Yksin lasten kanssa lomalla - viisi yötä kylpylässä

Niin ihanaa kuin lomailu onkin, on kotiinpaluu yhtä kaaosta. Paluu oli lempein mahdollinen, sillä lasten mummi oli yllättänyt ja siivonnut asunnon sekä täyttänyt jääkaapin hedelmillä ja nopeasti valmistettavalla ruualla, jottei reissun päälle tarvitse vielä käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Ihan täydellistä.

Siististä kodista huolimatta kaaos otti vallan muutamaksi päiväksi ja vasta nyt voisi sanoa, että ollaan päästy siirtymävaiheesta eteenpäin viettämään viimeistä lomaviikkoa kotona.

Miten sitten se itse kauan odotettu ja pelätty loma meni?

Muutama viikko ennen loman alkua varasin menomatkaa varten liput Onnibussiin. Maksoin jälleen hieman ylimääräistä kaikkien matkustusmukavuudesta ja valitsin paikat yläkerran eturivistä. Bussilla matkustaessa oli tavaroiden kuljetus myös helppoa, sillä vaunut mahtuivat kyytiin kokonaisena ja kylpylässä tarvittu turvakaukalo pääsi käyttöön heti bussimatkalle.

Matka sujui sujuvasti - tosin vähäiseen kitinään ja meluun tottumattomat kanssamatkustajat saattavat olla eri mieltä. Vilho nukkui jonkin aikaa ja huomioon ottava bussikuski piti huolta, että lapset pääsivät vessatauolle ja lapset matkustivat turvallisesti alusta loppuun saakka.

Koska Onnibussi ei vienyt meitä perille määränpäähän asti, hoitui loppu viisi kilometriä tilataksilla yhtä sujuvasti "ollaanko jo perillä" -kitinää lukuunottamatta.

Hotellihuone oli parempi mitä osasin ajatella. Kaikille oma sänky, mahdollisuus omaan ruuanlaittoon sekä tarpeeksi tilaa asettua mukavasti viideksi yöksi aloilleen. Yöt olivat päällisin puolin rauhallisia. Kaikki nukuimme aluksi omissa vuoteissamme, mutta lopuksi tein meille tutun ja turvallisen perhepedin, jossa yöt sujuivat vieläkin paremmin. Illat olivatkin sitten oma lukunsa, sillä loppuenergia (mistä sitä riittikään) purkautui kamalina iltahulinoina. Joka ilta.

Pelkästään valmiiseen pöytään asettautuminen oli lomaa parhaimmillaan. Todellisuudessa kuitenkin ruokailut sujui pari ensimmäistä päivää tonnin seteli -ilme naamalla, kun lapset juoksentelivat pitkin ravintolaa syömättä mitään ja Vilho piti huolen omasta vaatimuksestaan tulla ruokituksi juurikin samaan aikaan mun kanssa. Ruokailuhetket eivät varmasti jääneet muiltakaan huomaamatta ja yksi rouva tulikin jopa kysymään erään aterian päätteeksi, että sainkohan itse syötyä ollenkaan.

Otimme ensimmäisenä päivänä jo ilon irti uimisesta. Kylpylässä yksin kolmen kanssa sujui odotettua paremmin, vaikka olisinkin tarvinnut silmät selkään ja kolme ylimääräistä kättä. Seuraavana päivänä suuntasimme rannalle, jossa pärjäsin mainiosti olemassa olevilla raajoilla ja aisteilla, joten rannalla vietimmekin päivät aamusta iltaan.

Parin päivän totuttelun jälkeen alkoi siirtymätilanteetkin sujua.

Vaikka niin moni jaksoi uskoa, että kyllä sieltä varmasti jotain apuja saa, niin ekojen päivien jälkeen tuumin, että tuskinpa. Eikä se olisi haitannut. Kuitenkin aivan yllättäen löysivät lapset sellasta lomaseuraa, mikä teki myös omasta lomastani loman.

Onko suloisempaa, kuin kaksi samanikäistä, joilla klikkaa niin hyvin, että ovat kuin olisivat aina tunteneet?

Tämä myöskin kolmilapsinen perhe teki meidän lomasta paremman kuin kuin osasin edes toivoa. Aluksi arkailin päästää lapsia niin vaan toisten vastuulle, koska ajattelin siitä olevan turhaa vaivaa. Lomallahan hekin oliva ja lapsia omasta takaa. Kuitenkin lasten yhteinen leikki lähes aamusta iltaan oli aikalailla win-win tilanne kummallekin perheelle. Ruokailut muuttuivat kertaheitolla mukaviksi, kun ruokailimme yhdessä samojen pöytien äärellä.

