Jos tänä jouluna oltaisiinkin vain kotona

Miten te vietätte joulua, on hyvä lisä small talkiin joulua edeltävinä viikkoina. Kysymys saa usein perheellisten suupielet kiristymään ja vastauksen alkamaan venytetyllä noh-sanalla. Reissaamista sukulaiselta toiselle, autossa istumista ja rauhattomuutta. Lasten läsnäolo on usealle joulun paras lahja, mutta monesti lasten joulu on reissatessa kaikkea muuta, kuin hyvän mielen juhlaa. Nyt kun on tää korona, on ehkä tämän vuoden paras tekosyy ja oikea syy jäädä kotiin ja olla vain oman perheen kesken. 

Mitä jos tänä jouluna mekin oltaisiin vain kotona? 

Ensimmäinen kysymys joka mieleni pyyhkäisee, on pystynkö minä yksin tarjoamaan lapsilleni onnellisen joulun. 

Pystynkö? No miksen? No miten?

Mitä siihen sitten tarvitaan?

Yhdessäoloa. Ruokaa. Lahjoja. Jouluperinteitä.

Mitä perinteitä? Uusia, vai vanhoja? Ehkä sekä että?

Vanhat jouluperinteet alkaa siitä, kun raahaan kaupasta kotiin monta kiloa lanttua ja porkkanaa. Ja kun sanon monta, on vielä tarkennettava, että yleensä luku on kuudesta kymmeneen kiloon. Joululaatikoita tehdessäni muistan taas, miksi joka vuosi vannon ettei enää ikinä. Paitsi joka hiton vuosi. Toisaalta myös joka vuosi joulupöydässä totean, että on ne vaan hyviä ja otan myös kehut vastaan kaikkina niinä päivinä, kun laatikoita yhdessä syömme. Kyllä kannatti.

Ennen aattoa mukaan täytyy pakata neljän henkilön vaatteiden lisäksi vaipat, joulupöytään vietävät ruuat ja joululahjat. Koti on siivottava, jotta sinne olisi kiva palata reissaamisen jälkeen. Kissoillekin täytyy värvätä hoitaja.

Jouluaatto on yleensä melko rauhaton. Syystäkin. Lapset on innoissaan ja aikuiset toki myös. Aika matelee, eikä aamupäivä kulu millään. Tuleekohan se joulupukki, kiusoitellaan lapsille ja lisätään taholtamme malttamattomuutta, vaikka joulurauhan julistus koskenee kaikkia meitä. Päivän odotetuin aattovieras ei olekaan joulupukki, vaan päiväsellä saapuva isomummi, jonka saavuttua voi joulunvietto alkaa.

Tulee joulupukki, avataan lahjat, syödään pitkään ja valitetaan kiristäviä housunvyötäröitä. Saunotaan, vietetään aikaa yhdessä sekä kaivetaan keskiyön viimeisinä tunteina unohtuneet juustot jääpista ja jatketaan iltaa aamuyön tunneille saakka.

Ja se kertaa kolme, kunnes tapaninpäivänä, tai sen jälkeen on aika palata arkeen.

Mikä joulusta sitten tekee joulun? Onko se se kaavoihin kangistuminen, vai lasten riemu? Jos jälkimmäinen, niin tarvitaanko siihen edes vanhoja perinteitä, vai olisiko aika jo karsia epätoimivat vanhat uusien tieltä pois.

Uudet perinteet alkaisivat siitä, kun käyn yksin rauhassa kaupassa jouluostoksilla. Ajoitan ostokset joulua edeltävään isäviikonloppuun ja puuhastelen kaikessa rauhassa. Ostan viimeisetkin lahjat ja paketoin ne. Kiroan ehkä vieläkin iltamyöhään lahjapaperin taitoksia, mutta tiedän saavani nukkua pitkään aamulla. Ostoslistan kirjaan muistioon aamukahvia hörppiessä ja suuntaan kaupoille hitaan aamun jälkeen. Kiertelen harkiten, tai ryntäilen muiden mukana. Kunhan kotiin tarttuu joulukinkku, monta kiloa kevyemmät laatikkoainekset ja sopiva määrä joulusuklaita sekä puuroriisiä.

Aattoa edeltävänä iltana tehdään jouluruokia. Lapset leipovat pipareita ja torttuja mun pähkäillessä kinkun paistossa sekä laatikoiden teossa. Kellon katsominen on loppunut aatonaattona kello kolmeen, kun työpäiväni päättyy. Illalla touhutaan, kunnes uni vie voiton ja nukutaan kaikki yhdessä. 

