Ystävät ylitse muiden

Muutto Hämeenlinnaan, täysin uuteen kaupunkiin tuntematta ketään muuta, kuin ex-anoppini, oli melko hätiköiden ja ajattelematta tehty päätös. Vaihtoehtoja ei montaa ollut ja Hämeenlinnan katuja kävellessä lippis syvällä päässä eron jälkeisinä päivinä tuli jokin tunne, joka neuvoi asettumaan seuraavaksi tänne. Liekö tunne mitään muuta, kuin paniikkia ja pakkoa päästä mahdollisimman kauaksi ex-miehestäni, mutta toistaiseksi en ole katunut.

Yksinäisyys on ollut läsnä jo monta vuotta. Ketään muuta en voi syyttää kuin itseäni. Olen luullut vääriä henkilöitä ystävikseni ja tyytynyt siihen, että sellasia ne ystävyssuhteet on. Sitten on tietysti ne lapsuudenystävät, jotka ovat edelleen yhtä hyviä ystäviä, kuin kymmenen, tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta joiden kanssa välimatka ja erilaiset elämäntilanteet koituvat esteeksi.

Moni äiti kokee olevansa yksin ja moni äti jää yksin jo raskausaikana. Siinä missä äitiys voi muokata ystävyssuhteita ja jopa rikkoa kokonaan, avaa äitiys myös uuden maailman ystävystymiselle. Olin Eevin ja Ilpon kohdalla se, joka seurasi sivusta muiden äitien tiivistä yhteisöä. Muskarissa, vauvakerhoissa, puistoissa, kaikkialla oli se oma tiivis kuppikunta ja siihen ei mukaan päässyt. Ei ainakaan helpolla ja vain, jos täytit tietyt kriteerit. 

Ikäjakauma näkyy selvästi. Äidit hakeutuvat samanikäisten seuraan, vaikka kerhoissa sun muissa yleensä jaellaankin kuulumisia sekalaisessa seurakunnassa. Siltikin jopa kahdenkymmenen vuoden ikäero äitien välillä tuntuu olevan este ystävystymiselle, vaikka lapsi, tai lapset olisivat samanikäisiä. Myös perhetilanne, kasvatustavat ja lasten kanssa harrastaminen tuntuvat yhdistävän äitejä ymmärrettävästi.

Some on myös nykyään todella tärkeä paikka monelle yksinäiselle. Vaikkei se poista sitä aidon ystävän puutetta, saattaa se silti auttaa sellaisen löytymisessä, tai muuten vain tuoda yhteen monia samanhenkisiä ihmisiä monien kilometrien päästä, vaikkei heitä ikinä kasvokkain tapaisi. Itselle some ja sitä kautta saadut kaverit ja tuttavat, ovat yhtä tärkeitä ihmissuhteita, kun niin sanotusti oikeassa elämässä esiintyvät ihmissuhteet, enkä osaisi olla enää ilmankaan.

Vaikka Hämeenlinna tuntui heti oikealta valinnalta, puolen vuoden jälkeen alkoi epäilyttämään, onko tämä sittenkään oikea paikka mulle. Kunnes ystävystyin.

Kun omaa miestä ei rinnalla enää ole, on ollut äärimmäisen tärkeää, että on joku tai jotkut, joiden kanssa iloita vauvan ensimmäisen hampaan puhkeamisesta. Kun taapero on piirtänyt seinän täyteen sotkua, voi kuvan kera jakaa tilanteen ystävän kanssa saaden sympatiaa muutaman emojin muodossa. Ravintolassa, tai kahvilla käyminen on helpompaa ystävien kanssa, koska kaikilla on saman ikäiset lapset, jotka vuoron perään aiheuttaa meteliä ja sotkua.

Vaikka oma arki ja jaksaminen kolmen pienen lapsen kanssa ei kummoista ole, ystävän lapsia hoitaessa ja häntä auttaessa saan jo auttamisen ilosta hyvän mielen ja hetken virtaa. Oma arki ei myöskään olisi niin sujuvaa, ilman ystävän tukea.