Lapset saivat toisistaan seuraan siinä missä aikuisetkin ja näin syntyi uusia kaverisuhteita.

Sen lisäksi ystäväni tuli pariksi päiväksi myös lomailemaan, joten heidän kanssaan toteutuneet kylpyläreissut olivat jälleen itselle iso helpotus, kun lapsille ja itselle oli seuraa eikä lisäkäsistäkään ollut taaskaan haittaa.

Kylpylä tarjosi paljon tekemistä. Kuitenkin parasta oli vapaasti ulkoilu ranta- ja puistoalueella, jossa myös pääsi pelaamaan vaikka sählyä ja potkimaan palloa. Sisäleikkipaikkassa oli kiva käydä viilentymässä, kun helle paahtoi turhan kovaa ja keilarata jaksoi kiinnostaa lapsia muutaman kierroksen.

Säät suosivat täydellisesti koko viikon. Uskomaton tuuri kaiken muun tuurin lisäksi.

Loma loppui sopivaan aikaan. Vaikka tuntui, että olisi voinut jatkaa hetken pidempään niin hyvässä seurassa, oli viisi yötä just eikä melkein oikea pituus lomalle. Matka kotiin alkoi hieman sujuvammin kyydillä bussipysäkille, siitä Onnibussilla Tampereelle, jossa vietimme lasten kanssa pienet lomanjatkot ja kävimme mm. pikkukakkosen puistossa. Loppumatka taittui junalla eikä matkustuksen osalta ollut jälleen ongelmaa.

Kolme lasta, yksi äiti. Yhdet vaunut, viiden päivän vaatteet, turvakaukalo, uimakassi, vaipat, hoitolaukku sekä oma käsilaukku. Vajaa kahden tunnin matka, ei autoa.

Kaikki onnistuu, kun vaan lähtee ja uskaltaa. Ja mä onnistuin, jes.

Kaikenkaikkiaan lomasta jäi käteen todella onnistunut kokemus. Yksi hukkunut kenkäpari ja huivi, lapselle uusi ystävyys, mikä jatkuu kirjekaverin muodossa ja itselle taas hetkeksi voimia tuleviin päiviin sekä kiitollisuus etenkin tuota perhettä kohtaan.

Hyvinvointilomat - tuettu loma Scandic Ikaalisissa

Tämäkin on aihe, mitä jostain syystä en ole tarkoituksellisesti halunnut korostaa, vaikka jossain kohtaa olen asiasta varmasti maininnut. Meidän perheen ja mun kauan pelkäämä ja innolla odottama maanantaina alkanut loma scandic Ikaalisissa on Hyvinvointilomat Ry:n järjestämä tuettu loma. Tuettu loma myönnetään taloudellisin, terveydellisin ja sosiaalisin perustein. Pieni häpeäntunne pilkottaa siis jostain syystä tässäkin kohtaa, kun olen maininnut joillekin minkälainen loma tässä on oikeasti kyseessä.

Vastaanotto on yleensä vain ihmettelyä, että mikä ihmeen tuettu loma ja sen jälkeen toteamus, että vähänkö on hieno juttu. Ja niinhän se on! Ja koska niin harva perhe, jotka täyttäisivät kaikki, tai osan yllä mainituista kriteereistä tietää tästä vaihtoehdosta, haluan vinkata ja kertoa  vähän lisää.

Hakuaika kesä-syyskuun lomille on keväällä maaliskuussa sekä loka-joulukuun lomille nyt pian 1-31.8. Pääasiassa loma on viiden yön kestävä täysihoitoloma, mikä sisältää siis majoituksen, ruokailut ja vapaaehtoista ohjattua toimintaa. Omavastuu aikuisilla on 50-125€, alle 16-vuotiaat lapset lomailevat veloituksetta. Vaihtoehtoja on paljon ympäri Suomea eikä lomat ole tarkoitettu vain lapsiperheille, vaan on hakuvaihtoetoina löytyy myös aikuislomia.

Sähköisessä hakemuksessa voi ilmoittaa ystäväperheen, jonka kanssa hakee lomaa samanaikaisesti, mikä huomioidaan mikäli on mahdollista. Muuten hakemuksessa täytellään perustiedot, tulotiedot, terveydentila sekä vapaasti täytettävä osio, jossa saa halutessaan perustella syitä loman hakemiseen.