Aattoaamuna tonttu on käynyt tuomassa lahjat kuusen alle. Riemunkiljahdusten saattelemana laitan puurokattilan porisemaan samalla, kun avaamme yhdessä lahjat. Uusien lelujen into riittää koko aamupäiväksi ja vasta pahimman innon laannuttua on aika suunnata ulkoilemaan. Luistelemaan, tai vaan kävelylle. Illalla syömme jouluruokaa, katsomme jouluelokuvia ja vietämme aikaa yhdessä. 

Ei stressiä, odottelua, hyssyttelyä aamuisin, tai hääräämistä aattona. Joulu lasten ja äidin ehdoilla.

Viimeinen hoitovapaapäivä

 

Sana arki saa jälleen uuden merkityksen. Ennen arki oli itse itselleni luoma kiire aamulla, vaikka oikeasti mikään aikataulu ei meitä mihinkään sitonut. Se oli kellon viisareiden tahdittama rutiini toimia päivästä riippuen tietyllä tahdilla ja toistaa samoja asioita viikosta toiseen. Arki oli halua sulautua perheenä yhteiskuntakelpoiseen maailmaan.

Nyt arki on sitä, mitä monelle muullekin. Yhden herätyksen sijaan kello soittaa ainakin kolmesti - varmuuden vuoksi, eikä ensimmäisen hälytyksen jälkeen paineta torkkua. Kiire ei ole pääni sisällä kuviteltu tavoite, vaan aikataulutuksen heikkoutta. Arki toistaa itseään, mutta antaa eri tavalla.

Yhdestä hei, tää vois olla mun juttu -ajatuksesta tuli mun juttu. Istuttuani kahdesti vakuuttamassa raatia siitä, miten pärjäisin työelämässä, pärjäämisestä uudessa arjessa tuli kuin tulikin uusi haaste lisää työn ja koulutuksen lisäksi. Raadin vakuutteluksi kelpasi omana itsenä esiintyminen, sillä oman itseni olin jo vakuuttanut, eikä itsevarmuus hevillä lannistu. 

Kahden perehdytyspäivän jälkeen kiitän itseäni siitä, että osasin nauttia viimeisistä hoitovapaapäivistä. Osasin mammailla viimeiseen saakka. Kulkea meikittä mutsinutturalla, kiertää kerhosta kerhoon vaihtamassa kuulumisia yöunien laadusta ja kävellä kaupungin läpi kenkien suojapussit jalassa todistamassa äitiaivojen olemassaoloa.

Virallisesti viimeisellä hoitovapaapäivänäni, tänään, huomasin osaavani nauttia uudella tavalla lapsiviikonlopusta. Entisen arjen jättämä suoriutuminen muuttui haluksi olla läsnä ja tehdä jotain erityistä. Erityinen voisi olla vaikka mitä, mutta meille se oli luistelua, retkeilyä ja piparien leivontaa. Uuden perspektiivin saamiseen riitti kaksi vauhdikasta päivää, jolloin lasten kanssa vietetty aika oli silmänräpäys entiseen verrattuna. 

Riittämättömyyden tunnetta lapsiin jäävää aikaa kohtaan latistaa ajatus siitä, että mä ansaitsen tämän. Eikä ajatus väärässä ole, olenhan antanut jo kuusi vuotta itsestäni vain heille. Oman urapolun tarpomiseen vaatii nyt triplasti päättäväisyyttä, mutta sitähän ei enää minulta puutu. 

Huomenna perheeseen kuuluu yksi työssäkäyvä ja kolme päiväkoti-ikäistä. Ruuhkavuodet ja yksinhuoltajuus - hyppy tuntemattomaan, vai suoraan jyrkänteeltä alas? 

Kaiketon* jouluinen piparijuustokakku

*vegaaninen, gluteeniton, soijaton 

Tämä jouluinen piparijuustokakku ei ole vain yleisille ruokarajoitteisille sopiva, vaan kaiken lisäksi vieläpä valmistuu noin vartissa tarjoiltavaksi. Tätä juustokakkua ei tarvitse hyydyttää, eikä taiteilla vegegeelin, tai agar agarin kanssa. 

Tein tämän kyseisen kakun vähän eri ohjeita soveltaen tavallisilla aineksilla, mutta koska perheeseeni kuuluu sekä keliaakikko, että vegaani, päätin kokeilla saisiko samalla reseptillä tehtyä kaikille sopivaa kakkua. Onnistun ja makukaan ei muuttunut alkuperäisestä lainkaan. 

Vegetuorejuustot oli minulle tuntemattomia makeassa leivonnassa, joten sokkona valitsin Violifen arvostelujen perusteella. Suosittelen tätä tuotemerkkiä ehdottomasti tähän, sillä maku oli parempi mitä tavallisessa tuorejuustossa, sopi hyvin makeaan leivontaan ja oli myös hyvin jämäkkää, mikä onkin tärkeä ominaisuus kakun onnistumisen kannalta. 

