Isävuoro

Maanantai vastaanotolla. Peruin tapaamisen jo viime viikolla. Ei mulla ole mitään sanottavaa. Saavun kuitenkin paikalle nyt, vauvan hymy taas kilpenäni.

Samoja kysymyksiä, samoja vastauksia. Kerron, että tuntuu taas paljon pahemmalta. Turhauttaa. Kukaan ei voi ymmärtää, eikä auttaa. Mun vetiset silmät saa hymyn seuraksi. Ihan sama itkeäkkö, vai hymyillä.

Aika auttaa, mulle taas sanotaan. Hymyilen vastaukseksi. Te ette vieläkään tiedä mitään, mä ajattelen.

Mä näen susta unta joka yö. Joka helvetin ikinen yö. Mä nään joko unta siitä, miten sä aina jätät mut uudelleen. Uudelleen ja uudelleen. Se sattuu niin helvetisti. Joka ikinen yö. Välillä mä nään unta, miten sä valitsetkin mut. Se sattuu niin helvetisti enemmän, kun herään taas yksin.

Mä koen tätä päivin ja öin. En jaksaisi, en enää.

Miksi mun pitää nyt jaksaa, jos sä et jaksanut silloin? Monta mahdollisuutta lähteä satuttamatta ja sä päätit satuttaa niin, että se kipu jatkuu läpi elämän. Miksi sulla oli yksin oikeus ja mulla vaan sun jättämä velvollisuus?

Ahdistuksen taakse voi piiloutua. Tehdä ja sanoa mitä vaan. Selittää sillä kaikki ja saada sen varjolla hyväksynnän. Ahdistaa joka ikinen päivä. Jos tukehduttaa, täytyy avata suu. Ahdistusta ei heitätä ilmaan, kunnes joku muu ottaa kopin. Aina johonkin se osuu. Tahtoi tai ei. 

Ja se osui. 

Vuosi on lyhyt aika. Aika vie eteenpäin. Se junnaa paikallaan, palaa takaisin ja pahentaa. Se pahentaa olla vielä tässä, kun muut etenee. Se pahentaa, kun luvataan toisin eikä helpotusta näy. 

Turtuminen on tunne, joka ei vie mitään pois. Se kaikki on olemassa, muttei ole enää voimia reagoida. Vaikka olisikin, niin silläkään ei olisi merkitystä, tai ei siihen jaksa enää uskoa. Jos joskus tunto palaa hetkeksi, on se aina tuplasti voimakkaampaa. Ja taas siihen tottuu, kun on pakko. 

Kun on tarpeeksi turruttu ja totuttu, voi todeta että nyt on hyvä. Jopa sen, että näin tämän pitikin mennä ja uskoa se. 

Oon väsynyt niin henkisesti, kuin fyysisesti. Kroppa ja mieli ei ole yli vuoteen levännyt hetkeäkään. Jos keho lepää, mieli ei ja toisinpäin. Loputon suo, mille ei myöskään näy loppua. 

Kaikki tämä siitä, että joku muu olisi onnellinen. 

Raskas taakka saa hetken kevennyksen, kun isommat lapset lähtee lomalle isälleen pariksi viikkoa. Mieli joutuu jälleen koville. Kumoaako ikävä sen levon, mikä kahden lapsen poissaolo tuo? Pärjäävätkö lapset ilman sitä ainutta turvallista vanhempaa, vai löytyykö kadonnut side uudestaan siihen toiseen vanhempaan?

Tekisi mieli tokasta, että sun vuoro ja nauraa päälle. Todellisuudessa annan vain nuoltavaksi kermat päältä ja selvitän taas yksin tästä aiheutuneita tunnemyrskyjä niin omassa, kuin lapsien päässä ja käytöksessä.

Silti toistaiseksi uskon, että tilanne on voittoa ehkä meille kaikille.

Kotiesittely - 53 neliöinen kolmio neljälle

On kulunut jo pian kaksi kuukautta siitä, kun jälleen pakkasimme lasten kanssa kamat kasaan ja vaihdoimme maisemaa. Tällä kertaa maisemaa vaihdettiin vain pari sataa metriä parempaan suuntaan, eikä taakse jätetty rikottua unelmaa perheestä, vaan välivaiheen paha olo ja ahdistus.

Valehtelisin, jos väittäisin että nykyinen koti olisi onnea ja odotusta tulevaisuudesta täynnä. Onnea toki hetkittäin, mutta siinäpä se.

Koti on vihdoin täysin mun näköinen. Ei vilkkuvia led-valoja kenenkään tietokoneesta, ryttyyn makoiltuja sohvatyynyjä, tai mitään muutakaan mikä viittaisi entiseen. Edellisestä kodista puuttui samat, mutta silti se ei ollut mua kuin vain sen verran, mitä ehdin kotia tekemään kaiken muun keskellä.

Tähän asuntoon muuttaessa koti oli heti koti. Ei sitä tuttua uutuuden tunnetta, mikä seuraa aina muuton jälkeen muutamien päivien ajaksi. Ei myöskään sitä romahdusta. Siirtymävaihe sujui täysin neutraalisti. Ehkä jopa liiankin tunteettomasti?