Me ollaan joskus aiemmin haettu tuetulle lomalle ehjänä perheenä anopin vinkkaamana. No, ei päästy vaikka mies oli työtön ja pieniä lapsia kaksi, joita itse tietysti hoidin kotona. Hakijoita on monta sataa, joten on täysin ymmärrettävää, että aina ei voi voittaa. Nyt keväällä olin tutustunut jo hyvissä ajoin ja vähillä odotuksilla ajattelin tänne hakea. Itseasiassa meinasi jäädä koko juttu välistä, koska en tosiaan muistanut pistää hakuaikaa ylös. Onneksi yksi ihana vinkkasi juuri viimeisenä hakupäivänä asiasta, joten sain kun sainkin hakemuksen sisään.

Omavastuuosuuden lasku erääntyy vain kolme viikkoa siitä, kun tulee tieto lomalle pääsystä. Tämän kylpyläloman omavastuu oli se suurin ja kyllähän sitä vähän sai laskelmia tehdä niinkin äkillisen ja suuren ylimääräisen laskun vuoksi. Siitäkin huolimatta maksettu summa on todella pieni siitä, mitä sillä hinnalla saa viideksi päiväksi.

Matka lomakohteeseen ei kuulu hintaan, vaan paikan päälle saavutaan omakustanteisesti. Tämä aiheutti autottomana hieman pään rapsutuksia jo siinä vaiheessa, kun mietin eri hakuvaihtoehtoja Google mapsin avulla. Päädyin valinnoissani paikkoihin, joihin pääsee suht helposti julkisilla.

Sähköpostitse tulee tarkempaa tietoa lomakohteesta sekä loman aikataulu. Loma alkaakin paikanpäällä aloituspalaverilla, jossa työntekijä kertoo vielä tarkemmin loman kulun sekä muut käytännön asiat. Loma päättyy myös palaveriin ja palaverien välissä saa jokainen perhe mennä oman aikataulun mukaisesti huomioiden kuitenkin ilmoitetut ruokailuajat.

Scandic Ikaalisissa ruokailu tapahtuu ravintolan buffetissa kolmesti päivässä sekä iltapala kahvilassa, jonne laitetaan tarjolle pari eri vaihtoehtoa; muroja, tai leipää lisukkeineen. Ruoka on monipuolista, tuttuja ruokalajeja ja valinnanvaraa löytyy pari, sekä tietysti erityisruokavaliot siihen lisäksi. Jo pelkästään valmiiseen pöytään astuminen lasten kanssa on luksusta parhaimmillaan, vaikkei aina yksin lasten kanssa saakaan syödä ruokaa rauhassa loppuun.

Ohjattu toiminta on suunnattu ensisijaisesti kouluikäisille ja heidän vanhemmilleen. Pienten lasten perheille on kuitenkin tarjottu aamupäivästä mahdollisuus lapsiparkkiin parin tunnin ajaksi. Itseäni ei sekään palvele, sillä se on tarkoitettu vain 3-6 vuotiaille lapsille. Tekemistä löytyy kuitenkin paljon, joten tekemisen puutetta ei tarvitse potea, oman ajan puutetta sitten totutusti senkin edestä.

Majoitus tapahtuu hotellin perhehuoneissa, joiden varusteisiin kuuluu mm. mikro, jääkaappi ja kahvinkeitin. Myös pyykinpesu ja kuivaus onnistuu. Meidän huoneeseen oli lisäksi valmiiksi tuotu matkasänky myös perheen pienimmille.

Lomalla yksi parhaista puolista on myös se, että täällä pääsee tutustumaan muihin perheisiin ja lapsille löytyy leikkiseuraa. Hento puna kasvoilta on hyvin hälvennyt, kun huomaan, etten ole ainoa yksin lasten kanssa lomaileva eikä kukaan tietenkään katsele päin arvioiden onkohan tuo köyhä, vai muuten vain huonosti elämässä menestynyt.

Siispä te, joille lomakaudet aiheuttaa myös harmaita hiuksia erinäisin syin, tutustukaa ja hakekaa mukaan!

http://hyvinvointilomat.fi

*vink* jos kiinnostaa tietää miten meidän loma oikein sujuu, instagramin puolella viikko mun kanssa -somehaasteessa on tiedossa huomiselle päivälle minun päiväni -teema. Ottakaa seurantaan, tai käykää kurkkimassa mun instastorya. Lisään somehaasteen kohokohtiin myöhemmin, joten ehditte nähdä myöhemminkin mitä lomalla tapahtuu yhden päivän ajan. Instagramiini pääsette siis suoraan oikealta sivupalkista. ->

Puoli vuotta sitten suru muutti muotoaan

Kuka olet? Miltä näytät? Rakastanko? 

