Vappu, se pieni juhla arjen keskellä

"Äiti, tänään on paras päivä ikinä. "-totesi Eevi syödessämme vappuruokaa.

Aamulla oli viikon ainoa herääminen päiväkotiin. Tiedossa oli päiväkodin vappubileet, johon saisi pukeutua naamiaisasuun. Eevi valitsi yllätys, yllätys asukseen Frozen Elsan ja joulupukilta lahjaksi saadut asusteet pääsi kerrankin kunnon käyttöön.

Mä lähdin itse vähän extempore vaunulenkille järven ympäri, jolloin kilometrejä kertyi seitsemän sen yleisemmän lyhyemmän parin kilometrin sijaan.

Suunnitelmaa tälle päivälle ei oikeastaan ollut, koska missään ei järjestetty mitään erityistä toimintaa. Kuitenkin halusin tehdä päivästä jokseenkin tavallisesta poikkeavan, koska aina tarvitaan juhlaa arjen keskelle.

Laitoin munkkitaikinan kohoamaan ja pakkasin pienen kassin eväsretkeä varten. Lähdimme päiväkodista suoraan puistoon retkeilemään ja nauttimaan ulkoilmasta lisää.

Kotona puhallettiin ilmapallot ja serpentiinit. Syötiin, leivottiin ja paistettiin munkkeja. Pelkästään ilmapalloista ja serpentiineistä oli lapsille iloa sen verran, ettei muita leikkejä kaivattukaan.

Tänään mä kävin lenkin jälkeen kaupassa. Ostin itselleni taas kukkia. Tällä kertaa - ensimmäistä kertaa, siksi kun on hyvä mieli. On ollut jo jonkin aikaa. Syitä on monia, lähipäivien menneet ja tulevat tapahtumat, joita avaan ehkä lisää seuraavaksi. Yllättävään mielen nousuun suunä myös suunnitelmat kesälle, vertaistuki ja nauru.

Tänään ei ollut ehkä paras päivä ikinä, kuten Eevillä, mutta hyvä päivä kuitenkin.

Vauva 3kk

...ja viikon päälle.

Eilen oli kolmen kuukauden neuvolakäynti. Ja se käynti tiesi ensimmäisiä pistettäviä rokotteita, mikä onkin monen vanhemman kauhu, koska sivuvaikutuksina voisi tulla vaikka ja mitä mukavaa tuleviin päiviin.

Vaikka ehdin jo kirota toisen vyöhyketerapiakäynnin syvimpään maanrakoon, kumoan kiroukseni ja totean, että se iloinen mutta hyvin, hyvin itkuisesta vauvasta on kuoriutunut hyvin nukahtava, nukkuva ja iloinen Vilho.

Oikeastaan en ole varma pitäisikö kiittää ensimmäistä yökyläilyä mummolassa, vai vyöhyketerapiaa. Tai ehkä niiden yhdistelmää. Nimittäin sen yökyläilyn jälkeen on Vilho itse nukahtanut omaan kehtoonsa. Nukkuu siinä monen tunnin pätkän ja heräilee öisin puolet vähemmän.

Illan monen tunnin heiluttelut, hytkyttelyt, hyssyttelyt, vessassa itsensä keräilyt ja omasta ajasta luopumiset on ohi.

Ainakin toistaiseksi.

Jännitin tietysti, että minkä horjutuksen ne rokotteet saavat aikaan tähän nyt niin sujuvaan yhteiseloon, mutta jännitys oli turhaa.

Maaginen kolme kuukautta. Kuulemma silloin kaikki helpottaa ja totta se tämän kohdalla olikin. Enää en muista, miten kamalia meidän illat vielä kuukausi sitten oli.

Päiväuniinkin on tullut muutos, sillä enää ei tarvitse nukkua ulkovaatteet päällä sisällä. Omaa aikaa ei silti ole luvattu päivisin, koska pitkäkin unipätkä sisältää muutamia heräilyjä ja melko arvaamattoman pituisia unia. Nuku, kun vauva nukkuu ei ole vieläkään mua varten.

Rytmi on löytynyt ja sitä melko orjallisesti yritän noudattaa. Sekä itseni, että Vilhon ja kahden muun lapsen vuoksi. Rytmi on oikein sopiva meille kaikille. Arki helpottaa taas vähän.

Siinä missä alun vaikeudet opetti äitiydessä sinnikkyyttä ja sisua, nykyinen iloisuus ja tyytyväisyys näyttää, että jokaisessa päivässä on jotain hyvää. Vähintään se vauvan hymy heti aamusta.

Se tarttuu.

Vilho osaa kierähtää selältä mahalleen. Kun pistetään jalalla koreaksi, saa tanssijalan vipatus aikaan ääneen nauramista. Äitinsä lailla juttelu on pientä ja hiljaista. Kommentoidaan vain, jos on asiaa ja asiaa ei turhan kovalla äänellä kailoteta.

Kädet kurottautuu leluihin hapuillen. Ponteva poika jaksaa kyynärnojassa tarkkailla maailmaa pitkään.

Hymy on erittäin herkässä. Ja mikäs siinä hymyillessä.