Nyt on tavarat löytäneet paikkansa. 54 neliöisestä kaksiosta 53 neliöiseen kolmioon muuttaessä ei tavaramäärä oikeastaan edes karsiutunut. Kaapin tilalle tuli sohva ja ison pöydän tilalle ostin uuden pienemmän. Suurin osa tavaroista löysi heti paikkansa, mutta olohuone on vasta nyt vakiintunut pysyvään muotoon, joten on aika toteuttaa pienimuotoinen kotiesittely.

Jo pohjakuvia katsoessa harmittelin monta kertaa eteisen käytävää, joka haukkaa ison määrän neliöitä koko asunnosta. Arvelin sen olevan täyttä hukkatilaa, mutta nyt ajattelen toisin. Eteinen on osoittautunut sekä parhaaksi potkuautoradaksi, myös erittäin käteväksi tilaksi hallita tuttua lapsiperheen kaaosta. Vaunut eivät ole minkään edessä eivätkä myöskään koko ajan näkyvillä. Pukeminen ja lähteminen on helpottanut paljon, kun kaikilla on tilaa toimia. 

Eteiskaapit sijaitsevat ehkä entiseen tottuneena kaukana itse ulko-ovesta, mutta tämäkin oli ennakkoluulojeni jälkeen pelkästään isoa plussaa. Kengät ja muut ulkovaatteet on paljon helpompaa ja sujuvampaa viedä kaappiin kerralla, kuin yksitellen riisumisjärjestyksessä. 

Käytävä, mikä erottaa lastenhuoneen olohuoneesta tuntui ensin myös paluulta sotkuun. Ajatus siitä, että lapset raahaisivat lelut pitkin käytävää olohuoneeseen asti osottautui täysin vääräksi. Lelut pysyvät paremmin  siellä missä kuuluukin ja lapset jopa leikkivät paremmin omassa rauhassa. Käytävä ei ole myöskään osoittautunut ongelmaksi nukkumaan mentäessä, eikä edes yöllä, kun yksi tai molemmat heistä haahuilee mun viereen nukkumaan. 

Tässä asunnossa eniten odotin sitä omaa makuuhuonetta. Oikeastaan makuuhuone on Vilhon ja mun yhteinen vielä pitkään, mutta jo se, ettei tarvitse nukkua olohuoneessa muuttaa paljon. Sekä mun, että Vilhon yöunet on parantuneet selvästi ja Vilhon päiväuniongelmat loppuivat muuttoon. 

Keittiö on pieni, mutta omiin tarpeisiini täydellinen. Kaappitilaa on jopa liikaa. Ruuanlaittokin on sujuvaa, kun olohuone on samaa tilaa.

Toinen asia mitä uudelta asunnolta odotin, oli sohva. Edelliseen ei olisi mahtunut, eikä olisi ollut järkeä sellaista sinne ahtaa. Vaikka sänky oli mitä mukavin tv:n katselupaikka, on kiva että on lisää tilaa istua ja oleilla.

Pieni kolmio on osoittautunut täydelliseksi meille. Vielä en ole oikeastaan keksinyt moitetta, vaan kaikki tuntuu toimivan meidän tarpeisiimme hyvin, ellei täydellisesti. Lähialue tarjoaa myös kaiken mitä tarvitsemme. Puistoja on kilometrin sisällä monta, eikä matka kauppaan pidentynyt metriäkään. Muutto on helpottanut arkeamme paljon, joten en voisi olla tyytyväisempi nopeaan ratkaisuun muuttaa näin pian uudestaan.

Koska nyt olen saanut kodin kuntoon pintapuolisesti, olen aloittanut uuden projektin löytää vihdoin ne lopulliset säilytysratkaisut sekä lisätä sisustukseen sitä jotain. Vaikka ne rytätyt sohvatyynyt aiheuttaa vielä outoa kaipuuden tunnetta, olen nyt vihdoin antanut itselleni luvan toteuttaa ne omat juttuni, mitä en ennen olisi voinut tehdä.

Seuraava esittelykohde olkoon se lastenhuone, joka kaipaa vielä sitä jotain.

Hoivaten ja hellien pettymyksestä eroon

Siitä hetkestä, kun istuin kahden vielä itselleni tuntemattoman neuvolan terveydenhoitajan edessä, on parin kuukauden kuluttua vuosi. Olin raskaana oleva ihmisraunio, joka jälleen oli purskahtanut hallitsemattomaan itkuun, kun kysymys liippasi perhettä ja siihen oletettuna kuuluvaa miestä. Hävetti.

Hoivaa ja leiki -ryhmä oli jotain, mihin mun oma neuvolaterkka suositteli liittymään. Siellä olisi kuulemma vertaistukea ja samankaltaisia odottajia. Ja mä liityin ahdistuksesta huolimatta. Pystyinhän aina lopettamaan käynnit kesken, mä ajattelin.