Uskallan väittää, että ystävien puute vaikutti paljon siihen entiseen minään, joka oli aivan hukassa itsensä kanssa ja ripustautui siihen ainoaan.  Moni riita olisi ollut turha ja monta mieltä olisi jäänyt pahoittamatta. Mutta jossittelu on turhaa. Nyt, en tunne olevani yksinäinen, vaan saatan olla tyytyväinen yksinäiseen hetkeen sohvannurkalla, joka ei pääty odotettuun avaimen kilahduksen ja pettymykseen siitä, että en saanut tarvitsemaani.

Silti, ystävät eivät poista sitä jotain, jota vain kahden vanhemman välillä voi olla. Sitä, mitä ei voi kokea kenenkään muun, kuin sen kanssa, jonka kanssa on lapset tehnyt ja elänyt perheenä.

Viikko sitten torstaina täytin 25 vuotta. Enpä muista milloin viimeeksi olisin sen kummemmin synttäreitä vietänyt, varsinkin kavereiden kesken. Nyt mä pääsin lauantaina odotetusti taas monen kuukauden jälkeen jonnekin ilman lapsia, tai vauvaa ja vaikka pilkun jälkeen pikaruokalan kautta kotiin hoipertelu ja parin tunnin yöunien jälkeen en väitä olon olleen fyysisesti levännyt, niin henkisesti kuitenkin sitäkin enemmän.

Äidin roolista irtautuminen ja ystävien seura teki taas todella hyvää, vaikkei ihan ihmeitä sentään. 

Yhdeksän kuukauden helvetti - yhdeksän kuukauden onni

Viime viikko meillä meni viikonloppua lukuunottamatta syyslomareissussa mummolassa. Tuona aikana myös Vilho siirtyi yhdeksännen kuukauden puolelle.

Yhdeksän kuukautta sitten olisin uunituoreen vauvan kanssa kotiutunut juuri sairaalasta. Tuntisin aivan käsittämätöntä onnea sen musertavan surun läpi. Oikeastaan onni oli niin suurta, ettei surulle jäänyt sijaa. Oltiin vaan me kaksi, minä ja hän. Kaksi uutta ihmistä. Toinen heistä tyhjä taulu, mestariteos. Toinen taas tuhrittu, tunnistamattomaksi pilattu muotokuva. 

Sitten palasin maanpinnalle.

Nyt maanpinnalla on melko tasaista. Kuopat ylitän vain lievästi kompuroiden ja jos kompastunkin, olen pian taas jaloillani. Kuoppia tielle tuo enää oma uupumus tauottomaan lasten hoitoon ja katkonaisiin yöuniin sekä päivittäiset konfliktit isompien lasten kanssa johtuen milloin mistäkin.

Yhdeksän kuukautta raskaana, yhdeksän kuukautta kolmen lapsen äitinä. Raskausaika oli pitkä. Muistaakseni. Oikeastaan en muista raskausajasta enää mitään. Jos selailen niitä vähäisiä kuvia, muistan vain sen hetken ja tunnetilan, mikä kuvan hetkellä oli. Ne hetket ja tunteet olivat pahoja. Ahdistus, suru, epäusko, toivo ja ennen kaikkea viha. Mä olin yksin. Odotin häntä, lapsieni isää, palaamaan mun luokse. Takaisin perheensä luo.

Taas jossain pintaa syvemmällä, rintakehällä, aavistuksen enempi vasemmalla, tuntuu pisto. Lyhyt, mutta sitäkin kivuliaampi vihlaisu, kun näen jonkun muun kantavan kaunista pyöreää raskausmahaa. Kun kuulen uuden raskausuutisen, tai näen odottavat vanhemmat yhdessä.

Yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen tunne palaa salamana mieleen. Kuinka hän saattoi?

Jos voisin, sanoisin kuvien henkilölle, että ole itsekäämpi, tai kadut vielä.

Ja nyt kadun. Vaaleanpunaiset lasit on jälleen kerran riisuttu. Kuvittelin jo raskausaikana kaiken olevan yhtä vaikeaa ja uuvuttavaa kuin se onkin. Kuvittelin kuitenkin, etten jäisi yksin. Ettei Vilho jäisi paitsi mistään.

Toiveet, joiden toteutumiseen en koskaan uskonut, toteutui. Realistisemmat toiveet ja olettamukset puolestaan murtuivat. Ei kai kaikkea voi saadakaan? Loppujen lopuksi nyt on ihan hyvä näin, enkä ole yksin.