Toisillemme vieraat, lapsillemme rakkaat

Joskus täytyy vähän kehua, vaikka kehumisen aiheet on olleet aika tiukilla. Noh, oikeastaan tässä se ensimmäinen kehu. Tänään oli toinen kerta, kun lasten isä tuli mun kotiin ja otti hoitaakseen meidän kolmikon.

En usko, että hän olisi vieläkään tavannut Vilhoa, ellen olisi istua nököttänyt ex-anopin sohvalla muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen oli monen viikon hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka rikoin ilmoittamalla, että lapset haetaan mun kotoa ja mitään välikäsiä ei ole olemassakaan enää.

Oli tosi tärkeetä, että oli välikäsi olemassa, koska pöly sai laskeutua kaikessa rauhassa. Kuitenkin sitä pölyä ei voi lakaista maton alle, vaan on jo lastenkin vuoksi siirryttävä sujuvaan kanssakäymiseen. 

Oon tullut matkassa yli puolen välin vastaan. Hän ei ole ottanut askeltakaan. En pysty sitä matkaa häneltä vaatia, joten ollaan sitten vain teennäisesti tekemisissä. 

Kuitenkin sain kuin sainkin ehkä jotain ymmärrystä, että tilanne täällä lasten kanssa on yhtä kaoottinen kuin super nanny Suomi -kuvauksissa. Joten olen saanut nyt kaksi melkein kokonaista päivää hengähtää itsekseni. Tänään oli niistä toinen.

Sen lisäksi että olen saanut itselleni aikaa, sain isän luomaan suhdetta vauvaan. Saan myös lapsille luotua turvallisemman ympäristön, kun äiti ja isi on samassa tilassa. Turvallisuuden tunne horjahti viimeeksi pahasti, kun isi lähtikin pois. Tänään ei niin käynyt. 

Tänään me kaksi vierasta olimme keskenämme. Hajuveden tuoksut riitelivät keskenään, kunnes sulautuivat yhtenäiseksi. Huvittavaa. Ei me ennen tuoksuttu. Nyt kumpikin lisää tuoksua itseensä. Miksi? Luodakseen illuusion paremmasta minästä? Tehdäkseen jonkinnäköisen vaikutuksen? Ei hän silloin tuoksunut, kun varoittamatta kohdattiin anoppilan sohvalla.

Kävin suihkussa, kun kerrankin sain käydä rauhassa ilman sitä kolmen ammeen riviä edessäni. Ovi lukossa ja vahdin ovea vaistomaisesti. Vaikka hän muistaa luultavasti jokaisen luomen ja arven ihollani, tuntui jo kiusalliselta ajatella, että hän oli vain seinän takana.

Keitän kahvia. Kahdelle. En kehtaa olla keittämättä hänellekin. En kehtaa kysyä, ottaisko hän myös. Kahvit juodaan kaikessa kiusallisessa hiljaisuudessa, muttei sitä kiusallisuutta näytetä toiselle. 

Ei me puhuta. Ollaan muka coolina ja ollaan kuin ei oltaiskaan. Jos me puhuttais, päiviteltäisiin varmaan säätä. Kun on ilmoja pidellyt. Joo-o, yhtä kiusallista. Kiusallisuus paksuntaa ilmaa, jota hengitetään samassa tilassa, mutta ollaan kuin ilma olisi keveää ja raikasta. 

On yhtä kiusallista, kuin kenen tahansa tuntemattoman kanssa.

Mutta välillä tuli tunne, että ollaan kuin ennenkin. Teki mieli nauraa hänen kanssaan, vitsailla ne samat vitsit. Teki mennä mukaan leikkeihin ja viettää aikaa yhdessä. 

Ollessani selin häneen tuli se sama tunne kuin joskus ja hän kietoisi pian kätensä ympärilleni. Pienen haikeuden tunteen kanssa muistin, että mikään ei ole kuin ennen. 

Joku kuollut tunne tekee sen, ettei se enää haittaa. Joku elossa oleva haikailee sitä perhettä edelleen. Joku uus tunne ei haluaisi sitä perhettä enää hänen kanssaan, ei edes sen entisen hänen, vaikka saisin aikakoneen käsiini.

En tiedä pitäisikö meidän tutustua uudestaan? En mä tiiä kenet päästän kotiini. Kuka hoitaa mun vauvaa? Meidän yhteistä. Toisaalta hän vaikuttaa ihmiseltä, johon en haluaisi tutustuakaan. Hän ärsyttää, tekisi mieli huomauttaa jostain. Hän on se sama. En huomauta, kun en huomauttaisi tuntemattomallekaan. 

Annan olla ja oon iloinen, ettei hän asu täällä. Kodista tuli koti, kun kiusallisuus poistui oven sulkeutuessa. Ei tehnyt mieli heittäytyä jalkoihin, anella. Teki ehkä mieli sujauttaa jalka eteen ja saada aikaan kompurointia. 