Ensimmäisen kokoontumiskerran alussa mulle selvisi, että ei se ollut sellainen vertaistuki mitä ajattelin. Kuuntelin kolmen muun odottajan esittelyä itsestään. Oli esikoinen tulossa ja se mies kotona. Ainoa ajatus mikä mun päässä pyöri oli se, miten pääsisin siitä penkiltä ja koko huoneesta pois ennen mun omaa vuoroa. Mun vuoron tultua se, miten kertoisin yksin odottamisesta purskahtamatta itkuun.

Ja taas mua hävetti. En itkenyt, vaan ääni väristen sain esiteltyä itseni. En katsonut ketään silmiin, sillä pelkäsin näkeväni katseissa säälin ja myötätunnon.

Ryhmän kokoontumiset alkoivat jo raskausaikana viimeisellä kolmanneksella. Se oli sitä aikaa, kun mieli alkoi vasta olla raskaana. Vihkoon liimasin maalarinteipistä palat, joissa luki oman nimeni lisäksi tulevan vauvan työnimi.

"Olet pieni ja hento, ehkä minun näköiseni, toisin kuin sisaresi. Olen rakastanut sinua jo pitkään, mutta saadessani sinut syliini ja katsoessani sinua, rakastun uudelleen. Ihastelemme sinua mummisi kanssa. Olen onnellinen, että onnistuin saattamaan sinut turvallisesti perille. Olen onnellinen, että saavuit elämääni. Nyt meidän perhe on täydellinen."

Millainen olet? Teimme mielikuvaharjoituksia. Lauloimme ja silitimme mahaa. Mietimme tulevaa ja sitä hetkeä. Tapasimme parin viikon välein. Kerran kahteen viikkoon oli hetki vain minulle ja raskaudelle. Ja tuo hetki olikin ehkä se hetki, joka lujitti mun ja vauvan sidettä tarpeeksi.

Joulukuussa toivotimme toisillemme onnea tuleviin synnytyksiin ja vaihdoimme ryhmäläisten kesken numerot. Tammikuun lopussa ja helmikuun alussa tuli yhteiseen whatsapp-ryhmään ilmoituksia vauvojen syntymästä.

"Vilho on hyvin aurinkoinen vauva. Hän on seurankaipuinen ja viihtyy eri ihmisten sylissä. Vilho on myös melko levoton, eikä paljoa paikallaan viihdy. Ilmoittaa kovaan ääneen tyytymättömyytensä." 

Maaliskuun lopussa me neljä äitiä laskimme vauvamme ryhmätilan lattialle levitetylle viltille. Samat laulut ja leikit jatkui, tällä kertaa vauvoja silitellen. Vertaistukea, hoivaa ja uuden oppimista.

Eilen tuo viltti sai vauvat päällensä viimeistä kertaa. Neuvolan tiloista lähdin yhtä kokemusta ja kolme äitiystävää rikkaampana. Se itsestään epävarma ja raunioitunut äiti-ihminen oli saanut uutta varmuutta itsestään. Olin oppinut, että olen tarpeeksi hyvä. Toimin oikein vaistojeni varassa. Opin, että se pehmeä ryppyinen kämmeneni sisään mahtuva jalkapohja saa kosketuksestani paljon. Opin, että saan siitä myös itse paljon.

"Rutista, rapsuta, rakasta, silitä pientä päätä. 

Lähelle ota ja lämmitä, älä suukkoja säästä.

Ole tuhlari hellien sanojen, kosketa poskea, kättä. 

Tuudita, helli ja hyväile, ota syliin, pois älä päästä."

Viimeinen raskaus, viimeinen vauva. Se haikeus seuraa päivästä toiseen. Pettymys ja onni. Oon ottanut tästä kaiken irti. Käsiin jäävät muistot lämmittävät yhtä paljon, kuin edelleen se koko kehoa sisältäpäin polttava pettymys, jonka hiilloksia on ollut vaikea sammuttaa.

Ryhmän ansiosta oon pysähtynyt. Tutustunut vauvaan. Tarkkaillut ja oivaltanut uutta. Oppinut itsestäni lisää, ymmärtänyt vanhaa. Mitä enemmän mä opin tuntemaan Vilhoa, sitä enemmän se pettymys katoaa. Me ei menetetä mitään, me oltiin ja ollaan riittävän hyvät näin. 

Paita ja Peppu + Sukka

Sisaruus on yksi parhaista asioista mitä olen saanut lapsilleni tarjota.

Oma kokemukseni sisarussuhteista on pelkästään myönteinen. Mulla ja mun vanhimmalla sisarella on vain vähän reilu vuosi ikäeroa. Oltiin todella läheisiä. Ja sitä ollaan toki edelleen.

Nyt kun olen saanut seurata Eevin ja Ilpon suhdetta ja sen kehittymistä, olen monen monta kertaa ajatellut, että nyt tiedän miltä äidistäni tuntui.