Vilho on itse aurinko, iloisuus ja onnellisuus.

Kahdeksan ja yhdeksän kuukauden aikana Vilho on oppinut konttaamaan, syömään hieman aiempaa paremmin ja nukkumaan hieman tasaisempia ja pidempiä päiväunia. Yöunet eivät ole helpottaneet, mutta liikkumaan oppimisen tuoma helpotus päiviin on jo tarpeeksi hyvä edistys arkeen.

Perinteitä kunnioittaen mummolareissu sisälsi vähintään yhden lapsen kuumeen. Tällä kertaa Vilho sairasti vauvarokon ja oli neljä päivää kovassa kuumeessa. Siitä huolimatta loma tuntui lomalta, lapset nauttivat ja itse äitinä myös sain viikon verran helpompaa arkea.

Tällä viikolla oli paluu päiväkotiarkeen. Kiireellisiä aamuja ja itkuisia iltoja. Katkonaisia öitä, ystävien kanssa oleilua ja päiväunien verran omaa aikaa. 

Vaihtopenkin pelaajaksi

Tämä on yksi niistä teksteistä, mitä ajattelin jättää kirjoittamatta siksi, koska aihe olisi liian henkilökohtainen. En halua myöskään sanoillani loukata ketään, tai aiheuttaa mielipahaa, vaikka aina niin väistämättä tapahtuu. Lopulta päätin kirjoittaa nämäkin ajatukseni esiin jälleen siksi, etten usko olevani ainoa joka kipuilee, tai on kipuillut saman aiheen äärellä. Myös siksi että kaikki vaikuttaa kaikkeen, etenkin meidän arkeen. Ehkä myös siksi, että saan sanottua taas ääneen sen, mikä tekee tuhoja pääni sisällä.

Tekisi mieli lysähtää lattialle pää polvien välissä, kietoa kädet tiiviisti polvien ympäri ja pidellä lujaa hiuksista kiinni, kuin se olisi ainoa ote mikä pitää minut edelleen kasassa. Muistan ikuisesti ajan, jolloin edellä mainittu tapahtuma oli päivittäistä. Vuosi sitten. Ja nyt, vuosi siitä eteenpäin, saatoin vain katsoa tyhjyyteen ja pitää väkisin pään siinä missä se on; ylhäällä, muttei liikaa näyttääkseni ylpistyneeltä.

Silmien vetisyys katosi nopeasti ajatusten lentäessä yhtä suurella vauhdilla eteenpäin. En ole itkenyt viikkoihin ja päätin etten nytkään. Voisin antautua tunteiden vietäväksi, mutta pohjalle on jo niin pitkä matka. Jaksanko kivuta aina vaan ylös uudestaan ja uudestaan? En jaksaisi enää. Mä tiesin, että se on edessä, enkä mä ikinä toivonutkaan ettei niin kävisi. Salaa ehkä. Voi hitto että mä toivoinkin, mutta turhaan. Sain lopullisen merkin myös siitä, että olen tehnyt täysin oikeat ratkaisut, eikä ovien sulkeminen myöskään enää kaduta.

Sitten kun se astuu mukaan kuvioon, on mun aika poistua, mä sanoin vuosi sitten ja pidän nyt sanani. Tiesin jo silloin ja tiedän varmasti nyt, että se on ainoa ratkaisu.  

Kipu on yhtä suuri kuin erossa, muttei ihan verrattavissa toisiinsa. Siinä missä kipu erosta tuli shokkina, täysin yllättäen ja ennakoimatta, tulee tämä kipu, ero siitä toisesta, entisestä perheestä hiljaa, kituuttaen ja välillä toivoen valheellisesti muuta mitä tietää olevan tulossa.

Muutos kuin siskosta ja lapsesta vain Viiviksi kävi nopeammin kuin vuosi sitten kuvittelin. Oliko ne vain lohtulauseita eron keskellä? Vuosi sitten halusin sulkea jo heti ovet ihan vain varmuuden vuoksi, jottei myöhemmin tarvitsisi kipuilla - ja miten oikeassa olisinkaan ollut. Toisaalta jos niin olisin tehnyt, olisin synnyttänyt Vilhon yksin ja ollut luomatta yhtä elämäni rakkainta sidettä. Olen lopulta kiitollinen itselleni ja heille, että sain olla vielä hetken se, joka kuului joukkoon vaikka sitten tietäen, ettei enää ikinä kuulu ja tulisi kuulumaan.