Täytyy kai sanoa kiitos, vaikka omia lapsia hän vain hoitaa. Toisaalta taas en voi kuin toivoa, että kiinnostus avun tarjoamiseen  jatkuisi. Tunteja ei tullut lisää yöuniin, mutta hermolepo oli enemmän kuin tarpeen. 

Etävanhemman oikeus, lähivanhemman vastuu

Yksi mieleen syöpyneimmistä lauseista on, että eikö mulla ole mitään oikeuksia? Ei mun suusta kuultuna. Mä oon se, joka jäi pohtimaan samaa asiaa saaden kieltävän vastauksen, kun taas se, joka sen ääneen sanoi saa toteuttaa oikeuksiaan.

Ja niitähän riittää. Mun velvollisuudet kasvaa sitä mukaa, mitä se toinen haalii oikeuksiaan. 

Hänen oikeus on jättää yhdessä alulle saatu raskaus, mun velvollisuus on saattaa se raskaus loppuun.

On oikeus ottaa ja lähteä. On oikeus toimia oman mielen ja halun mukaan.

On oikeus riistää muilta se sama oikeus.

On onneksi velvollisuus maksaa tietty summa jokaisesta syntyneestä lapsesta. Mutta siinäpä se ainoa velvollisuus sitten olikin. 

On oikeus saada nähdä lapsiaan ja mun puolesta saa nähdä vaikka päivittäin. Hyvä. Mutta on myös oikeus päättää, että just nyt ei huvita. Tapaamisoikeus on myös lapsen oikeus toiseen vanhempaan, mutta lapsella ei ole oikeutta vaatia oikeuksiaan, jos se vanhempi päättää niistä luistaa. Lapsen häviö.

On äärettömän hyvä, että tämmönen tapaamisoikeus on olemassa etävanhemmilla. Riittää niitä mätiä omenia lähivanhemmissakin, mutta on äärettömän epäoikeudenmukaista, ettei sitä paperiin allekirjoitettua tapaamissopimusta tarvitse noudattaa. Jos ei vaan huvita, voi ottaa omaa lomaa.

Silläkään ei ole väliä kenen jaksamisen kustannuksella lomaillaan. Ei ole väliä tuleeko jollekin paha mieli. Mielipidettä ei tarvitse kysyä. Ei lapsilta, ei multa.

Mun velvollisuus on hyväksyä se, ettei sovitusta pidetä kiinni. Oikeastaan sillä ei ole väliä hyväksynkö mä vai en, koska vastuu ja velvollisuus painaa. Ei auta kuin perua omat jo sovitut menot ja tyytyä jälleen kohtaloon sinä arvottomana osapuolena.

Mielessä pyörii kysymykset miten vaalia omia oikeuksia, kuinka paljon täytyy sietää ja miten kauan jaksaa kaiken sietämistä? 

Jos mäkin vaan lähden? Sanoin niin viimeeksi, kun sain täydellisen lapsivapaan viideksi tunniksi torstaina. Sanoin, etten lupaa palata enää ikinä kotiin. Enkä valehdellut.

Edelleen mietin, että en voi luvata palaavani, jos lähden joskus yksin ovesta ulos.

Mun oikeus on kuitenkin saada kokea jokaisen lapsen lapsuus, kasvu ja kehitys. Oikeus olla lapselle se turvallinen vanhempi, joka ei lähde. On oikeus rakentaa lapsille ympäristö, jota he kutsuvat kodiksi.

Mun velvollisuus on palata siihen kotiin.

Mutta myös oikeus onneen. Oikeus päättää olla palaamatta. Jopa jossain kohtaa velvollisuus sanoa, että yritin ja epäonnistuin. Koti ei saisi olla pelkkää toisen jättämää epäonnea, vastuuta ja velvollisuutta.

Torstaina mä palasin siihen kotiin. Kotiin, josta jälleen lähti ihminen toteuttamaan oikeuksiaan. Teki mieli heittäytyä ovensuuhun x-asentoon estämään tuo poistuminen. Heittäytyä jälleen polvilleen ja anella, että älä lähde. Teki mieli kietoutua jalkaan kiinni ja hidastaa hänen askeliaan.

Vielä mä palasin. Hän edelleen lähti. 

Raskaudenaikaisesta masennuksesta synnytyksen jälkeiseen masennukseen

Raskas muille näkymätön varjo painoi mua kasaan. Puristi keuhkoja, nosti palan tunteen kurkkuun aina kitalakeen saakka. Jokainen hengen sisäänveto sattui. Päätä särki. Olin itkenyt niin paljon. Silmät ei jaksaneet pysyä auki. Kroppa täynnä lyijyä ja arvottomuuden tunnetta. Häpeä painoi katseen maahan. Ärsyynnyin heti, jos multa vaadittiin, tai pyydettiin jotain. En jaksanut vastata pyyntöihin, mutta tiesin että on pakko. Tunnekuohut pyyhkäisi mun yli jättäen jälkeensä vain rauniot. Lopulta tunteet tukahdutettiin ja jäljelle jäi vain tyhjä kuori.

Epäonnistunut vaimo ja raskaana oleva äiti kahdelle. 