Kun me sisareni kanssa leikimme lähes päivittäin omakeksimäämme leikkiä "kivaa-mutta-kipeää", leikkivät omat lapsenikin jotain hyvin samantapaista. Nimi kertookin jo tarpeeksi minkälainen leikki on kyseessä.

Musta silmä, päivystyksessä liimattu pää, useita kuhmuja, monta mustelmaa. Itkua, huutoa, naurua.

Kuva Salla S photography

Isosiskon rooli on osunut täydellisesti oikealle henkilölle. Sisko pitää huolen, ettei veli jää ilman tuliaisia. Ettei veli jää yksin hissiin, tai eksy kodin ulkopuolella. Isosiskon rooli on ehkä myös hieman liian paljon vastuuta sisältävä, mitä haluaisin sen tuolle tytölle olevan.

Kun tapahtuu se kurjuus, että joudun kieltämään jonkun kielletyn kivan, hakee keskimmäinen sisar isosiskoltaan halin ja lohtua. Näin isosiskosta on tullut tuolle pojalle jo isän ja sen toisen turvallisen vanhemman korvike. Tuo hellyyttävä näky on mun silmin myös surullinen.

Perjantaina oli Ilpon vuoro viettää aikaa mun kanssa kahden. Vaikka Ilpo on ollut syntymästään asti mun pieni "mammanpoika", on kahdenkeskeistä aikaa ollut tarjota hyvin vähän - varsinkin eron jälkeen.

Hän on oikeastaan täydellinen stereotypinen poikalapsi. Ajoneuvot, koneet, robotit, dinosaurukset, pallo- ja mailapelit on se juttu. Niinpä aamusta suuntasimme lähellä sijaitsevaan minigolf radalle perhetyöntekijän vietyä toiset kaksi kanssaan kirjastoon.

Menin täysin pojan ehdoilla. Mikä tarkoitti sitä, että siinä golfissa oli käsipallo sallittu, ei vuoroja eikä pisteenlaskua. Välillä mun täytyi mennä seisomaan keskelle rataa vain, jotta Ilpo sai pyytää mua väistymään pois tieltään.

Nautin itse siitä, että sain seurata tuon pikkuihmisen päätöntä järjenjuoksua. Ilpo puolestaan oli tohkeissaan päästessään määrittämään pelin idean kerrankin ilman Isosiskon dominointia.

Pelin jälkeen oli aikaa käydä vielä torilla hakemassa jätskit ja mansikat sekä leikkiä hetki toripuistossa.

Vaikka Ilpo selvästi nautti omasta ajastaan äidin kanssa, oli hän selvästi hukassa ilman paitaansa. Hän kun on koko lyhyen elämänsä ajan tottunut Eevin läsnäoloon ja hänen kanssaan leikkimiseen. Mun kanssa ei hippa- tai piilosleikki lähtenyt käyntiin. Loppuajasta hän hiljeni jo vähän mietteliääksi.

Kunnes sattumalta se sisko saapui samaan puistoon. Jälleen kivaa-mutta-kipeää #2 käynnistyi kuin itsestään ja Ilpo tuntui olevan oma itsensä. Loppupäivä kului paitana ja peppuna normaalisti välillä itkien ja nauraen.

Onko liian läheisestä sisarussuhteesta ollut haittaa Ilpon minuuden kehityksessä? Joutuvatko he vähän pakostakin elämään liiallisessa symbioosissa ja auttamaan toinen toisiaan, kun itsellä on liian usein kädet täynnä Vilhon kanssa?

Peilatessani asiaa jälleen omaan paita ja peppu -tyyppiseen sisarussuhteeseen, helpottaa tietää että ainakin osa huolestani on turhaa. Sisaruus on ollut enemmän rikkaus ja meistä kahdesta kasvoi myös jopa melko päinvastaiset persoonat.

Perjantain jälkeen mustasukkaisuus minusta lisääntyi. Aamu alkoi nelivuotiaan raivokohtauksella, koska hän ei päässyt mukaan. Ymmärrettävää kiukkua. Pettymys ja kateus oli liian suurta, vaikka se hälvenikin perhetyöntekijän tullessa lähes kokonaan. Illalla pettymyksen purkaus jatkui.

Äiti-lapsi ajan lisääminen on etenkin vanhimmalle sisarelle tärkeintä, jotta päivittäiset kiukkupuuskat helpottuisi ja arki ei olisi niin kuormittavaa itselleni. Kuitenkin aika muille sisarille lisäsi taas omalla tavallaan tuota kiukkua entisestään. Mustasukkaisuus, jota ei ole oikeastaan ollutkaan, alkaa nostaa päätään.

Mitä sitten, kun Vilho kasvaa ja tulee leikkeihin mukaan? Helpottaako, paheneeko, pysyykö samana? Ottaako paita ja peppu sukan mukaan piiriinsä, vai jääkö sukka etsimään pariaan?

Kuva Salla S photography

Jäin jälleen pohtimaan auttaako tämäkään järjestely, vai onko kaikki apu yhtä tuhoontuomittua? Kumoaako haitta kaiken hyödyn? Auttaako meitä oikeasti mikään, jos ei tämäkään?

