Karsin muistoja ja rakennan uusia

Lauantaina kotiuduttiin. Edessä muutto. Osastolla ollessa stressasin tietysti tätäkin, koska olisi enää viikko aikaa pakata ja puunata nykyinen koti, järjestellä muuttoasioita ja saada kaikki valmiiksi. Kalenteri on muutenkin täynnä kaikkea. Uskon silti selviytyväni.

Selviydyinhän viimeksikin.

Muuttoa tehdessä käyn jokaisen tavaran läpi. Tavaraa ei ole paljon, koska olen karsinut kaiken ja pyrin elämään mahdollisimman vähällä.

Tavaroita karsiessa herää tunteita. Muistot ja sen hetkiset tunteet edellistä muuttoa kohtaan herää taas. Eniten sattuu heittää meidän entinen yhteinen elämä roskiin.

Heitän taas roskiin tavaraa, kuten hän heitti meidän tulevaisuuden.

Suurimman osan karsin jo melkein vuosi sitten. Fifty-fifty jako ei silloin onnistunut, koska hän ei halunnut mitään. Oma tietokone ja pleikkari, se riitti. Pakkasin hänen mukaan väkisin käyttöesineitä.

Yhden kahvimukin sisään sujautin lasten tyhjän ksylitolipastillirasian. Rasian sisään olin rullannut kaksikymmentäneljä pientä paperinpalaa. Jokaiseen kirjoitin itkun läpi jotain. Odotin häntä mun luokse meidän viimeiseen yhteiseen kotiin.

Hän ei ikinä tullut, hänellä oli jo uus.

Kaksikymmentäneljä syytä, miksi rakastin häntä. Kaksikymmentäneljä siksi, koska olin raskausviikolla 16. Yhden paperin sai lukea jokaisen viikon keskiviikkona, jolloin raskausviikot vaihtui. Kunnes raskaus olisi täysiaikainen ja hän palaisi luokseni. Niin uskoin.

Tuo ksylitolipastillirasia matkasi uuden naisen autossa uuteen kotiin. Päätyi varmasti heidän ensitreffien aikana roskiin. Tuskin hän niitä luki. Jos luki, niin niillä ei ollut mitään merkitystä, kuten ei mulla, tai lapsillakaan.

Nykyinen asunto on mun. Silti täällä asuu mun kanssa suru ja muistot entisestä. Tää oli se paikka, jonka lattialla makasin usean kerran pää polvien välissä ja pidin käsillä hiuksistani kiinni. Mietin, voiko siihen tunteeseen oikeasti kuolla. Teki mieli repiä, huutaa, satuttaa itseä. Mikään ei olisi auttanut. Aina jossain kohtaa kampesin itseni vauvamahani kanssa ylös. Joka kerta tuo ylösnouseminen kävi kivuliaammaksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Synnytys läheni.

Tänne kotiin ilmestyi kuitenkin paljon uutta. Vauvalle kehto, vaatteita, tarvikkeita. Pikkuhiljaa huonekalut vaihtui uusiin. Ne uudet asiat muuttaa mun mukana, kaikki vanha melkeinpä on jo jäänyt pois.

Nyt kaivoin eteisen kaapista kaksi rasiaa. Yksi kihlasormukselle, toinen vihkisormukselle. Ne on edelleen mulla, ne kaikista kipeimmät muistot esineen muodossa. Ne ei ole kovin arvokkaat, ei kauheen näyttävät. En voi avata niitä, en heittää pois. Mä oon vielä naimisissa hänen kanssaan.

Ne on ainoa muisto, jonka otan uuteen kotiin. Ne on osa nykyistä ja mennyttä mua, eikä kaikesta tarvitse päästä eroon. Niillä on vielä tarkoitus.

Uusi koti tulisi olemaan se uusi vaihe. Uuden aloitus. Se ei ole pakopaikka eron jälkeen, eikä sinne lasten isä astu jalallakaan. Se on mun koti, mun ja lapsien. Oma yhteinen tulevaisuus, josta ei olla ihan varmoja. Silti se on taas askel eteenpäin.