Kauravispiksi valitsin Valion ja tämä oli yllättävän makeaa ja hallitsevan makuista, mutta lopputulos oli silti oikein hyvä. Vertailupohjaa minulla ei tässäkään ole, joten ehkäpä makeus kuuluu kauravispissä asiaan. Vispi oli myös vain muutamassa kymmenessä sekunnissa valmis ja pysyi jämäkkänä lämpöisessäkin. 

Piparkakuiksi valitsin Semperin appelsiinipiparkakut, sillä halusin tuoda pientä makuvivahdetta lisää. Vaihtoehtoisesti tavalliset Semperin piparkakut ovat hyviä, jos appelsiini ei makuna niin iske. Täytteeseen raastoin yhden appelsiinin kuoren tuomaan lisämakua, mutta tämänkin voi jättää halutessaan väliin. 

Kaiketon* piparijuustokakku

*vegaaninen, gluteeniton, soijaton

Pohjan ainekset riittävät 16cm halkaisijan vuokaan, jos haluat tehdä isomman, mutta matalemman, tuplaa pohjan ainesosat. Täytettä ei tarvitse tuplata, sillä sitä jää pienemmässä vuoassa hieman ylimääräiseksi. Pienempää vuokaan tehdessä ylimääräisen täytteen voi esimerkiksi pursottaa valmiin kakun päälle. 

Pohja: 

- 50g kasviperäistä margariinia

- 1pkt (150g) Semperin gluteenittomia piparkakkuja**

Täyte:

- 400g Vegetuorejuustoa

- 4dl kauravispiä

- 1pkt (150g) Semperin gluteenittomia piparkakkuja**

- 2-4tl kanelia

- 2tl vaniljasokeria

-3/4dl sokeria

**HUOM, piparkakkujen tuoteselosteessa lukee, että nämä voivat sisältää pieniä jäämiä kananmunaa, joten allergikot tarkkana! 

Valmistus

Aloita murskaamalla yksi paketti piparkakkuja mahdollisimman pieneksi muruksi joko kaulimella, tai sauvasekoittimella. Mitä sileämpää murua, sitä jämäkämmin kasassa pysyvä pohja. Lisää murskattuihin pipareihin margariini ja sekoita seos tasaiseksi.

Pistä leivinpaperi kakkuvuoan pohjalle ja voitele reunat. Lisää valmistunut seos pohjalle ja tasoita tasaiseksi ja tiiviiksi lusikan avulla. Laita pohja jääkaappiin odottamaan täytteen valmistusta.

Sekoita kauravispi jämäkäksi kermavaahdon tapaiseksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon vegetuorejuusto ja sekoita tasaiseksi. Lisää mausteet - voit joko vähentää, tai lisätä kanelia ja vaniljasokeria oman maun mukaan. Kauravispi on tavallista kermavaahtoa makeampaa, joten sokeria saa lisätä varoen, jos ei tykkää liian makeasta.

Murskaa toinen paketti piparkakkuja samalla tyylillä. Lisää piparinmuruset täytteeseen ja sekoita vielä tasaiseksi. Tarkista maku ja lisää kanelia, tai vaniljasokeria tarvittaessa. Maku voimistuu vielä jääkaapissa, joten liikaakaan ei kannata lisäillä. 

Lusikoi täyte pohjan päälle. Lusikoidessa levitä täytettä kunnolla ja mahdollisimman tiiviisti reunoja myöten. Tasoita täyte tasaiseksi. Nyt voit joko laittaa valmiin kakun jääkaappiin odottelemaan tarjoilua, tai voit tarjoilla sen heti. Vuoan reunoja poistaessa ei tarvitse arkailla, mutta halutessaan voi vuoan reunoja lämmittää kuumalla vedellä ennen irroitusta (tai esim. lämpimään veteen kastetulla pyyhkeellä). Veitsellä voi vielä tasailla reunoja, sillä täyte ei siitä säikähdä.

Koristele vielä kakku haluamallasi tyylillä. ✨ Itse käytin appelsiinin lohkoa ja kuivattuja kanelitankoja.

Tämä postaus on osa Kaksplussan verkostoblogien joulukalenteria. Meidät kaikki löydät täältä. Käy kurkkaamassa eilinen luukku Lauran Iloa, eloa! -blogista. Huominen luukku aukeaa Laura "hassu" -blogista.

Pariton viikonloppu

Ovikello soi. Lapset innostuu. Kaikki kolme. Se kolmaskin, joka ei vielä tiedä minne joutuu seuraavaksi, tai edes ketä ne kaikki ihmiset siellä olisivat. 