Aikaa sulle, mulle ja meille

Perheeni sisällä vallitseva kaaos on kaaos, mikä on syntynyt monen tekijän summasta. 

Oikeastaan tekijöitä on vain yksi: avioero. Siitä johtuneet pienet suuret asiat saavatkin sitten arjen sellaiseksi, ettei ilman ulkopuolista apua pärjätä. 

Minä, joka uuvun kantaessani yksin vastuun kaikesta. Herätessäni yksin joka yö useaan kertaan, herätessäni aamulla aikasin uuteen päivään aina jonkun herättämänä. Minä, jonka hartioita painaa edelleen epäonnistuminen, ympärillä varjostaa ahdistus ja hellittämätön suuri suru ja kaipaus.

Lapsi, joka ikävöi. Joka ei ymmärrä. Ei osaa kertoa, eikä sanoittaa. Lapsi jolta vietiin se tärkein pois. Lapsi joka tarrautuu toiseen tärkeään ja purkaa sille yhdelle sen kaiken surun ja ikävän. 

Toinen lapsi, joka ei ikävöi. Ei ymmärrä eikä sure. Lapsi, joka silti jää muiden varjoon eikä osaa vaatia aina enempää. Lapsi, joka kuitenkin tarvitsisi enemmän. 

Minä, joka itseni lisäksi yritän kantaa kahden lapseni tunteet ja tarjota heille mitä he tarvitsevat. Yksin en pysty. Oma aika ei kanna kauas. Se rentouttaa sen hetken, mutta siinä se. Kaaos jatkuu, kun lapset palaavat. Kaaos, jonka hallitsemiseen tarvitaan vuorotellen aikaa meille kaikille. 

Eilen oli tyttäreni vuoro.

Retki huvipuistoon. Ei ehkä sellainen, miten itse toivoin sen aluksi menevän, mutta nielin jo lapsellisen pettymykseni. Parempi näin. Reissu oli vain Eevin ja mun. Ei ikävää, ei kaipuuta entiseen meille kummallekaan.

Pojille kysyin hoitajan päiväksi, löin päivän lukkoon, kysyin omia sisariani mukaan ja sitten mentiin sen enempää suunnittelematta, kuten tapoihimme kuuluu.

Suunnittelemattomuuteen kuuluu myös pienet takaiskut, kuten linnanmäen porttien takana seisominen, kun paikka aukeaakin vasta puolentoista tunnin päästä. Takaiskut käännetään silloin  voitoksi ja mennään syömään lounasta, jotta jaksetaan pyöriä laitteissa.

Koska nykyään saan tuijottaa kalenteria ja laskeskella parittomia ja parillisia viikonloppuja suunnitellessani jotain, ei kalenterin lisäksi pysty ottaa huomioon säätiedotteita. Koko päiväksi oli luvattu rankkasadetta, mikä ei varsinaisesti ilahduttanut, muttei myöskään estänyt meitä toteuttamasta reissua.

Sade ei meitä loppujen lopuksi kastellut. Pieni tihkusade piti huolen, ettei laitteisiin tarvinnut jonottaa eikä hellekään päässyt uuvuttamaan. Rankkasateen ajaksi menimme Sea lifeen ja palasimme sieltä loppupäiväksi huvittelemaan loistavassa puolipilvisessä säässä.

Vaikka aluksi ajattelin, että ihan hyvin voidaan viettää vain äiti-tytär aikaa, olen erittäin, erittäin hyvilläni siitä, että kaikki sisareni tulivat mukaan. Onhan se seurassa kivempi olla ja me kun ei usein myöskään pelkästään sisarten kesken olla tekemisissä. Sen lisäksi Eevi sai paistatella aikuisten (tai melkein aikuisten) suosiossa ja se on tuolle tytölle todella tärkeää.

Seura oli erittäin kaivattua myös siksi, koska itse olin hyvin, hyvin pahoinvoiva. En olisi pystynyt menemään puoliinkaan laitteisiin mukaan, joihin sisareni "uhrautui" menemään puolestani. Oma itseaiheutettu pahoinvointi ei myöskään näin hidastanut tyttäreni menoa ja sain itse huojua vain matkassa mukana.

Palasimme linnanmäkireissulta vasta iltamyöhään. Reissu oli todellakin onnistunut ja molemmat olimme omalla tavallamme iloisia ja onnellisia. Tyttöni siksi, koska sai olla huomion keskipiste ja pääsi tekemään jotain odottamatonta kivaa koko päivän ajaksi omilla ehdoillaan. Minä taas puolestani siksi, että sain tarjota hänelle tuon hymyn kasvoille ja olla läsnä ja mukana kokemassa sen kaiken riemun. Olen myös iloinen, että mulla oli kolme läheistä mukana, joiden kanssa jakaa tuo ilo.