Synnyit. Tulit kiireellä. Sain sinut syliini. Sinäkö se olet? Tietysti olet, juuri sinä. Kukas muu? Sinua mä olen jo jonkin aikaa rakastanut, sinua tietysti. Juuri sinua. Ja rakastuin uudelleen.

Pelkäsin saada sinut. Pelkäsin, etten osaa. En osaa olla äiti kolmelle, en osaa rakastaa. En osaa olla yksin kolmelle se, joka kahden piti jakaa. En osaa sinulle olla se yksi ja ainoa. Toivoin loppuun saakka, ettet olisi tullut. Tulit rikkinäiseen perheeseen. Ei isää.

Odotin sinua paljon. Olin pettynyt, vihainen ja katkera. Odotin, että muuttaisit sen. Odotin saavani jotain suurta. Jotain, mikä muuttaa kaiken. Korjaa väärän ja parantaa haavat. 

Suru muutti muotoaan. Se raskaus. Se, mitä odotin sinun isältä. Halusin sulle kaiken, mitä ansaitsit ja enemmän. Suru jatkuu, suru kasvaa. Toivon sinulle parempaa. Kunpa saisit sen, vaikkei jo mennyttä voi muuttaa. Kunpa saisit olla vaan mun, niin lupaan, ettei sun täydy surra. 

Mä suren sun puolesta. 

Puoleen vuoteen mahtuu paljon. Paljon itkua, monta hymyä ja naurua, paljon jokellusta, muutamia naarmuja, useita kuhmuja, monta tuntia univelkaa, monta tuntia imetystä, litroittain kuolaa, kaksi hammasta, monta rakastavaa syliä.

Olisin toivonut monta asiaa toisin. Olisin voinut itse tehdä monta asiaa toisin. Puoli vuotta ja me ollaan nyt tässä. Melkein kaikki pelkoni kävi toteen. Silti, en vieläkään sano, että valitsin väärin. Valitsin sinut ja sinä minut.

Tulit rikkinäiseen perheeseen pitämään sen jäljelle jääneen kasassa. Tulit hurmaamaan hymylläsi. Sait tartutettua sen hymyn meidän kaikkien kasvoille. Jäät mulle hymyilemään, kun muuten jäisin yksin. Kunpa saisit jäädä aina. Kunpa et joutuisi jäämään.

Vaadit multa paljon. Kaiken vapaa-ajan, huomion, sylin, unet, kaiken. Annoit enemmän.

Toit sen, mitä toivoinkin. Toit onnen, onnellisuuden, ilon, aidon hymyn ja jonkinnäköisen tulevaisuuden.

Näytit mitä on rakastaa.

Pienten lasten kanssa korkeasaaressa

Perjantaina tuli kuin tulikin tehtyä extempore-reissu korkeasaareen. Kauaa en ehtinyt reissua miettiä tai suunnitella, sillä idea toteutukseen tuli torstai iltana kamalan päivän päätteeksi.

Aavistelin kivaa hyvänmielen reissua lasten kanssa ja parempaa sain. Onnekseni mulla on nykyään ihana ystävä, joka kerrottuani ajatuksesta lähteä korkeasaareen tuumaa hetken ja ilmoittaa lähtevänsä lapsineen mukaan. Voiko parempaa toivoa?

Aamu oli melko kiireetön. Ainahan on sellainen pieni hoppu alla, kun jonnekin ollaan lähdössä, mutta huutokiukkua ei tullut. Saavuimme hyvissä ajoin asemalle, eikä tarvinnut ottaa pienintäkään juoksuaskelta.

Junamatka sujui taajamajunassa ahtaasti, mutta erittäin vähällä kiukulla siihen nähden, että matka oli puolitoista tuntia ja lapsia viisi, joista kaksi vauvaa ja kaksi taaperoa sekä yksi leikki-ikäinen. Junamatka meni arvuutellen mitä eläimiä voisimme nähdä ja miten matka etenee junamatkan jälkeen.

Koska ideana oli pärjätä mahdollisimman pienellä rahalla, suuntasimme Helsingin päädyssä kauppaan hakemaan eväitä. Eväiksi ostin helposti syötäviä kasvispiirakoita, paistopisteeltä vuoksenpiirakoita, keksiä ja banaania.

Bussi nro 16 vei meidät päärautatieasemalta suoraan korkeasaaren porttien eteen. Nappasimme matkaan kartat, jotka toimivat myös kiukun harhauttimina pitkin matkaa.

Ymmärrän nyt hyvin sen toteamuksen, että korkeasaareen ei välttämättä kannata ihan pienten kanssa lähteä eläimiä katsomaan. Monessa häkissä näkymä oli vain jossain oksien seassa oleva karvainen möykky, jota sitten yritti lapsille osoittaa ja kertoa möykyn olevan jotain hienoa. Onneksemme sentään jotkut eläimet tekivät piiloutumisen sijaan muutakin ja pääsimme ihailemaan monia lapsille uusia eläinlajeja.