Mun ensimmäinen päämäärä oli muutto. Siitä piti alkaa uuden elämän. Jonkun muka paremman. Niin kaikki mulle kertoi.

Se muka parempi elämä oli sitä, että heräsin aina yksi raskauspäivä lisää kalenterissa yksin. Arvottomuuden tunne kasvoi päivä päivältä. Minä, arvoton kuori, jonka sisällä kasvoi jotain todella arvokasta.

Odotin, että hän näkee ja ymmärtää mun pahan olon. Olisin säästynyt siltä kaikelta, jos olisin saanut sen ymmärryksen. Sain syytökset. Mutta mun hätähuuto ei saanut ikinä vastausta.

Lopulta siirryin toivomaan sen paremman elämän alkavan sitten, kun mulla olisi onni käsissäni. Tein töitä sen eteen ja aidosti onnistuin. Tukahdetut tunteet pääsi valloilleen, mutta niissä oli yksi tunne vähemmän. Se rakkaus. Ja lopulta olin okei.

Vauva syntyi. Uusi elämä alkoi. Ja se alkoi, kuten luulinkin. Vauvakuplassa oli hyvä ja lämmin olla, eikä mikään vienyt onnea pois.

Se kupla sano poks. Kävi niinkuin vesi-ilmapallon kanssa. Poks, ja kaikki levisi käsiin.

Joku sanoo, että se meni jo. Se tapahtui silloin ja nyt on nyt. Joku sanoo, että aika auttaa. Joku kysyy, voiko hän enempää enää satuttaa, tai tehdä pahempaa?

Se tapahtuu tässä ja nyt. Perhe on rikki, mä oon yksin, hän on jossain muualla jonkun muun kanssa. Aika kulkee eteenpäin muuttamatta mennyttä. Se ei auta. Se turruttaa. Kaikkeen tottuu, kun on pakko. Hän satuttaa joka hetki olematta tässä mun vierellä toisena vanhempana. Tilanne pahenee, eikä hän vieläkään ole tässä. Hän tekee aina vaan pahempaa.

Muistot satuttaa aina. Päivittäin ne lävähtää vasten kasvoja vieden kaiken energian. Muistot, sanat, teot, taannuttaa kaiken ilon siihen tilanteeseen, kun niitä muistoja luotiin. Niitä en pääse pakoon, vaikka yritän unohtaa ja jatkaa elämää.

Kysyn itseltäni monesti, että mitä sä valitat? Sulla on kolme tervettä lasta. Kaunis koti, hyvä talous, tukijoukot, uudet ystävät. Mikä sua vaivaa?

Ei aina mikään. Joskus taas ihan kaikki. Itken päivittäin. Vähintään kerran, yleensä kolmesti. Päivä alkaa onnellisuudella. Se on se vauvan hymy. Päivä päättyy itkuun. Se on se arki yksin. Päivät on aamusta iltaan suorittamista. On myös niitä normaaleja elämisen arvoisia päiviä iloineen ja suruineen. Sitten on niitä, kun toivoo vaan päivän päättyvän. Ja joskus ajautuu toivomaan, että omat päivät jo päättyisi.

Tunnen vauvaa kohtaa paljon. Kaikkia lapsiani kohtaan paljon. Siitä saan olla onnellinen. Vastaan tarpeisiin, vaikken  aina jaksaisi. Katson vauvaan ja pidän sylissä. Lähellä on hyvä olla. Haluan pitää kaikki aina lähellä, mutta en voi. Kaksi viedään aina pois hetkeksi. En halua suostua siihen, mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. Joskus kaikki kolme lähtee. Mä jään. Oonko vielä yksin?

Osaan löytää onnen, jos haluan. Aina en halua, enkä jaksa. Arki auttaa, arki uuvuttaa.

Nyt ei ole päämäärää. Ei tarvitse olla. Ei tarvitse jaksaa ja esittää jaksavansa. On okei olla olematta okei. Otan taas avun vastaan ja sitä saan.

Hänelle tehty hätähuuto ei taaskaan saanut vastausta. Minä, se syypää.

Muille näkymätön varjo kuristaa, ahdistaa, painaa kasaan. Lähtee pois, kun tukahdutan sen. Pysyy poissa, kun en ole yksin. Häpeä painaa katseen maahan, mutta pää pysyy pystyssä. Silmiä kirveltää itku ja päätä särkee. Sen siitä saa. Tukahdetut tunteet vyöryää yli. Olo sen jälkeen on turta. Kasaan itseni uudelleen. Mikään ei muutu. Tyhjä kuori täyttyy vähän onnesta, vähän surusta. 

Kolmen lapsen äiti, ei kenenkään vaimo. 

Lapsimessut ja messujatkot

Tämä pariton viikonloppu tuli kuin taivaan lahjana, sillä onnekseni lapsimessut osuivat samalle viikonlopulle. Pääsin siis ensimmäistä kertaa ikinä messuilemaan isompien lasten ollessa sovitusti muualla. Vilhon kanssa matkustus sujuisi junalla ja matkustuskumppanina hän on vielä helppo tapaus.