Tänään oli sitten mun päivä. Oikeastaan vain aamu, mutta sekin hetki kantoi koko päivän loppuun. Perhetyöntekijät saapuivat jo aamupalapöytään ja nappasivat lapset mukaansa. Isommat veivät päiväkotiin, pienimmän kanssa olivat vaunuilemassa. Olisin voinut sinä aikana selättää aamulla vallanneen kaaoksen, mutta olin kerrankin itsekäs ja painoin pään takaisin tyynyyn.

Tulevana perjantaina on puolestaan Ilpon vuoro. Hän valitettavasti se väliinputoaja, joka potee keskimmäisen lapsen syndroomaa. Vaikka hän on mun ikuinen lellipoika, on hänelle Vilhon syntymän jälkeen ollut tarjota äiti-poika aikaa pyöreät nolla. Vaikka hän on kohtaloonsa hyvin tyytynyt, on se loiste silmissä ihan eri, kun hän on saanut hetken olla vain mun kanssa. Nyt se hetki tulee olemaan vähän pidempi ja säännöllinen.

Olen varma, että äiti-lapsi aika ripauksella äidin omaa aikaa on avain edes hieman sujuvampaan arkeen.

Loma loppui, alkoi arki

Eilen epävirallinen puolitoista kuukautinen kesälommamme virallisesti loppui, kun edellisenä päivänä pakatut päiväkotireput pääsivät taas kaapin kätköistä käyttöön. 

Vaikka sitä onkin tullut vauvan myötä ihmeteltyä ajanjuoksua, täytyy nyt todeta miten kituuttavan hitaat viisikymmentäneljä päivää onkaan takana.

Loma käytännössä tarkoitti meille sitä, että olimme kaikki täyspäiväisesti kotona. Ei aikatauluja, ei liian tarkkoja rutiineja.

Käytännössä myös sitä, että sellaiset tavalliset arkiset asiat - kuten vaikka kaupassa käynti, vaati aina hieman enemmän. 

Jo ensimmäinen kesälomareissu mummolaan meni pieleen Vilhon rs-viruksen vuoksi. Onneksi säät suosivat ja ehdimme muutaman päivän viettää lomaa yhdessä ja lapset nauttivat varmasti loppulomasta isomummin hoivissa, vaikka itse viruinkin osastolla neljän seinän sisällä. Oikeastaan tuo osastoaika oli melkoista lomaa itsellekin, vaikka kurjissa merkeissä lomailinkin.

Mummolasta palattua ja muutosta selvittyä ei enää säät suosineet. Tässä kohtaa moni naurahtaa, että vaatetta päälle ja ulos, ei loma säätä katso. Ja tottahan se on. Silti olisipa se ollut niin yksinkertaista ja mukavaa, mitä noin sanottuna ajattelisi.

Viime kesänä olin myöskin yksin kahden kanssa ja meidän kesän ehdoton pelastus oli uimaranta. Aamusta iltaan uintia, puistoilua, eväitä. Kaikki samassa paketissa.

Tänä kesänä sitten odotukset olivat samat, mutta kylmähkö sää piti meidän kaukana uimarannoilta. Oikeastaan ainoa paikka, missä ulkoilu mahdollistui mukavasti kaikille oli puistot. Me puistoillaan joka ikinen vuoden päivä säästä riippumatta monta tuntia päivässä. Kesällä aamusta iltaan, talvella vähän vähemmässä määrin. Olisin kaivannut itselle sekä lapsille vähän vaihtelua ainaiseen puistoiluun, mutten ollut ehkä tarpeeksi rohkea yrittämään toteuttaa muita ulkoilukeinoja. 

Puistoilu on jees, mutta oikeastaan lomasta kaukana, kun lisänä ei ole muuta tekemistä, mikä sujuisi mukavasti kolmen eri ikäisen kanssa. Toinen haluaa toiseen puistoon, toinen toiseen. Tehdään kompromissi ja vaihdellaan puistoja. Kyllästytään nopeasti - alkaa juoksentelu ja huono käytös. Huono käytös jatkuu kotona myös, koska energiaa on yksinkertaisesti liikaa.

Sadekeli on mitä parhain keli ulkoilla - paitsi kun mukana on vauva. Vauva, joka joutuu istuskelemaan vaunuissa sadesuojan alla, tai muualla suojassa. Vauva, joka todellakaan ei viihdy vaunuissa istuskelemassa. Sadepäivinä jäimme suosiolla kotiin, tai ulkoilimme vain pikkusateella.

Päivät oli piiiiitkiä. Usein tuntui, että päivä voisi olla jo pulkassa, mutta kelloa vilkaistessa vasta alle puolet oli kulunut. Aamulla nukuttiin pitkään - tai ei, illalla valvottiin myöhään. Oma aika oli aika tasan nolla päivästä toiseen. 

Kuitenkin lähipuiston 4H:n ylläpitämä kesäkerho pelasti ison osan päivistä. Muutaman tunnin kestävä askartelu antoi isommille mukavaa, jo päiväkodista tuttua puuhaa ja kavereita riitti. Puistoilusta tuli kaivattu rutiini ja sinne mentiin omaan tahtiin heti aamusta. Askartelun vuoksi puistossa viihdyttiin pidempään kyllästymättä ja nopeasti 4H:n työntekijöistä tuli lapsille sekä itselle tuttua ja odotettua seuraa.