Vaikka eläimiä oli vaikea huomata häkeistään, tuntui se itse häkkien kurkkiminen ja ihmettely olevan se juttu. Saaren kiertäminen oli hauskaa ja uudessa ympäristössä riitti paljon ihmeteltävää ja nähtävää. Sää onneksi suosi meitä myös täydellisesti, sillä aurinko näyttäytyi sopivasti lämmittämään ja tuuli piti huolen, ettei tarvinnut kävellessä hikoilla.

Puolessa välissä kierrosta jäimme syömään omia eväitä karhulinnaan. En osannut edes odottaa, että eväiden omatoiminen syöminen olisi järjestetty niin hyvin, joten se oli ehdottomasti hyvin positiivinen kokemus. Mikäs sen hienompaa, kuin katsella paria karhua ja evästää samalla?

Tuplavaunujen kanssa sai saaren ylämäissä samalla hyvän reisi-pakaratreenin, mutta ihan kaikkialle ei vaunuilla päässyt. Osa aitauksissa oli hieman liian turhan kapean ja mutkittelevan tien päässä, joten ne jätimme suosiolla väliin. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä matkaa saaren kiertämiseen rauhassa kului jo pari tuntia, eikä kaikkia aitauksia välttämättä olisi lapsetkaan jaksaneet samalla innolla kiertää.

Loppujen lopuksi korkeasaari tuli nähtyä leppoisin tunnelmin. Vilho viihtyi vaunuissa välillä nukkuen, välillä ympärilleen katsellen, kuten jo ajattelinkin. Paluumatkalla oli uni saavuttanut vain yhden matkaajan, mutta junamatka sujui hyvin loppuja eväitä syöden. Riihimäen kohdalla jouduimme vaihtamaan maksulliseen ic-junaan ja lapset saivat leikkiä leikkivaunuissa loppumatkan.

Tähän reissuun rahaa kului kaikenkaikkiaan pyöreästi 40€ eväineen ja lippuineen. Matkat olivat vaunuitse taajamajunassa sekä bussissa ilmaiset. Ajallisesti Hämeenlinna-korkeasaari-Hämeenlinna taittui tasan yhdeksässä ja puolessa tunnissa. Kokopäiväreissu siis kirjaimellisesti.

Onnistunut reissu todellakin nosti mielialaa. Vaikka vaikutukset päättyivät lapsien osalta jo seuraavana aamuna, selvisimme tämän viikonlopun yli sujuvasti vain lähiympäristössä puuhaten. Vaikka tämänkaltaiset reissut näin pienien lasten kanssa eivät ole välttämättömiä kesäloman onnistumisen kannalta, olen iloinen, että kuitenkin ollaan reissattu siitäkin huolimatta. Pienikin ympäristön vaihto tekee hyvää ja reissusta jäi käteen ihania kuvia ja muistoja, joissa saan olla mukana. 

Mieli korkealle ja korkeasaareen

Ehdin jo huokaista miten yllättynyt olen kesäloman sujuvuudesta, vaikka melkeinpä mikään ei ole vielä tähän mennessä mennyt suunnitelmien mukaan. Sitten tuli tämä päivä. Totesin, että nyt riittää.

Päänsisällä kuvittelemani rentouttava heinäkuu helteestä ja rantahiekasta nauttien muuttuikin säätiedotusten kyttäämiseksi ja päivä kerrallaan sään mukaan menemiseksi.

Onneksi muutto toi uutta intoa viihtyä ihan pelkästään kotioloissa sadepäivinä, eikä sateelle ole vielä tarvinnut uhrautua. Muuten olemmekin viettäneet aikaa puistoillen ja ulkoillen parhaamme mukaan.

Lähellä toimiva 4h-puisto onkin ollut tämän kesän ehdoton pelastus, sillä siellä on joka arkipäivä parin tunnin ajan vapaaehtoista ohjattua toimintaa askartelun parissa. Aidatussa pihassa riittää paljon puuhaa sekä kaikenikäisiä leikkikavereita.

Iltapäivät meneekin sitten vähän miten sattuu. Välillä töllötetään vaan pikkukakkosta, välillä mennään ulos lähiympäristöön, käydään kirjastossa, tai suoritetaan pakollisia ja turhia kauppareissuja.