Jos pelkkä halaus riittäisi kertomaan sen, miten paljon minä rakastan sinua. Sinua, joka saavuit, vaikken ollut valmis. Sinua, jota olen kantanut tähän päivään saakka yksin, itkenyt sinun vuoksi ja sinun puolestasi. Sinua, joka annoit syyn jaksaa päivästä toiseen, sillä palkintona olit sinä ja sun suurin rakkaus takaisin. Jos pelkkä se halaus riittäisi kertomaan, ettei sun hyvästeleminen ollut ikinä mun tahto. En ikinä halunnut päästää irti. En sua rikkoa. Pelastit mut, vaikken pystynytkään tekemään sulle samoin. 

Anna anteeksi. 

Päästän hänet sisään saadakseni vielä hetken lisäaikaa pukiessani nuorimmaista lastani ulkovaatteisiin. On turhaa pitkittää mitään. Isomman sisaret johdattavat pienimmän heistä päättymättömään rangaistukseen seilaamaan kahden kodin väliä. Vain toista niistä kutsutaan kodiksi. Vielä, tai ehkä aina.

Kukaan lapsista ei ole valmis eroperheeseen, eikä kukaan lapsista tule ikinä olemaan. Lapset eivät ole ainoita jotka ovat hukassa, sillä meitä on tässä perheessä viisi. Vain yksi heistä saa päättää muiden kohtalon. Kolme heistä on se kohtalo. Vähäpätöisin viidestä pitää kaiken kasassa. 

Mä en ole ikinä valmis. 

Viime kerrasta on kulunut aikaa. Yli kuukausi. Se kuukausi on mennyt silotellessa laastareita vielä vuosienkin jälkeen vuotaviin haavoihin. Haavojemme vertailussa ei kai kenestäkään tullut voittajaa. Vain joku osaa peittää arvet paremmin kuin muut. 

Pääasia, että lapsilla on hyvä, oli kummallekin meistä tärkeintä. Paras ajanjakso se heille todellakin oli. Oli. Yhdessä kurpitsojen kaivertamista, ulkona syömistä, jalkapallon harjoittelua uutta harrastusta varten ja yhteisiä leffailtoja. Yhdessä isän kanssa tehty synttäriaamiainen vietäväksi äidille sänkyyn ja vastavuoroisesti yhdessä äidin kanssa tehty isänpäivän aamupala. Lasten riemu aamuisin, kun sohvalta löytyikin isi, jonka kainaloon pääsi katsomaan lastenohjelmia. Äidin onni, kun saa hetken nukkua pidempään. 

Jos onnellisuutta voisi purkittaa talteen pahojen päivien varalle, olisi jo muutama päivä riittänyt saamaan varastoon seuraaviksi vuosiksi iloa. 

Sitä ennen nelisteen vihdoin toimivaksi saatu arki sujui. Illat oli täynnä harrastuksia piilottamaan arki-iltojen levottomuuden ja pimenevän ajanjakson synkkyyden. Rutiinit ja pysyvyys sen teki. Ilman kunnollista tukiverkostoa, tai ulkopuolista apua pärjäsi. Kun on pakko. 

Kopiteltiin nuorimmaista lastamme ovensuussa, kuin räjähtävää pommia. Sitä, mikä tulisi rikkomaan jo saavutetun onnen, mikä pysyi kasassa vain, koska pitelimme sitä vielä yhdessä. Onnen lähdettyä ovesta ulos oli jo sytytyslanka syttynyt vain räjäyttääkseen ilmapiirin samanlaiseksi mitä se oli jo alkujaan parin vuoden ajan. 

Perhehuumassa lapsille yhdessä päätetyt ja aloitetut harrastukset päättyivät, arki on sekaisin ja jäljelle jäänyt ikävä ei lohduttamallakaan helpota. 

Sä rikoit mut taas. Samalla tavalla, samalla kaavalla. Etkä vain mua, vaan meidät kaikki. Katsoit ehkä vain traileria siitä, mitä perhe-elämä taas olisi. Halusit ehkä sittenkin kuulla, ettei pelkkä ystävyys riitä. Ja valitsit taas yhden neljän sijaan.

Ja taas mä muistin, miksi lakkasin rakastamasta. Mun keltainen, mutta mä aina se värien varjo. Ollaan sittenkin vaan kaksi, joista toinen piiloutuu oven taakse ja toinen kurkkii ovisilmästä.

Paitsi jos toinen meistä taas pitää kaiken kasassa ja antaa olla. Korjaan rikkoutuneen arjen ja unohdan merkityksettömät lauseet ja eleet. Päästä irti, mä muistan taas ja muistutan itseäni vielä siitä, etten se minä ollut, joka tälläkin kertaa mokasi. 

Eroperheen isänpäivälahjoja

 Saat anteeksi

Kirjoitin paljon muutakin. Pitkän viestin muistiooni, johon viikon ajan lisäsin ja muokkasin tekstiä, jotta muistaisin sanoa ne kaikki hänelle. Nyt mä pyyhin sen kaiken pois ja jäljelle jäi nuo kaksi sanaa. Olisiko millään muilla sanoilla edes merkitystä? 