Mummolareissun lisäksi sain tehdä yön yli kestävän lapsivapaan reissun äitikavereideni kanssa, teimme lasten kanssa päiväreissun korkeasaareen ja sitten vielä sen kauan odotetun viiden päivän reissun kylpylään. Kylpylässä säät sitten taas suosi ja kauan kaivattu uiminen onnistui aamusta iltaan. Tuo reissu kyllä pelasti meidän kesän täydellisesti. Enemmänkin pienempiä reissuja olisi ollut kiva toteuttaa jo pelkästään tylsyyden katkaisemiseksi, mutta toisaalta reissaaminen kolmen kanssa on sen verran uuvuttavaa, että tämä määrä riitti oikein hyvin meille kaikille.

Loman loppua kohden tuntui usein, että en millään raaski pistää lapsia takaisin päivähoitoon. Yhtä usein kuitenkin tuntui, etten jaksa enää hetkeäkään.

Vaikka arki on kuin kirosana, on isompien lasten paluu päiväkotiin taakan kevennys. Tai sellaiseksi tämä järjestely on ainakin tarkoitettu. Kuitenkin huomaan, että oli sitten niin tai näin, on kummassakin aina ne hyvät ja huonot puolensa. Nautin paljon siitä, että sain viettää paljon aikaa kaikkien kanssa, mutta kaikkien kolmen lapsen kanssa yksin päivin ja öin oleminen ilman pienintäkään taukoa - lukuunottamatta sitä yhtä ainutta yötä, on todella rankkaa. Arki pitää pakan paremmin kasassa, mutta uuvuttaa ja tuntuu pidemmän päälle pelkältä suorittamiselta.

Paluu arkeen tiistaina oli sitten yllättävän sujuvaa, vaikka väsymys oli kaikilla kova. Vaikka aamu venyi aivan liian pitkäksi, syötiin puuro lähes mukisematta, vaatteet puettiin ja lähdettiin kohti päiväkotia melkein aikataulussa. Ymmärrettävästi hoitoon jääminen pitkän tauon jälkeen oli kummallekin hieman hankalaa, mutta kuuden tunnin jälkeen oli vastassa leveät hymyt, eikä leikeistä olisi maltettu poistua.

Sujuvuutta lisäsi perhetyöntekijän käynti. Pari tuntia puistoilua päiväkodin päälle ja ruokailutilanteessa auttaminen johti sujuvaan ja rauhalliseen loppuiltaan. Uni tuli totutun arkirytmin mukaisessa aikataulussa.

Tänään sitten arki iski päälle vähän lujempaa. Jälleen huonosti nukuttu yö, kiukuttelua heti aamusta ja kiire. Hymyilevät lapset päiväkodista hakiessa, tunti-pari puistoilua, loppuilta pientä kiukkua ja niskoittelua. Vilholla unirytmi hukassa, isommilla väsy ja päiväkotipäivä painaa päälle.

Loma oli kaikessa rankkuudessaan ihana ja tuli meille kaikille tarpeeseen. Arki maistuu taas eritavalla, kunhan päästään siihen vaan kunnolla kiinni. 

Ihana, kamala arki.

Vuosi yksinoloa takana

Yksinäisyys ihmisten ympäröimänä. Nyt mulla on enemmän, mitä mulla ikinä on koskaan ollutkaan. Perhe, oma tiivis pieni perhe. Se toinen perhe, johon kuulumisesta vielä kamppailen. Uusia ystäviä. Sellaisia, joista aina haaveilin. Kavereita, kaverin kavereita, tuttuja, tuntemattomia.

Heti aamulla herätessäni on kännykässä jotain joltain. Ja pitkin päivää se kännykkä ilmoittaa uusista viesteistä. Monta ryhmäkeskustelua, monta kahdenkeskeistä keskustelua, monta sovellusta, joiden kautta ihmiset mun kanssa keskustelee. Illalla mä laitan viimeiset viestit ja käyn nukkumaan. Aamulla sama alusta.

Ennen mä lähettelin Facebookin messengerin kautta mieheni kanssa vuoronperään kakka-emojeja koko hänen työvuoronsa ajan. Voisi sanoa, että sosiaalinen elämä on hieman aiempaa laajempi.

Päivittäin mä näen ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa mulla on syvempi suhde, tai sitten vaan puistotuttuja joista on tullut yllättäen läheisiä. Oon sopinut menoja, tai lähden jonnekin spontaanisti. Joskus mä oon yksin, mutta silloinkin mulla on aina joku, jolle laittaa viestiä, tai joka viestittää mulle.

Ennen mä odotin koko päivän miestäni kotiin. Aamuisin olin kiukkuinen, kun hän ei suostunut tulemaan mun ja lapsien kanssa puistoon. Silti mä häntä odotin vain nähdäkseni, miten hän moikkauksen jälkeen valitsi usein mun sijaan tietokoneensa. 