Loma ei tällä hetkellä tunnu eroavan arjesta mitenkään. Lomasta loman tekee ainoastaan arvaamattomat aikataulut, tai siis aikatauluttomuus. Aamulla saatetaan nukkua pitkään - tai sitten ei. Päiväunet jää väliin jos jää, illalla ei tuijoteta liikaa kelloa, vaan mennään nukkumaan kun väsyttää.

Totutun toiminnallisen tekemisen puute näkyy etenkin kahden lapsen ylivilkkautena. Vaikka leikit ovat sujuvia ja luovia, on leikit sisäoloissa sen verran rajuja, että päivät ovat yhtä huutoa huudon perään. Tauoton mekastus ja jälkien siivoaminen käy hermoille.

Hermot ovat erittäin kiristyneet viime viikonlopun jäljiltä. Uupumus lisääntyy, yöunet katoaa ja väsymys on ylitsepääsemätöntä. Ei vaan taas jaksa. Tekee mieli vaan nostaa kädet ilmaan ja jäädä kotiin, kun mikään ei enää ole omassa hallinnassa.

Kotiin jäämisen sijaan keväällä samasta syystä tehdyn Heureka-reissun innoittamana aion tehdä stopin taas alkaneelle alamäelle. Uhmaan suurimman osan neuvoja ja toteutamme huomenna suunnittelemattoman kokopäiväreissun Korkeasaareen.

Olen ihaillut muiden korkeasaarireissuja somen kautta. Vertaan, että lapset ovat lähes aina samanikäisiä omieni kanssa. Silti ne muut menee, vaikka joka puolelta satelee neuvoja miten ei kannattaisi. Aina ajattelen muiden reissukuvia katsellessa, että no miksi ei mekin. No miksipä ei?

Pääni sisällä muodostuu kuvitelma, mikä alkaa ihanasti kiireettömällä aamulla, sujuvalla 1,5 tunnin junamatkalla, josta jatkamme bussilla sekä jalan määränpäähän saakka. Määränpäässä innostuneet lapset ja äiti tallustelevat korkeasaaren läpi pitäen välillä aina yhtä sujuvan evästauon omilla eväillä. Vilho tietysti nukkuu suurimman osan ajasta ja viihtyy hyvin vaunuissa ympäristöä seuraten.

Reissu saa päätöksen paluumatkasta junalla, jonka reissusta väsyneet lapset taittavat kaikki nukkuen. Illalla kerrataan hauskaa päivää ja mennään hyvillä mielin nukkumaan. Hyvä mieli jatkunee useamman päivän ja saan taas uutta rohkaisua kylpylälomaa varten. 

Miten muutenkaan se nyt muka voisi mennä? 

Tunteiden vuoristorata

Kahden viikon sykli. Pariton viikonloppu, itken silmät päästä. Arki alkaa, taas helpottaa. Viikon päästä oon okei. Viikonloppu ohi, lasken päiviä. Perjantai, lasken tunteja. Pariton viikonloppu. Tyhjyys. Sunnuntai, itken taas.

Kaksi viikkoa tosi hyvää oloa. Virkistysreissu, joka nosti mielialan pilviin. En edes muistanut, että siltä tuntui taas olla aidosti iloinen. Ehkä onnellinenkin. Mieliala ylsi parittoman viikonloppuun. Onni ei sujahtanut ovenraosta ulos, vaan olin sunnuntaihin asti ihan okei.

Sunnuntai ilta, kello 17.58. Ovikello soi. Lapset astuvat sisään ja suljen välittömästi oven perässä. Lapset ovat vaitonaisia, kuten aina. Tyttö kertoo heti, että he ovat käyneet Särkänniemessä.

Nanosekunnin ajan ilahdun lapseni puolesta. Sinä aikana saan sanotuksi, että onpa kiva. Tunteiden hyökyaalto pyyhkäisee mun yli.

Mun piti olla mukana, kun mun tytär on ensimmäistä kertaa huvipuistossa. Meidän perheen ensimmäinen huvipuistoreissu, josta jo aiemmin haaveilin. Mun kanssa ja isin kanssa. Ei sen.

Oksettaa, happi loppuu. Vetäydyn vessaan romahtamaan. Lapset kuulevat ja tulevat perässä. Vuoron perään sanoittavat mun puolesta; äitillä on paha mieli, onko sulla taas ikävä?

Mä torjun heidät. He haisevat siltä. En halua halata heitä.

Peilikuvasta katsoo ruma ihminen. Äiti, joka ei edes pystynyt halaamaan lapsiaan. Itkuiset, turvonneet silmät. Sanon sen jälleen ääneen peilikuvalleni: ei ihme kun hän lähti.