Ja loppupeleissä olihan hän kyllä sitä, vaikkei ihan niin hyväuninen reissun päällä kuin oletin. Lähdimme jo aamulla ennen yhdeksää asemalle ja ajatuksena olisi olla yhdeksän jälkeen vasta kotona illalla. Pakkasin matkaan kantoliinan, vaipat, vaihtovaatteet ja omaksi helpotukseksi pumppasi vielä maitoa pulloon, mikä olikin hyvä idea, koska sain sen yhden syöntikerran vähemmän imettää julkisesti messuhälinässä. Enempää ja vähempää en olisikaan tarvinnut matkaan mukaan.

Mulla oli varattuna ja säästettynä tietty rahasumma pelkästään messuja ajatellen.  Olenkin ensimmäistä kertaa nyt messuilla myös siksi, koska ensimmäistä kertaa saan suunnata rahani omiin juttuihin. Tällä kertaa ne oli nää messut. Jonkinnäköinen ostoslista oli myös valmiiksi mietittynä, mutta loppupeleissä tuli ostettua ehkä 10% sen mukaan ja loput sitä mukaan mitä tuli vastaan. Messut olikin oikein hyvä tilaisuus päästä hypistelemään niitä netistä katsottuja tuotteita ihan kunnolla. Moni listalta karsiutuikin pois, kun ne eivät vastanneetkaan odotuksia. Rahaa meni kolmasosa siitä mitä varasin matkaan.

En ollut yksin liikkeessä, vaan mukaan tuli eräs ystävä myös vauvoineen. Kahdestaan oli aivan ihana viettää aikaa messuilla ja sen jälkeen, sekä vauvan kanssa liikkuminen oli helpompaa, kun oli samanlaista vauvaseuraa mukana. Siltikin nyt vielä messujen ollessa päällä näin sunnuntaina messukuvia katsellessa, tulee mieleen, että jäi paljon käymättä ja kokematta. Yksin liikenteessä olen sellainen, että käyn kaikki järjestyksessä ja hartaasti läpi. Kaverin kanssa mentiin vähän sinne, tänne ja tonne. Ensi vuonna saatankin siis menää kahtena päivänä erikseen, koska kumpikin tapa messuilla olisi kiva. Yksin ja seurassa.

Sain aiemmin jo kutsun messujen jälkeiseen tapahtumaan, jonka järjestäjänä toimii lastenvaateharrastajille suunnattu kaupallinen yhteisö Mini Style Finland. Paikkana oli vaatemerkki Papun liike Helsingissä. Suunnattiin messujen jälkeen sinne ja vietettiin jokunen aika lastenvaateharrastajien parissa. Ja kivaa olikin, vaikkei tällänen ujopiimä uskaltanutkaan rempseästi muihin tutustua.

Saatiin vielä matkaan yhteistyökumppaneiden järjestämä lahjakassi, mikä olikin aihan ihana lisä koko messusaaliiseen.

Mitä mä sitten ostin?

Liewoodin muslini. Eräänlainen  heräteosto, mutta tarpeellinen ja jo nettikaupoista katsottu osto kuitenkin.

Izipizi aurinkolasit Vilholle, koska Eevillä ja Ilpolla jo on omat.

Kiddow huivit pojille. Näähän on tietty tosi katu-uskottavat, mutta käytännölliset myös kesällä ja välikautena.

Kaikolta etsitty blueblossom kuosin hame, ostoslistalla ollut caramel romper ja heräteostona kahdet pääpannat. Itselleni en raaskinut kuitenkaan ostaa listalla ollutta mekkoa, mutta toivon sen ilmaantuvan jonkinnäköiseen alennukseen esim. äitienpäiväksi, jolloin sen itselleni nappaan.

Parhain ostos oli ehdottomasti Minna Parikan kengät Eeville, jotka meinasin jättää ostamatta. Palasin ne kuitenkin viimeisimpänä ostamaan ennen lähtöä eikä kaduta.

Tää olikin ehkä aidosti ensimmäinen viikonloppu, kun ei ollut kauheesti paha mieli. Oli paljon kivoja juttuja, paljon tekemistä ja vain vähän yksin oloa. Sysäsin kaikki pahaa mieltä aiheuttavat asiat pois ja sehän toimikin oikein hyvin. Verrattuna viime parittoman viikonlopun itkuisiin tunnelmiin, on tämän päivän tunnelmat päinvastaiset. Mutta silti, paluu arkeen...

Lapsivapaa, vauvavapaa!

Makaan sängyllä. Taustalla ei soi lastenlaulut, enkä hyssytä, tai nukuta ketään.

Tänään oli päiväkotipäivä sekä mun ja Vilhon jo raskausaikana alkanut hoivaa ja leiki -kerho. Loruteltiin, laulettiin, juteltiin. Kerhosta palattiin mummolaan, missä Eevi ja Ilpo meitä odotti. Kuului ehdotus, että jos Vilho tulisi yökylään. Saisin nukkua.

Eka ajatus oli tietysti, että ehei. Ei, ei. Ei. 

Joooo-o, no miksei, mä kuulin vastauksen omasta suustani. Voi hitto Viivi, etkö osaa sanoa vieläkään ei? Vai olenko sittenkin oppinut jo sanomaan avulle joo?