Olen pitkään miettinyt, merkitseekö sukulaissuhde enemmän, kuin mikään muu. Silloinkin, kun oma perheenjäsen on tehnyt jotain kamalaa perheen muille jäsenille. Tässä tapauksessa lapsille ja mulle, vaikka koenkin että olen nyt jo tästä perheestä ulkopuolinen. Ei mun tarvitsisi olla, kukaan ei ole käskenyt mua poistumaan. Kuitenkin mulle tarjottu paikka vaihtopenkin pelaajana ei ole mun arvoinen, enkä siihen aio jäädä. Toivon, etten ikinä joudu olemaan itse samassa tilanteessa ja toivon myös ettei mun tunteilla olisi liian suurta merkitystä kenenkään päätöksiin, vaikka se tekeekin kipeetä sen hetken.

En myöskään usko, että kenelläkään on ollut helppoa miettiä miten tulee tehdä ja toimia tehdäkseen oikein, sillä oikeita ja vääriä ratkaisuja on yhtä monta kuin näkökulmiakin. Toisaalta olisin toivonut saavani jakaa paremmin oman kipuni. Ehkä raskaana oleva osaisi miettiä, miltä oikeasti mahtaisi tuntua kokea se kaikki samassa tilanteessa, talon ostoa suunnitteleva puolestaan, miltä tuntuisi haudata ne pitkät unelmat täytenä yllätyksenä niitä niin lähelle päästyään ja joku muu ehkä miettisi uudestaan sanoisiko tosiaan niitä samoja lauseita mulle, jos olisin ollut verisukulainen.

Tunnen oloni äärimmäisen loukatuksi ja petetyksi. Täysin ilman syytä. Toki saan tuntea juuri niitä tunteita mitä itse koen, mutta tällä kertaa kukaan ei ole tehnyt mua kohtaan mitään väärää. Tekisi mieli huutaa ja raivota, mutta en tiedä kenelle. Ehkä elämälle ja kohtalolle, jotka minut käsikirjoitti tästä tarinasta ulos.

Istun turvasatamani terassin portailla, niillä samoilla kuin viimeksikin. Viimeeksi tässä istuessani olin varma, että tulevaisuus ei ole näkemisen ja kokemien arvoista, vaikka aina päinvastoin jaksoin antaa olettaa mun voinnista huolestuneille. Yritän pitää viime aikojen ajatuksestani kiinni kynsin ja hampain. Muutos, mikä väistämättä tulee voi olla kaunista kaikesta rumuudestaan huolimatta. Nyt istun ja katselen haravoituja lehtikasoja ja lapsiani niiden päällä pomppimassa. Olen varma, että mua on jo odottamassa se, mikä mun kannattaa nähdä ja kokea loppuun saakka. Sekä mun, että lapsien.

Viides vaihe

Eron neljäs vaihe on kestänyt lähes yhtä pitkään kuin eron kolmesta vaiheesta se kolmas. Neljäs vaihe tuntui turvalliselta, sillä se ei ole pitänyt sisällään muutosta mihinkään suuntaan. Kadonneeseen turvallisuudentunteeseen oli helppo jäädä, koska tulevaisuus pelotti, eikä edes suurimmaksi osaksi näyttäytynyt ollenkaan. Lopulta tilanteen valheellisuus näyttäytyi ja väärään tunteeseen tuudittautuminen tuntui epämieluisalta.

Asioiden hyväksyminen ja eteenpäin vieminen oli lopulta kaikkea muuta, mitä sen ajattelin olevan. Itselleen sai uskoteltua noin vuoden verran, että tietyt asiat ei muuttuisi ja elämä jatkuu.

Väärin. Elämä pysähtyi, kelautui eteen ja taakse, jumitti taas paikoillaan, vääristyi, kiersi kehää ja lopulta muuttui tunnistamattomaksi. Elämä jatkuu, mutta ei siitä mihin se jäi. Ei enää samanlaisena, vaikka lähtökohdat on ja pysyy. Elämä muuttuu, halusin tai en. Mutta se mihin se muuttuu, on vain enää mun päätettävissä.