Silti yksinäisyys on tämän vuoden aikana ollut enemmän läsnä kuin ikinä. Se ei poistu mun viereltä, vaikka siinä olisi joku muu. Yleensä se vain unohtuu hetkeksi ja palaa kylmänä varjona mun eteen, kun ne muut lähtee pois.

Vaikka niin voisi helposti päätellä, en mä ole ihan jäänyt tuleen makaamaan. Romanttisessa mielessä miehiä on pyörinyt enemmän tai vähemmän ympärilläni melko pian vauvavuoden alkaessa. Jopa surullista ajatella, että lapsen isä ei edes ollut ensimmäinen miespuolinen henkilö, joka vauvan otti syliin, tai ylipäätään hänet tapasi.

Lasten kanssa tapailu vaatii hieman enemmän. Salatreffejä lasten ollessa nukkumassa, menojen sopimista lapsivapaille, leikkipuistotreffejä ja viattomia kahvihetkiä ilman romanttista latausta.

Sinkkuna oleminen on silti oma valintani. Mulla on ollut mahdollisuuksia edetä tapailusta ja aamuöisistä salatreffeistä parisuhteeseen, mutta se yksinäisyyttäkin synkempi varjo on usein astunut tielle.

En tiedä mitä etsin, mutta tiedän, että tiedän sen sitten kun löydän sen. Jonkun, joka saa mut sitten joskus valheellisesti uskomaan, että kaikella oli sittenkin tarkoitus.

Yksin oleminen on ollut kuitenkin itsensä löytämisen aikaa. Alun syytökset itseä kohtaan on lähes haihtuneet. Kun joku tulee sanomaan kehun, mä uskon sen. Mietin jopa miksi niin monet kehuu mussa piirteitä, mistä ex-mieheni ei ikinä maininnutkaan. Eikö hän huomannut? Eikö hän nähnyt mua sellaisena miten kaikki muut näkee?

Sitten taas tulee päiviä, hetkiä, kun se kaikki murenee käsiin. Annan murentua, kunnes taas kerään itseni. Kasaan uudestaan ja jatkan pää vähän pystymmässä kuin ennen.

Yksin olemisessa on myös niitä hyviä puolia, joita ei voi itseltään yrittääkään kiistää. Hartioilta on poistunut taakka sietää toisen käytöstä ja tapoja. Ei mun tarvitse ärsyyntyä kenellekään muulle kuin itselleni, jos jotain on jäänyt tekemättä. Mä saan päättää itse, miten asiat järjestyy. Ja ne järjestyy. Paljon paremmin kuin ennen.

En voi syyttää ketään muuta kuin itseäni siitä, että kadotin itseni parisuhteeseen. Niin vaan kävi. Omien kiinnostusten kohteiden ja tekemisten löytäminen on ollut yllättävän vaikeaa. Ensin karsin kaiken, mikä loi mielikuvia entiseen. Nyt pystyn jopa katsomaan samaa tv-sarjaa mitä yhdessä joskus katsoimme.

Omia harrastuksia minulla ei ollutkaan. Ei ollut muka aikaa, enkä tiennyt mitä tekisin. Nyt olen löytänyt ne kadonneet taidot uudestaan ja löytänyt itsessäni uusia taitoja myös. Niitä hyödyntäen mulla on harvoin tekemisen puutetta. Aloitekyvyn puutetta sitäkin enemmän, mutta silti olen aikaansaanut paljon enemmän, mitä ikinä ennen. Itsensä kehittäminen on myös auttanut kaikella tapaa vajoamasta takaisin pinnan alle. Oma kädenjälki ilahduttaa ja auttaa näkemään konkreettisesti, että mä oon hyvä jossain. Aika monessakin asiassa.

Pieni väliaskel eteenpäin lienee myös se, että yksinäisyys ei ole enää mörkö. Nautin sinkkuudesta ja sen tuomista eduista ja mahdollisuuksista. Silti sitä joka ikinen ilta kaipaa sitä puuttuvaa ihmistä vierelleen ja pitkin päivää toivoisi, että olisi se toinen vanhempi jakamassa lapsiarjen ilot ja surut.

Liian usein mietin, että hitto, näkisipä hän mikä mä nyt oon. Näkisipä hän, että oon se, joka hän ehkä halusi mun aina olevan. Se, johon rakastua uudelleen. Olisipa hän antanut sen mahdollisuuden löytää itsemme ja toisemme uudelleen. 

Nyt mä istun sohvalla yksin valmispizzan kanssa ja mietin, laittaakohan tinder-match vielä viestiä vai ei. Katson kelloa, joka kertoo, että isommat lapset palaavat pian. Edessä jälleen kiusallinen hetki ovella, kun kumpikin piiloutuu, koittaa olla koskematta toiseen ja sanomatta sanaakaan. 

Edessä myös jälleen joko helppo paluu pieneksi perheeksi ilman sitä isää ja aviomiestä, tai vuoristoratakyydin alku, mikä ravisuttaa meitä seuraavat päivät. Kunnes siihen turtuu taas.