No todellakin. Mä todellakin oon väsynyt. Kai se näkyy jo naamastakin? Kävin maanantaina toisen kerran vauvan vyöhyketerapiassa. Voisko sen käynnin perua? En muista oonko nukkunut kahtena viime yönä ollenkaan. Herätyksiä 10+ per yö. Sitä ennen paras yö tähän mennessä on yö kolmella herätyksellä. Ja tällä unimäärällä porskuteltu jo kohta kolme kuukautta. Siihen taustalle raskausajan monen, monen kuukauden yöheräilyt, ahdistuksesta johtuvat unettomuus ja uniongelmat. Hitto että mä oon väsynyt.

Loppujen lopuksi käväisin kotona pakkaamassa kaksi pientä reppua ja yhden hoitolaukun. Eeville, Ilpolle ja Vilholle. Saan siis 100% lapsivapaan. Silmiä kirveltää. Miten sanoa hyvät yöt kaikille kolmelle ja lähteä omaan kotiin? Paljonko vauva tarvii maitoa? Pumppasinko nyt varmasti tarpeeksi? Pärjääkö mummi kaikkien kolmen kanssa? Pärjäänkö mä ilman tuota kolmikkoa?

Tässä mä nyt makaan ja mietin, mitä nyt kuuluu tehdä. Tuntea syyllisyyttä? Check. Tuntea onnea, huojennusta, kiitollisuutta? Check, check, check.

Lopputunnelmana musta ei tunnu olla pahalta erossa lapsista. Ne on mummolassa. Välissä noin kymmenen metriä, kolme seinää, kaksi ovea. He ei palaa sieltä kiukutellen ikävää ja pahaa oloa.

Kävin imettämässä vielä Vilhon ja pumppasin lisää maitoa. Yritin halata hänestä koko yön läheisyyden itselleni ja nuuhkuttaa pysyvän tuoksun nenääni. Miten sitä yhtäkkiä tunsikaan niin suurta rakkautta sitä pientä ihmisenalkua kohtaan?

Ehkä se onkin niin, että täytyy olla hetki erossa, että voi taas tuntea sen täyden rakkauden, mitä ei horjuta isoinkaan itku, tai väsymys.

Ruoka-aika! - testissä uudet ruokailuvälineet sotkua vastaan

Kaupallinen yhteistyö: Herobility

Saatoittekin ehkä huomata, että blogini liitettiin Kaksplussan verkostoblogeihin. Ulkoasu ei paljoa muuttunut, mutta kohderyhmänä lapsiperheet, tai sellaiseksi haluavat löytävät tänne vähän helpommin Kaksplussan verkkosivuilta. Siksipä teenkin välillä ja harkiten vähän iloisempaa postausta omaksi ja joidenkin teistä iloksi. Otin esittelyä vastaan Herobilityn HeroEcoFeeding Starter pack -aloituspakkauksen vauva- ja taapero ruokailuun ja miksei toki isommille sottapytyille.

Ensiajatukseni oli, että jaa, taas yksi sellainen silikonialusta, -kippo, tai -kuppi joita meiltä löytyy jo ainakin kolmea eri sorttia vähän eri ideoilla. Pikaisesti tutustuttuani https://herobility.com/ -sivuilla tuotteeseen, kiinnostuin kuitenkin ensisijaisesti heidän tuotteiden ekologisuudesta ja katseenkestävistä tuotteistaan. Koska lapsikatraastani löytyy jo yksi osaava syömäri, yksi sotkeva harjoitteleva syömäri ja yksi loppukesästä aloittava syömäri, otin tehtävän ilomielin vastaan. 

Eevin ja Ilpon mielestä pakkausmateriaalit oli se juttu, kuplamuovi poksuteltiin ja pahvilaatikko jäi laivaleikkeihin. Itse ihastuin puolestani kauniiseen ja nerokkaaseen tuotepakettiin. Tämmöiselle ohjekirjat roskiin -tyypille oli oikein kiva saada ohjeet käytännössä nenän eteen luettavaksi ennen kuin edes pääsi avaamaan tuotteen paketistaan. Siinähän ne siis lukeekin kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Eli tässä aloituspakkauksessa on silikoninen ruokailualusta, lusikka, lautanen, siihen kansi ja vielä ruokalappu. Näitä löytyy kahta herkullista väriä, minttu sekä vaaleanpunainen ja sitten tämmöiselle värittömälle hengelle se tuttu turvallinen harmaa. Menee siis sekä tytölle, että pojalle ja sopiipa vielä sisustukseenkin!

Silikoninen alusta toimii tutusti: tasaiselle pinnalle läntätään kiinni ja siinä on ja pysyy. Ja oikeasti pysyi! Lautanen puolestaan tuupataan alustan kuppiin ja se se vasta pysyykin. Kansi onkin todella kätevä silloin, jos kun lapsi nirsoo, jättää syömättä, tai muuten vaan tarvitsee laittaa jääkaappiin seuraavaa ruokailua varten säilöön. Tai sitten siihen voi pakata evääksi mukaan hoitolaukkuun syötävää. Irrallinen lautanen osoittautui muutenkin tosi hyväksi, koska joissain malleissa saa täyttää sitä lerppuavaa alustaa kuppeineen ruualla ja toivoa, että ruoka myös pysyy kantomatkan ajan alustassa.