Ilta päättyy kaikkien itkuun. Se tiivis, hyvinvoiva perhe on jälleen revitty rikki.

Kaikki pieni on suurta. Hävettää, miksi pitää tuntea näin voimakkaasti. Tuntuu, kuin multa olisi viety jotain kokonaan pois. Ne ainoat asiat, mitkä auttaa arjessa jaksamaan on ne hetket, kun koen jotain mistä en haluaisi jäädä paitsi ja koen onnea siitä, ettei mun tarvitsekaan.

Aamu alkaa ikävällä. "Äiti mulla on tylsää täällä kotona. Haluisin, että ollaan taas yhdessä ja sä rakastat iskää."

Ja taas sama alusta. 4v ei ymmärrä miksei iskä enää rakasta äitiä. Yritän oman tunteidenhallintani kustannuksella selittää, miksi me ei voida olla perhe enää. Joudun kuulemaan tyttöni suusta aina uudestaan sen saman kylmän totuuden, jonka jo tiedän." Hän rakastaa sitä, ei sua äiti."

Ja jokainen helvetin kaksiviikkonen on samaa vuoristorataa. Surua, kauhua, iloa, onnea. Just kun luulee, että kierros päättyy ja pääsee pois kyydistä, kaikki alkaa alusta.

Mammojen virkistyslomalla tapahtunutta

Kun kuusi toisilleen tuntematonta naista keksii tavata alkoholin merkissä ja yöpyä yön hotellissa, voi lopputulos olla mitä vain katastrofista täydelliseen virkistyslomaan. Nimensä veroinen matka Tampereen keskustassa oli todellakin paras ilta, yö ja aamu aikoihin.

Keskellä muuttohuuruja onkin hyvä kerrata ympäripyöreästi illan kulkua, sillä loman virkistävä vaikutus alkaa selkeästi laskea päivä päivältä.

Loman virkistävyys johtui varmasti pelkästään siitä, että paikalla ei ollut yhen yhtä lasta. Tai jos olikin, ei mihinkään "äiti, äiti, äiti" -hokemaan, tai itkuun tarvinnut itse reagoida. Hotellimme edessä Pikku Kakkosen leikkipuistoa katseli hyvillä mielin ajatuksella, että onneksi mun ei tarvitse olla tuolla.

Lapsien poissaolo mahdollisti tietysti sen, että pääsi vihdoinkin olemaan kaikkea muuta kuin äiti. Se tunne oli eheyttävä kaikin tavoin ja sen vaikutus kestää paljon pidempään kuin yksi hyvin nukuttu yö.

Oikeastaan kello viideltä petiin kömpiminen ja sieltä puoli kymmeneltä herääminen valmiiseen aamupalapöytään tuntui samalta kuin kahdentoista tunnin yöunet, mikäli enää muistaa edes miltä ne tuntuu.

Itse sain kokonaan uuden kokemuksen, kun pääsin olemaan se stereotypinen sinkku. Oon mä ennekin baareissa ollut kaveriporukalla, mutta silloin oli mukana aina tuo ei-niin-unelmieni-mies. Illan lopputuloksena oon erittäin onnellinen, että saan elää myös tämän sinkkuuden ja kaiken sen suomat ilot sekä surut.

Oon myös antanut itselleni taputuksen selkään, etten ehkä olekaan niin avuton introvertti, vaan tuntemattomastakin seurueesta osasin löytää samanhenkisen ihmisen, enkä muutenkaan ahdistunut kertaakaan illan aikana.

Tapasimme toisemme hotellilla. Sitä ennen olimme jo matkanneet kukin yhtä matkaa jonkun ryhmäläisen kanssa ja käyneet kaupassa hakemassa alkujuomat sekä naposteltavaa. Pienen ehostushetken jälkeen siirryimme Amarilloon, josta olimme jo varanneet pöydän.

Amarillosta palasimme hotellille ja keräännyimme yhteen huoneeseen höpöttelemään niitä näitä musiikin kera. Musiikki herättikin samassa hotellissa yöpyvän street hockey - joukkueen, jotka tulivat ovelle asti esittelemään itsensä. Jätimme heille ystävällisen kirjeen ja kutsuimme heidät liittymään seuraamme Tampereen yöelämään.

Tuonne yöelämään suuntasimme kymmenen aikoihin. Kävimme rantabaarissa "yksillä" ja jatkoimme vähän hajanaisesti matkaa yökerhoon. Yökerhossa lyöttäydyin yhden ryhmäläisen kanssa miesjahtiin ja se ilta menikin notkuessa baaritiskin lähellä välillä pelaten kivi-sakset-paperia siitä, kumpi avaa keskustelun mielenkiintoisen hyvännäköisten miesseurueen kanssa.