Kun tuntuu että menettää kaiken, sitä oikeasti menettääkin. Ei toki kaikkea, sillä ne asiat jotka kuuluvat aina itselle pysyvät. Kuten se oma perhe ja lapset eikä niitä kukaan, tai mikään poista. Sanaan "kaikki" sisältyykin lapsia lukuunottamatta se kaikki muu, mitä sai itselleen haalittua niiden monien vuosien aikana. Koska niihin vuosiin sisältyy myös oma kasvu teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi ja nuoresta aikuisesta äidiksi, tuntuu kuin olisi menettänyt vähintään puolet itsestään ja muista tärkeistä ihmisistä lopullisesti ja korvaamattomasti.

Jo aikuisena ja äitinä on ollut vaikea löytää itsensä. On ollut vaikeaa miettiä mihin suuntaan lähteä ja olla varma siitä, että suunta on oikea. Varaa virheisiin ei enää ole, koska nuoruuden törttöilyt jäivät tekemättä pidellessä vaaleanpunaisia laseja silmillä. Aikuisena ja kolmen lapsen äitinä ei menetettyjä oppirahoja voi enää uudelleen tienata, enkä toisaalta haluaisikaan. Silti, on ollut tärkeää mennä askel tai kaksi väärään suuntaan, peruuttaa lähtöruudulle ja pitää taas taukoa. Väärät tiet auttavat keksimään mitä en halua ja mitä mahdollisesti haluan. Tunteiden ja järjen yhteispeli on ollut tärkeää, sillä ilman toistaan olisi suunta ollut jommallakummalla tavalla puutteellinen.

Viime vuoden syksy oli synkkä, märkä ja pimeä. Kylmyys jäädytti kaiken ympäriltä ja ympäristö näytti kuihtuvan ja kuolevan hiljalleen pois. Minä sen mukana.

Tänä vuonna syksy on kaunis. Ympärillä on kaikki kauneimmat sävyt. Lämpö, mikä tulee positiivisista ja myönteisistä ajatuksista lämmittää ja pitää kuivana myös keskellä sateista päivää. Syksy näyttää, että muutos ja pitkään jatkuneen ajanjakson loppu voi olla myös kaunista.

Ajanjakso, jonka alkua olen odottanut ja etsinyt, menettänyt toivon etsiessä, tuli kuten toivoin ja odotin. Yllättäen, etsimättä ja täysillä. Tunne pistää jalat liikkumaan tuohon valitsemaani suuntaa kohden, eikä järki käske pysähtymään, mutta hidastamaan askeleita. Epävarmuus ei saa kääntymään takaisin, sillä tunne siitä, että olen tehnyt oikeat päätökset vain vahvistuu.

Lihaton lokakuu - Gluteeniton vegepiirakka

Alunperin olin ajatellut osallistuvani ensimmäistä kertaa ikinä lihattomaan lokakuuhun. Olisi ollut erittäin mielenkiintoista nähdä konkreettisesti miten kulutus muuttuisi ja mihin suuntaan, sekä saada uusia ruokalajeja ainaisen jauhelihamakaroonilaatikon lisäksi. Tämä aie kaatui kuitenkin siihen, että pakkasessa sekä kuivakaapissa oli liikaa eläinperäisiä tuotteita sisältäviä syötäviä, jotka pitäisi saada syötyä ensin pois alta. Joten päätin luopua tästä haasteesta, mutta teen silti muutaman helposti toteutettavan muutoksen, kuten lehmänmaidon vaihto kauramaitoon, jauheliha soijarouheeksi jne. Ehkä ensivuonna sitten.

Itse tykkään todella paljon kasvispainotteisista ruuista. Yleensä teenkin itselleni oman ruuan ja lapsille oman, sillä makumaailmamme ei yleensä kohtaa lainkaan. Nykyään kaupan hyllyltä löytyy paljon lihankorvikkeita, jotka on oikeasti parempia kuin eläinperäiset vastineet. Ikävä totuus on kuitenkin se, että nämä vegetuotteet ovat paljon hinnakkaampia verrattuna eläinperäisiin tuotteisiin. Tosin ei aina, sillä esim. soijarouhe on jauhelihaa paljon halvempaa ja sitä meiltä löytyykin aina kaapista "hätävarana".