Loistotuotteen tästä silti tekee tuo ruokalapun ja ruoka-alustan yhteistyö sotkua vastaan. Ruokalapun alareunassa on magneettilista, joka asetetaan ruoka-alustan kolmeen magneettipisteeseen kiinni. Silloin, kun ruokalapun kolo ei riitä kaappaamaan ohi suun mennyttä ruokaa, se tippuu mitä suurimmalla todennäköisyydellä juurikin syliin. Tämän kanssa tuo epäonnen lusikallinen tipahtaa onnekkaasti ruokalapun alaosaan, mikä taas on kiinni alustassa. Ei sotkua!

Valitsin itseasiassa testiruokailuun tarkoituksella oman sotkupainajaiseni spagetin tomaattikastikkeella. Liukkaat spagetit ovat jo haaste itsessään ja tomaattikastike omalta osaltaan taas takaa työn tahranpoiston kanssa pyykkipäivänä.

Mä oon itse maailman laiskin tahranpoistaja ja Ilpo puolestaan vihaa kovia muovisia ruokalappuja. Tätä ruokalappua hän suostui pitämään, lusikka pysyi kädessä ja vaatteet pysyi putipuhtaina. Ainoastaan pöydän pinta sai osumaa, koska alusta oli siihen nähden vähän turhan pieni pinta-alaltaan. Toisaalta tämä sitten käynee esim. syöttötuolien omiin tarjottimiin kiinni. Mietin myös, että lautanen oli vähän liian pienikokoinen taaperolle, mutta paljon sinnekin loppujen lopuksi mahtui ruokaa, eikä kaikkea edes syötykään.

Tämän kokemuksen perusteella voin kyllä ehdottomasti suositella tätä jokaiselle, joka vihaa sotkua ja pyykkäämistä jo pelkästään tuon alustaan kiinnitettävän ruokalapun vuoksi, koska missään en ainakaan itse ole törmännyt samaan ideaan. Ja se toimi, putipuhdas lempparipaita ruokailun jälkeen! Muutenkin tää oli kaikista niistä monista ruokailuvälineistä toimivin kaikkine eri osineen. Pääsi äitikin välillä vähän helpommalla edes jonkin asian suhteen.

Sitä paitsi ajatella, että kohta se Vilhokin jo istuu ja syö. Ihan pian, kolmen kuukauden päästä! Mihin tää aika taas rientää?

(hää)päivä

Tänään astui jälleen uusi mörkö ulos kaapista. Oon liian monta kertaa ajatellut, että en halua olla täällä enää, kun tämä päivä koittaa. Ja jos oon, niin mitä mulle käy. Kestänkö? 

Ilpo herää ensimmäisenä. Nouset ylös ja annat mun jäädä vauvan kanssa nukkumaan. Tiedät että oon niin väsynyt. Tuot mulle kahvin sänkyyn. Hyvää hääpäivää, me sanotaan. Illalla juhlitaan. 

Varattiin pöytä vasta avatusta Amarillosta. Me käydään niin harvoin ulkona, mutta nyt juhlitaan meitä. Viedään lapset mummille, myös Vilho. Me ollaan ihan kahden, ei äiti ja isä, vaan mies ja vaimo.

Sä kehut mua, totta kai. Oonhan meikannut ja laittautunut, sua varten. Sä laitat sun hiuksia pitkään. Katson sua niin kuin aina, ootpa komea. Mun oma. 

Kuljetaan käsi kädessä, jutellaan niitä näitä. Suunnitellaan ehkä jotain. Kerrotaan syvemmin mitä meille kuuluu. Vietetään iltaa ja taas rakastutaan. Muistetaan taas, että tarvitaan toistemme kanssa aikaa.

Ollaan väsyneitä, mutta onnellisia. Kolmen lapsen vanhempia. Arki uuvuttaa, mutta tää päivä auttaa taas jaksamaan. Ollaan tiimi, hyvä sellanen. Niin me sovittiin. Jatketaan iltaa. Vaikka väsyttää, niin valvotaan, jottei päivä loppuisi niin pian. Ollaan kuin ne kaikki muut meidän ympärillä baaritiskillä. Sitä sä kai kaipasitkin? Nyt me taas ollaan.

Suunnitellaan jo seuraavaa hääpäivää. Meidän viidettä. Kymmenen vuotta yhdessä. Mentäis sinne matkalle. Ihan vaan kahden. Se oli jo sovittu, muistatko? Mennään sinne matkalle. Tää päivä oli hyvä. Rakastan sua, me taas sanotaan toisillemme. 

Ja ollaan me, nyt ja aina.