Eniten miesjahdissa yllätti se, miten moni mies ei kavahtanut äitiyttä, vaan tunnustivat jopa ensimmäisenä itse omistavansa mini-minän, joka kutsuu heitä nimellä isi. Juttelun taso oli myös aina aikuisten tasolla, joten vältyin ihme kyllä kaikilta turhan innokkaita tyypeiltä. Yhtä setämiestä lukuunottamatta.

Jossain lähellä pilkkua tuli hetki, kun totesimme jatkavamme mäkkärin kautta takaisin hotellille. Mäkkäriin pääsimme vasta vietettyämme liian kauan aikaa eritavalla mielenkiintoisessa kolmen miehen seurueessa, jossa tuli sekä menetettyä usko miehiin, että nähtyä miten niitä kunnollisiakin fiksuja miehiä löytyy.

Aamulla kävimme hotellin valmiiseen  aamupalapöytään ja kertasimme viime yön kuulumisia. Äitiys astui takaisin kuvioihin ja ennen puolta päivää olimme jo kukin matkalla omien lapsiemme luokse.

Tämän illan lopputulos oli hyvää ruokaa Amarillosta, pari varattua miestä, jotka kuitenkin antoivat olettaa muuta, pari muuta miesseuruetta, yksi innokas nuorimies liian innokkaan setänsä kanssa, yksi vaihdettu puhelinnumero (herrasta tosin ei ole kuulunut mitään) sekä herra A ja B, jotka hurmasivat fiksuudellaan ja loivat toivoa siihen, että hyviä uskollisia miehiä löytyy vielä jostain.

Sekä tietysti viisi ihanaa naista, joiden kanssa mulla on vielä monta virkistyslomaa edessä ja yksi takana.

Muutto #2

Tänään heräsin uudesta kodista. Olo oli täysin normaali. Ihan täydellisen normaali. 

Mieleen on palannut edellisen vuoden muutto melkein vuosi sitten. Silloin heräsin uudesta kodista täydellisessä kauhunsekaisessa paniikissa. Mä vaan romahdin. 

Muuttosiivousta tein melkein puolenvälin raskausmahani kanssa. Huutoitkin kirjaimellisesti. Kaikki oli epätodellista. Hän vaan muutti. Jätti mulle sotkun, tavarat ja kaikki. Ihan helvetin epäreilua. Kuinka kehtaa? 

Mä jotenkin rämmin sen kaiken sotkun uuteen kotiin, purin heti kaikki tavarat ja odotin sitä uutta parempaa. En ollut oma itseni. Olin vaan se, joka teki. Teki, koska ei annettu vaihtoehtoa. Täytyi tehdä ja suorittaa. Epäreilua. 

Nyt mä kävin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kirjaimellisesti nollaamassa pään. Kaikki se kesälomasta, muutosta, sairaalareisuusta ja kaikesta muustakin johtuva stressi vaan katosi.

Tuo jo paljon muuttoa aiemmin sovittu reissu toi pientä lisästressiä muuttoaikatauluihin. Kuitenkin parempaa ajankohtaa ei sillekään olisi voinut olla. Lapset saivat muuta ajateltavaa ja tekemistä. Palasivat illalla uuteen kotiin, jossa olin jo ehtinyt järjestellä heille oman huoneen valmiiksi. 

Mä sain itse puolestani uuden potkun eteenpäin. Olo on eheä pitkästä aikaan. Sunnuntaina olin virkeänä odottamassa muuttoautoa.

Meitä oli mun lisäksi kolme. Tukijoukkoihin voin aina luottaa. Aikaa kului tasan kaksi ja puoli tuntia, kun edellinen asunto oli tyhjä ja siivottu sekä muuttokuorma purettu uuteen asuntoon. 

Edellisen asunnon oven sulkeutuessa alkoi se mun päättämä tulevaisuus. 

Mä muutin, koska halusin. En, koska olin eronnut ja jätetty. En, koska piti äkkiä löytää asunto ja päästä kauaksi hänestä, lähelle tukijoukkoja. Mä muutin, koska mä päätin, että tässä meidän on hyvä. Mun ja lapsien.

Ja meidän on niin hyvä. Mä heräsin tänään keskellä kaaosta. Hallittu kaaos. Mä en konemaisesti purkanut kaikkea heti. En mä jaksanut. Ei mulla ollut kiire. Mä en tällä kertaa tarvinnut tavaroita paikoilleen tunteakseni olevani kotona.

Pikkuhiljaa tavarat löytävät paikkansa. Kaikelle on paikka.