Olisi hienoa pystyä viemään eettistä periaatetta materiaalista ruokiin. Kuitenkaan en usko, että niin tulee koskaan kokonaisvaltaisesti käymään ihan puhtaasti itsekkäistä syistä. Joka tapauksessa uskon, että pienetkin teot on tyhjää parempia. Olkoon se vaikka se kahviin kerman sijaan lorautettu iCaffe, tai vaikka yksi lihaton päivä viikossa.

Lauantaina vietimme pikku sisareni syntymäpäiviä. Koska perheeseemme kuuluu yksi keliaakikko ja yksi täysin vegaani, oli tarjottavat myös toteutettu kaikille sopiviksi. Itselleni napsahtanut nakki koski suolaista syötävää, joten keksin tehdä suolaisen piirakan, kuten Vilhon ristiäisissäkin oli tarjottavana.

Reseptiä mulla ei ko. piirakkaan ollut. Googletus ei tuottanut toivottua tulosta, joten ei auttanut kuin soveltaa. Ajattelin jo heti, että jos vain onnistun, niin kirjoitan reseptin ylös, sillä hyviä ruokarajoitteisille sopivia reseptejä on selvästi liian vähän. Ja onnistuinhan mä, joten tässä resepti:

Gluteeniton vegaani vuustopiirakka

Piirakkapohja:
- kaurajauhoja (3,5dl)
- leivinjauhetta (1tl)
- margariinia (150g)
- kauramaitoa (1dl)

Täyte:
- vuustokuutioita (150g)
- maustamatonta kaurakermaa (2dl)
- Oatly påMackan tomaatti/basilika (150g)
- kirsikkatomaatteja
- tuoretta basilikaa
- valkosipulinkynsi
- pieni punasipuli
- mausteiksi suolaa, musta- ja valkopippuria

Pohja

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää kauramaito ja nypi margariini jauhoseoksen kanssa tasaiseksi. Taputtele sormin taikina voideltuun piirakkavuokaan tasaiseksi pohjaksi.

Täyte

Sekoita kaurakerma ja påMackan sekaisin. Leikkaa punasipulista ohuehkoja siivuja. Hienonna valkosipuli ja tuore basilika. Lisää sipulit, mausteet ja puolet vuustokuutioista. Sekoita tasaiseksi ja lisää seos pohjan päälle. Viipaloi kirsikkatomaateista ohuehkoja rinkuloita ja asettele ne ja toinen puolikas annos vuustokuutioita täytteen päälle. Maun puolesta ei tosin ole väliä sekoittaakko kaikki sekaisin, sillä tämä viimeisin vaihe on puhtaasti estetiikan vuoksi, jotta tomaatit ja osa vuustokuutioista jäisivät nätisti piirakan pinnalle.

Piirakka uuniin 200 asteeseen 30min ajaksi.

Halutessaan voi lisätä muutaman kokonaisen basilikanlehden pinnalle silloin, kun piirakka on juuri tullut uunista ja täyte ei ole kokonaan jähmettynyt.

Itse tarjoilin piirakan vasta seuraavana päivänä. Jos tarkoitus on tarjoilla piirakkaan samana päivänä, tulisi täytteen antaa jäähtyä ja jähmettyä kunnolla. Vegejuuston, eli vuuston maku muistuttaa paljon vuohenjuustoa, joskin paljon miedompaa. Tomaatti ja basilika oli siis täydellinen valinta vuuston seuraksi, mutta toki oman maun mukaan melkein mikä tahansa täyte käy.

Kamalan ihana ja ihan kamala imetys

Imetysviikko.

En ole imetyksen suhteen fanaattinen. Kannatan imetystä, mutta ymmärrän myös sen miksi joku ei halua imettää. Olen yksi heistä, jotka imettää lapsensa siellä missä vauvalla on nälkä - huomioiden kuitenkin muut. Jos osaan ja saan, neuvon mieluusti ja kannustan muita imetykseen.