Hän oli jo lähtenyt. Emmin vain hetken sen jälkeen, kun olin kirjoittanut sanat viestikenttään. Mitään sanottua ei saisi koskaan takaisin. Aikakonetta ei ole keksitty, joten on aika astua lisää askeleita eteenpäin. 

Hän pyysi anteeksi, mutten vastannut mitään. En itkenyt, sillä se ei tuntunut mulla missään. Hän itki. Ei ne sanat riitä. Olen kuullut ennenkin kaikkea, mitä hän ei tarkoittanut koskaan. Ne teot. 

Silloin, noin viikko sitten, olin varma ettei hän saisi ikinä anteeksi. Myös tänä aamuna, kun piilouduin itkemään esikoiseni isänpäivälahjaa. Muistipeli, jossa ei ollut mukana äitiä. On sun syy, ettei meidän tyttären tekemässä muistipelissä ole mukana äitiä, isää ja kolmea sisarusta. Piirustuksistakin puuttuu aina meistä jompikumpi. Ja se on sun syy. 

Tein silti aamupalan loppuun. Kahvi mustana, paahtoleipää, kananmunia. Salaatin mä unohdin tahallaan, koska ehkä hän ei enää siitä edes tykkää. 

Ehkä se ei ollut vain sun syy.

Sitä ennen tein Vilhon kanssa hänen ensimmäisen isänpäiväkorttinsa. Opetan muiden sanojen mukana häntä sanomaan sanan iskä, vaikka olen salaa hyvillään joka kerta, kun hän kieltäytyy niin sanomasta. Yhtä hyvilläni olen kuitenkin myös siitä, että Vilholla - ja myös minulla, on yksi juhlapäivä lisää kalenterissa. 

Tänään mä pystyin myös selaamaan somen läpi muuttumatta täysin kateudesta vihreäksi. Pisto sydämessä oli vain lyhytaikainen nippaisu sieltä, missä tukahdutetut haaveet perheestä asuu. 

En ole enää vihainen, tai katkera koska hän teki ehkä oikein. Väärällä tavalla oikein. Anteeksi en voi antaa tilannetta ja tapaa, jossa hän sen teki, mutta annan anteeksi sen mitä teki. Sen, kun hän lähti pois, vaikka hänen olisi pitänyt jäädä.

Ollaan jo kasvettu omiksi persooniksi. Hän on se, joka halusi olla ja mä olen myös. Ollaanko me nyt onnellisia? En ole katkera, koska me ollaan nyt parempia yhdessä vain siksi, koska hän lähti. 

Kiitos, että lähdit.

Kerroit mun olevan sun paras kaveri. Sä oot ollut aina se mulle myös. Näen sut viimein ilman vaaleanpunaisia linssejä, jotka häivytti kaikki sun eri sävyt mun mustavalkoiseen maailmaan. Oot mun vastaväri. Kasvettiin yhdessä lapsista aikuisiksi ja aikuisista vanhemmiksi. Yhteen sekoitettuina me oltiin vaan harmaata ja mustaa. Nyt omina itsenämme korostutaan yhdessä ollessamme yhteenkuuluviksi vastakohdiksi. Sä oot vieläkin mun lempiväri. Aina. Näen sen värin ensimmäisenä kaikkien muiden värien seasta. Valitsisin sen aina jos voisin, siihen koskaan kyllästymättä. Maalaisin sillä kaiken mitä omistan. 

Mutta se olisi hullua. Muitakin sävyjä on, jotka tekevät minusta kauniin. Sävyjä, joiden kanssa toimimme yhdessä ja erikseen. Niitä, jotka näkevät minut kauniina silloinkin, kun olen vain se harmaa. 

Niitä sävyjä on lapsissamme. Hänessä, joka laittaa minulle hammastahnan joka ilta valmiiksi, sillä tietää että valvon vielä hetken pidempään. Hänessä, joka salaa hiipii joka ilta nukkumaan sänkyyni. Hänessä, joka saa minut joka ilta pelkäämään hetkeä, jolloin jonain parittomana viikonloppuna herään yksin. 

Heidän sävyt ovat sekoitus iskää ja äitiä. Onneksi mä saan tehdä sellaisen kun haluun, kertoi esikoinen lahjastaan. Onneksi. Ja onneksi saadaan tehdä mekin perheestä  sellainen, vaikka äiti ja iskä olisivat eri piirustuksissa. 

