinut aikanaan tehdä asioita toisin, niin älä enää syytä itseäsi. Ja älä häpeä, sä olet upea sinä kaikesta huolimatta. Vaikutat sydämelliseltä ihmiseltä ja sulla tuntuu olevan ihanat lapset ja läheisiä ympärillä. Asioilla on tapana järjestyä niin kuin jossain kirjoituksessa totesitkin.. :)
    Ja hyvä, kun kirjoitat, siitä voi olla monille apua, mutta myös sulle itsellesi.
    Voimia p a l j o n tästäkin eteenpäin❤️

    -hanne

    ps. Ja pakko vielä sanoa, että sulla on ihana tyyli kirjoittaa!

    VastaaPoista
  5. Vau. Kahlasin blogisi läpi kahdessa illassa.
    Paljon tuli mieleen mutta tärkeimpänä jäin miettimään että kuinka paljon yrität yhä suojella ex-miestäsi ja hieman puolusteletkin. En syyttele, päinvastoin, se jos joku kuvastaa kypsyyttä ja epäitsekkyyttä. Muista kuitenkin, ettet ole hänelle velkaa. Älä pelkää hänen puolestaan negatiivisia kommentteja. Sinulla on vapaus puhua tunteistasi, hän teki sinusta vapaan naisen.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsi kun en itsekään tiedä miksi se tarve asettautua toisen eteen tulee vieläkin. Ja sitten joskus taas tekisi mieli oikein syöttää suden suuhun koko ukko. Suurimmaksi osaksi puolustan, kun näen itseni edelleen välillä sinä, joka ansaitsi tämän kaiken ja enemmänkin. Toisaalta taas en halua missään nimessä antaa itsestäni kuvaa, etten olisi koskaan tehnyt mitään väärää. Vaikka olisinkin, niin ei se oikeuta silti mihinkään, mutta siitä ajatuksesta taas on vaikea päästä eroon.

      Ihana tuo viimeinen lause, pitää pistää mieleen ja muistaa. ❤️

      Poista
  6. Heissan Viivi,
    Muutama ajatus naiselta, joka myös on aikoinaan käynyt läpi eron hyvin pienten lasten kanssa:

    Ensinnäkin, häpeä on yksi vaikeimmista tunteista, ja parasta lääkettä siihen on juurikin puhua siitä avoimesti. Se vaatii aitoa rohkeutta ja auttaa varmasti paitsi itseäsi, myös niitä blogisi/jutun lukijoita, joilla samaa rohkeutta ei ole.

    Toinenkin hyvä keino häpeän käsittelyyn löytyy – etenkin silloin, kun häpeä ei ole seurausta omista tekemisistä, kuten ei sinullakaan ole. Häpeä kannattaa siirtää sinne, minne se kuuluu. Häpeä perheen hylkäämisestä ei kuulu sinulle, et ole sitä tehnyt, etkä muutenkaan mitään väärää. Analyyttisenä ja selvästi lämminhenkisenä ihmisenä sitä ymmärrettävästi paljon pyörittelet, mutta kokeilepa vaikka sanoa mielessäsi tai ääneenkin itsellesi: "En enää suostu kantamaan häpeää asiasta, jota en ole tehnyt." Häpeän siirto takaisin sinne, minne se kuuluu, on auttanut itseäni vähän erilaisen hävettävän tilanteen kanssa. Se on aika vapauttavaa. Myöntää häpeän olemassa olo (tämän olet jo tehnyt) ja sitten siirtää se viileästi mielessäsi oikeaan kohteeseen.

    Blogistasi välittyy ihanan lämmin kuva perheenne elämästä. Suhtaudut myös valtavan kypsästi ex-mieheesi, mistä lapsesi varmasti hyötyvät valtavasti. Toivon, että kun hänelle tulee ikää ja ymmärrystä lisää, tajuaa olla lasten elämässä mukana ja kantaa vastuuta. Näin kävi meillä: eron jälkeen vastuunkanto oli nolla, myöhemmin suhteet paranivat.
    Itselleni tulikin tekstejäsi lukiessani mieleen alkuaikani lasteni kanssa kolmisin, huh miten rankkaa, mutta kuinka hienoja ja onnellisia nuoria heistä kasvoi erosta huolimatta. Muista onnitella itseäsi siitä, miten hyvin olet kaikesta huolimatta jaksanut. Kaikkea hyvää teille kevääseen <3
    t. Kokemuksen syvä rintaääni 40v ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi! Näitä juuri kaipaakin ja on tosi, tosi mahtava kuulla aina niin monelta, miten kaikki onkin kääntynyt hyväksi. Niin lasten, kuin oman elämän puolella.

      Ehdottomasti täytyy ottaa vinkkiä mainitsemastasi häpeän käsittelystä.:)

      Kiitos kaikista kauniista sanoista. 💖

      Poista