Imetyksen hyödyt ja haitat ovat henkilökohtaisia. Kuitenkin faktoja ei voi kiistää, sillä onhan imetys parasta ravintoa vauvalle. Ja ilmaista, mikäli unohdetaan kaikki rahat, mitä imetykseen voi halutessaan käyttää imetysvaatteiden ja -tarvikkeiden muodossa.

Imetys on kaikkea ihanan ja kamalan väliltä. Luultavasti koko tunneskaala käy tutuksi yhden imetystaipaleen aikana.

Odottaessani esikoista imetys tuntui melko kaukaiselta. Muistelen jopa ajatelleeni, etten missään nimessä imetä. Ajatuskin puistatti ja tuntui jopa vastenmieliseltä. Raskauden edetessä mieli muuttui, sillä lopussa oli ihan itsestään selvyys, että rintamaidolla mennään. Kaappiin olin kuitenkin ostanut purkin tai kaksi korviketta, koska niin neuvottiin.

Ensi-imetys oli ihmeellistä. Hassua. Vähän jännittävää. Siitä se pian muuttuikin tuskaksi. Synnytyksen jälkeen episiotomiahaavaa tuskastellessa joutui vielä tuskastelemaan kipeiden nännien kanssa, eikä se kipu mitään pientä ollut synnytyskipuun verrattaessa. Hammasta purren ja itkua tihrustellen imetin, imetin ja imetin.

Jos joku olisi kertonut minulle, juuri esikoisen saaneelle, että tiheän imun kautena ei vauva ole nälissään vaikka siltä vaikuttaakin, en olisi tuskastellut yksinäni ja antanut kaapissa odottaneita korvikkeita. Jos joku olisi kertonut, että kannattaa liittyä Facebookissa imetyksen tuki Ry -ryhmään ja lukea nettisivut, olisin ehkä pärjännyt paremmin. Mutta pärjäsin mä. Kahdeksan kokonaista kuukautta.

Eteen astui ahdistus. Imetysahdistus. Mä pitkitin imetysvälejä, vihaisena otin vauvan rinnalle ja inhosin imetystä. Halusin imettää, enkä antaa korviketta. Lopulta päätin, ettei ole kummankaan edun mukaista enää jatkaa.

Imetyspettymys, uusi vauva. Toisen lapsen kanssa halusin onnistua, olla parempi. Monessa muussakin asiassa, mutta etenkin tässä. Korvikkeesta tuli punainen vaate. Imetys oli heti täysin kivutonta ja helppoa. Ensimmäiset kolme-neljä kuukautta sujui kuin tanssi. Sitten tuli hulinat ja kompurointi alkoi. Hidas ja tunteikas valssi muuttui kertarysäyksellä hikiseksi quickstepiksi, kun rinnalla raivoava vauva piti saada huijattua syömään. Tätä jatkui kuukauden verran ja saman ajan myös mietin onko tämä sen arvoista. Oli se.

Olin melkein puolessa välissä raskautta. Olin laihtunut ja riutunut niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Imetin vielä Ilpoa. Haaveilin jopa tandemimettämisestä. Maitoa ei tullut ja imetys oli jälleen kivuliasta. Mietin taas, oliko se sen arvoista? Ei ollut. Lopetin 1,5 vuoden imetyksen ja olin enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni lopettaa. Keskityin raskauteen ja nautin siitä, ettei tarvinnut imettää muutamaan kuukauteen ketään.

Nyt on Vilhon imetys ollut yhtä helppoa, ellei jopa helpompaa. Ei raivareita, ei ahdistusta. Mun viimeinen imetys. Haikeaa. Silti, en malta odottaa, että tämä viimeinenkin imetystaival olisi ohi. Olen taas löysännyt nutturaa ja ollut itselleni armollisempi. Pettymys korvikkeen käytöstä viiden kuukauden iässä oli nopeasti ohi.

Imetyshetket ovat arkisia, nopeita, huomaamattomia. Myös pitkiä hiljentymisiä vain toisiamme tuijotellen.

Jos saisin palata johonkin aikaan, palaisin siihen, kun Vilhon kanssa vietettiin ensimmäinen kuukausi yökkäreissä sängyssä makoillen, imettäen ja sylikkäin nukkuen. Toisiimme tutustuen ja rakastuen. Onneksi sain kokea sen.