Haudalla

Pyhäinpäivä. Annan itselleni luvan käydä haudalla mieleni sisällä.  Hautapaikan jätin koruttomaksi. Vain paksu kerros multaa tukahduttamaan kaiken. Hautakiven painoa olen kantanut pitkään jossain rintakehäni tietämillä, vaikka tunne on jo keventynyt melkein huomaamattomaksi. Kiveen voisi olla kaiverrettu päivämäärä, mikä olisi päivä Vilhon syntymän jälkeen, tai siinä voisi lukea vain yksi kliseinen sana englanniksi. Itkenkin taas. Vain katkeruuttani siitä, miksi haudattu puskee mullasta ruusuja vain kauniistaakseen muistoja, mutta luomatta uusia.

Rikkinäistä ei voi onneksi enää enempää rikkoa. Mutta meistä ainut, pienin, vielä viaton ja ehjä - kun ei paremmastakaan tiedä - menee meidän muiden mukana rikki. Turhaan. 

Hetki sitten mä ajattelin, että hän menee rikki, koska niin vaan kuuluu mennä tässä tilanteessa, mutta nyt mä tiedän, että hänet rikotaan turhaan. Miksi pitkittää sitäkään? Ensimmäinen sirpale voisi hyvin tulla jo kolmen viikon päästä, vaikken itse olisikaan siihen valmis. Ihan kuin roikkuisin kiinni siinä viimeisessä oljenkorressa pitää hänet siipieni suojissa vielä rikkoutumattomana toistaen samalla, ettei mitään peruuttamatonta ole vielä tapahtunut. Vielä, mä ajattelen, koska etsin kai yhä sitä lausetta, joka muuttaisi suunnan ja pelastaisi hänet - meidät, vaikka sen nyt kuultuani kukaan ei sittenkään pelastunut.

 

Palautan itseni takaisin tehdasasetuksiin. Järkisyistä peruutan pöytävarauksen isänpäiväksi, vaikka se vielä hetki sitten teki minut maailman onnellisimmaksi. Olisin vienyt hänet perheen kesken syömään kiittääkseni häntä vielä nykytilanteesta ja siitä, että hän on siinä nyt. Tilanteesta, jossa saan jakaa vanhemmuuden parhaan ystäväni kanssa. Mutta se olisi ehkä liikaa jollekin. Katkeruuden sijaan muistan taas olla vastapainoksi myös kiitollinen. Saisin kuitenkin tehdä lastemme kanssa aamupalan hänelle vain kiittääksemme häntä heidän isänä olosta. 

Myös järkisyistä lähetän kakkaemojin sijaan nasevan viestin sille, joka toi onnea elämääni syksystä kevääseen. Tunnesyistä hänen kanssaan en edennyt, koska hänestä ei ikinä tullut uutta parasta ystävääni. Jokin puuttui - se yhteys ja helppous olla oma itsensä. Olen ollut pitkään piilossa muilta, sillä en myöskään halua pahaa kenellekään. Ystäviä ei voi silti kai koskaan olla liikaa. Tiedän, että henkinen yhteensopivuus, se tärkein klikki, muodostuu ehkä pidemmän ajan kanssa mitä toivoin. Se vielä vuosi sitten tärkeimmäksi luulemani klikki, pinnallinen yhteensopivuus, syntyi jo ensimmäisen viestin jälkeen. Hetken päästä huomaan taas hyytyneen hymyni palanneen kasvoilleni. 

Vilkuilen taas taakseni turvallista lähtöruutua vain muistaakseni, ettei sitä ole enää. Eikä sen uudelleenmuodostamiseen ole enää voimia. On helpompi jatkaa eteenpäin ja talloa oma polku niistä askelista, jotka ohitse kävellyt ihminen minulle muodostaa. Muistan taas, miten pitkälle olen päässyt vain siksi, koska päästin jo irti. 

Olispa elämä helppoo. Niinpä, mutta sitä se on miksi sen tekee, joko helppoa, tai sitten hyvää.

Jatkan esimerkin voimalla myös sitä helppoa tietä. Riittääkö se mulle? Ei, ei se ikinä riitä, mutta riittämättömyyden tunteita tunnen jo liian paljon muutenkin. Sääli, mä ajattelen, kun mietin mistä kaikesta täytyy jäädä sen vuoksi paitsi. Sääli, mä mietin, kun katson lapsiani katseeni kohdistuessa etenkin nuorimmaiseen. Sääli, mun tekisi mieli vielä ääneen tunnustaa, mutta mun ääni on muutenkin aina jäänyt muiden puhuessa kuulumatta. 

Kirje minulle vuoden taakse

Sinulle, Ella, joka vielä mietit poispääsyä

Kuka Ella, kysyt ehkä ensimmäisenä. Niinpä. Sillä nimellä piiloudut vielä kaikelta pahalta, kun yrität epätoivoisesti päästä siitä pois ennen kuin olisi liian myöhäistä. Esittelit uuden minäsi tapaamillesi uusille ihmisille vain paetaksesi sitä todellisuutta, ettei mitään sinussa ole uutta. Vielä. Esittelit itsesi Ellana, sillä kaikki jotka sinut vielä tunsivat Viivinä, olivat lähteneet. Ne kaikki, jotka lupasivat pysyä vain, koska olisit heille aina se rakas Viivi. 