Ostin itselleni häälahjan. On meidän hääpäivä. Oikeasti enää pelkkä päivä. Ihan tavallinen päivä. Maljakkoon laitoin kukat, jotka ostin itselleni viime viikonloppuna. Pitkään aikaan en ole ostanut, mutta taas mä ostan. Kukkia itselleni, koska mä pärjään kai.

Tänään on tavallinen arkipäivä. Herätys, päiväkotiin, lenkille, kauppaan. Sitä samaa, mitä aina. Pelataan iltapäivä lasten kanssa. Askarrellaan ja istutetaan rairuoho. Vauvan ilta on itkuinen. Mua vituttaa. Se on tää arki ilman mitään.

Vuosi sitten olisin Tallinnassa. Viettäisin edelleen mun elämän onnellisinta päivää. Kyllä, onnellisinta. Ei lapsien syntymät ja papin aamen yllä sille tasolle. Kun mulla on kaikki mistä ikinä haaveilin. Kaksi ihanaa lasta mummin hoidossa. Kolmas lapsi ilmoitti sinä päivänä tulostaan. Oltiin me kaks, ihan koko päivän. Puhuttiin siitä yhteisestä tulevaisuudesta. Mulla oli kaikki.

Nyt mun kuva-albumissa on yhden päivän tyhjyys. Ei kuvia päivästä tasan vuosi sitten. Ei kuvia meistä, ei hänestä. Se sama tyhjyys on mun arkea. Kun ei ole enää ketään. Eikä hän ei tiedä siitä tyhjyydestä mitään.

Kahdeksassa vuodessa oppii toisesta paljon. Mun tekisi mieli väittää, että tiedän mitä hän ajattelee ja miksi. Mut en mä sano, kun en ehkä tiedäkään. Mä en enää tiedä kuka hän on. Kenen kanssa oon naimisissa edelleen? Vai oonko, jos hän sen paperin jo toimitti? Rahasta sekin vaan oli kiinni. Niin hän mulle kertoi.

Jos joku ois joskus sanonut, että mun mies tekee mulle pahoin, mä oisin vastaukseksi nauranut paskasesti. Ja hän olisi nauranut mun kanssa. Ei mun mies ole kuin ne muut. Mun mies on täydellinen. Ei jokaisen mieleen, laiska, saamaton. Sanoo pahasti, mutta pyytää anteeksi. Puhuu ja pussaa. Rakastaa perhettään, rakastaa vaimoaan.

Se, jonka mä näin hetki sitten oli se sama. Sama ääni, sama ulkokuori.

Hänestä löyhähti vieraan ihmisen haju, kun hän istui viereeni. Se sama haju, mikä kulkee lasten mukana mun kotiin joka toinen sunnuntai. Ojensin vauvani tuolle tuntemattomalle. Hän ojensi sen pitkän ajan jälkeen takaisin. Hänen kätensä kulki pitkältä tuntuneen matkan omaa kämmenselkääni pitkin. Liian pitkään, liian tutusti. Silti se ei ollut enää hän. Sormukset ei kohdanneet meidän käsissä. En rakastanut häntä enää, sitä tuntematonta. Se joku, ei enää ollut se täydellinen. Se joku lähti perheensä luota vieden osan perheestä mukanaan. Mun mies olisi jäänyt.

Mutta se on silti se sama. Muka täydellinen. Olinko mä sokea, kun en uskonut että hän muuttuu tuoksi tuntemattomaksi? Sanoinko tahdon sille, joka hän nyt on? Oliko hän koko ajan herra tuntematon, mutta en sitä vain suostunut näkemään? Rakastiko hän todella mua ikinä, vaikka hän aina sanoikin niin? Ja sitten ei enää yhtäkkiä sanonut, vaikka mä jatkoin sen sanomista. Lopetin  sen sanomisen ja jatkoin toivomista. Rakastuispa hän muhun uudestaan. Tai huomaispa, ettei oo koskaan lakannutkaan rakastamasta.

Tänään mä vietän meidän hääpäivää yksin hänen jättämien lauseiden ja tekojen kanssa. Yksin, meidän kolmen lapsen kanssa. Lupaus on rikki, perhe on rikki. Mä oon rikki. On vaan se tyhjyys ajatusten ympäröimänä. Ei sanaa anteeksi, ei sanoja rakastan sua.

Tänään on enää vaan tavallinen päivä, jota ympäröi häpeä ja epäonnistuminen.

Mitä aiot tehdä tänään

kun katulamput syttyvät

Oletko kultasi kainalossa

vai jalkakäytävällä notkumassa

Lähdit viilein askelin

et taida tulla takaisin

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina

Esirippu suljettiin

näyttämöltä kaikki valot sammutettiin

niin loppui meidän tarina

kaunis kuin 60-luvun Anna Karina

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina

Hyvää yötä kulta

ei kai mikään paina

haluan olla sinun

nyt ja aina 

Kehtolaulun laulan

missä lienet

Kehtolaulun laulan

palaa et

Kehtolaulun laulan

missä lienet

Kehtolaulun laulan

palaa et

Mitä aiot tehdä tänään

kun katulamput syttyvät

Kestin tänään, mutta kestänkö sen, kun postiluukusta tipahtaa se kirje?