Uusi alku on aina hyvä. Tälläkin kertaa. Ellana oleminen tarkoitti sitä, että pystyit luomaan jotain uutta siitä vanhasta mikä vielä on sinussa jäljellä. Ja se toimi. Siihen saakka kunnes joku joka sinut jo tunsi, kutsui uusien tuttavisiesi kuullen sinua Viiviksi. Kuka Viivi, he kysyivät kulissien kaaduttua. Ja siinä sä taas olit, yhtä rikkinäisenä kuin aina ennenkin.

Sen sijaan että pystyit ylpeänä jatkamaan vain eteenpäin, jouduit häpeissäsi katsomaan taas taaksesi. Ja selitellä, koska koit - tai siis koet vieläkin tarvetta perustella kaikkea, mitä häpeä sinussa peittää. 

Lopulta päädyit kompromissiin. Pidit osan Viivistä, sen vanhan, joka sinussa on vaikka et sitä haluaisi ja osan siitä minkä vielä halusit säästää. Pidit myös Ellan, sillä olit pysynyt päätöksessäsi tehdä tarvittavia positiivisia muutoksia itsessäsi ja elämässäsi.

Itseäsi Ellaksi kutsuminen tuntuu vielä valheelliselta. Joskus kerrot suoraan olevasi Viivi. Silloin, kun tunnet olosi turvalliseksi ja pystyt esittelemään itsesi heti kokonaisuutena. Muuten olet se Ella, jonka minuutta ei määrittelisi kenenkään tekemiset eikä mikään koettu kriisi. Se on ollut muutenkin aina osa nimeäsi ja nyt vaan päätit myös olla se. 

Sinussa on ollut myös aina se periksiantava puoli, vaikka pitkävihainen puolesi on pitänyt sen piilossa. Kuten myös rohkeus poistua mukavuusalueelta, kohdata vaikeudet ja selvitä niistä, vaikket vielä entisenä itsenäsi niistä selvinnyt, tai ainakaan uskonut selviäväsi. Kun vaan joku päivä päätät niin. Toisaalta teit myös entisillä ja yhä nykyisillä heikkouksillasi voittoa, sillä antautumattomana päällepäsmärinä saavutit sen mitä tarvitsitkin.

Sinä, Viivi, joka vielä mietit ettei tilanteesta ole poispääsyä. Kerron, ettei olekaan. Ei sillä tavalla miten toivoit. Se aikakone, tai jotain. Olet silti tehnyt kaiken oikein. Sun on pakko surra, ikävöidä, itkeä, huutaa. Sun on pakko vihata niin, että kaikki se tuntemasi rakkaus ei vetäisi sille vertaa. Ja saat vihata tänäkin päivänä. Se on sun oikeus. Tiedät jo nyt, että et kuitenkaan vihaa ihmistä, vaan tekoa, vaikka haluaisit ajatella toisin. Saat olla myös katkera, aina, mutta muista olla sitäkin enemmän kiitollinen.

Sun on pakko saada olla täydellisen heikoimmillasi niin pitkään kuin itse tarvitset, jotta näkisit ketkä siihen jää ja ketkä olivat vain oman hyötynsä vuoksi mukana sun kriisissä. Ne oli niitä sanoja vaan. Sun täytyy myös nähdä itsesi yksin heikoimmillasi, jotta saisit viimeisen kerran voimia päättää olla jotain muuta ilman kenenkään muun kannustusta ja kannattelua. Huomaat, että yksin olet ollutkin, etkä tarvitse muita. 

Sinun on vielä pakko saada kapinoida sitä ajatusta vastaan, että kaikki olisi vielä joskus hyvin. 

Ei ole oikeaa aikaa päästää irti

Ajattelet, että irtipäästäminen on synonyymi anteeksiannolle ja hyväksynnälle. Sitähän hän sinusta vielä haluaa. Ehkä, mutta jos hän ei välittänyt koskaan sun rikkomisesta, mitä hän välittäisi sun anteeksiannostakaan? Sun ei ikinä täydy antaa anteeksi. Ei hän ikinä anteeksi edes pyydä haluamallasi tavalla. Riittäisikö sinulle edes mitkään sanat? 

Alat olla ristiriidassa itsesi kanssa, muttet uskalla antaa periksi. Mitä yrität voittaa? Haetko vihalla hyväksyntää omille tunteillesi, vai pelkäätkö sopimalla hyväksyväsi hänen tunteet? 

Irtipäästäminen on se vaikein osuus, mutta myös sittemmin suurin helpotus. Et koskaan päätä olevasi valmis siihen, sillä se vaan tapahtuu. Sun ei tarvitse mitätöidä mitään siitä, mitä koet ja tunnet, mitä joskus koit ja tunsit. Sulla on aina oikeus tuntea niitä asioita, vaikka olisit jo päästänyt irti. Siten nouset myös aavistuksen ylemmäs heitä, jotka niitä tunteita sinussa joskus on mitätöinyt, tai yhä mitätöi. Älä enää välitä, sillä eivät hekään välittäneet.

Olet pitkään palannut aina lähtöruutuun. Ehkä siksi, koska tavoittelet heti ensimmäisen askeleen jälkeen maaliviivaa. Ehkä siksi, koska et ole ollut varma missä suunnassa maaliviiva enää olisi. Onko sitä?

Katso, miten pitkälle olet päässyt

Seison nyt askeleen päästä lähtöruudusta. Enää sitä ei ole. Kun ottaa ensimmäisen oikean askeleen eteenpäin, ei takaisin olekaan paluuta. Kuten ei sitä poispääsyäkään. 

Et ole enää yksin. 

Voisit nyt esitellä itsesi uudelleen heille jotka sinut jo tuntevat. Tai sitten voit odottaa, että hekin huomaavat sinun muuttuneen joksikin muuksi muuttamatta heille kuitenkaan sitä mitä joskus vielä olit. Heille, jotka eivät näe mitään muutosta, olet tänä päivänä tuntematon.

Katso, miten pitkällä olet nyt.

- Viivi-Ella 

Rakastaa, ei rakasta - rakasti, ei enää rakasta

Tänään on yhdeksäs lokakuuta. Sataa kaatamalla. Päivä ei ole mikään erityinen, tai sen ainoa erityinen asia olisi kahden tunnin päästä alkava isäviikonloppu. Onko sekään enää edes muuta, kuin päivä muiden joukossa? 

Vielä hetki sitten seisoin siellä sateessa keskellä leikkipuistoa odottamassa, että joku heistä kolmesta ehdottaisi sisälle menoa. Hetki sitten sadepisarat eivät olleet ainoita pisaroita naamallani. Mitä sitä muutakaan tekisi, kuin katselisi filmin väläyksiä taas entisestä. Tällä kertaa kauempaa, kuin kahden vuoden takaa. Se tuntui olevan se viimeinen itku ymmärryksen saavuttaessa viimein koko menneen, nykyhetken ja tulevan. 

Valehtelen. Itken tätä kirjoittaessa. Eikä tämänkään tarvitse olla se viimeinen. Kukapa sen edes määrittelee. Ei viimeinen, mutta ehkä se ensimmäinen itku ilman sitä psyykkistä tuskaa jossain rintakehän tietämillä, jossa joskus oli paikka jollekin.

Siellä jossain on taas tuntunut pahalta. Niin helvetin pahalta. Onko se ahdistukseksi pukeutunut kaipaus, rakkaus, tai jokin muu tukahdutettu tunne? Nyt se jokin on poissa. Henkeä ahdistava ja rintakehää painava ote hellitti hetkessä, eikä ole palannut. 

Tänään on yhdeksäs kymmenettä tänä katastrofin vuotena. Tänään, puoli tuntia ennen ovikellon soittoa tajusin, etten enää rakasta häntä.

Olenko rakastanutkaan pitkään aikaan? Ei, en siinä merkityksessä mitä papin ja perheidemme edessä hänelle lupasin. Jokin osa siitä rakkaudesta kuoli hänen kulkiessaan ohitseni meidän viimeisen yhteisen asunnon ovesta uuden naisystävänsä luokse vastaamatta mulle takaisin, kun viimeisen kerran sanoin häntä rakastavani. Jokin osa siitä kuoli silloin, kun katselin muovikaukaloon kapaloitua muutamien minuuttien ikäistä viimeistä yhteistä lastamme, jonka synnytin maailmaan ilman häntä.

Sen jäänne on kuitenkin kytenyt jossain siellä ahdistuksen naapurissa. Tunne siitä, että on joskus tuntenut jotain suurta. Tunne siitä, että ahdistuksen laajetessa koko rintakehää puristavaksi pimeydeksi, on koko synkkyyden alkupiste se mustunut jäänne lupauksesta olla aina me. 

Me, me kaksi. Koko ajanhan me oltiin eroamassa, viikko sitten mun naamaan sylkäisit. Me? Nytkö me ollaan taas me? Ei, sillä sinä olit koko ajan eroamassa. Sinä ja vain sinä. Minä  puolestani kuulin vain ne sanat, kun kerroit miten mua rakastat. Sun lupauksen olla mun kanssa. Kuulin, kun kerroit mulle olevasi onnellinen. Kuulinko väärin, vai enkö osannut kuunnella rivien välistä? Se olit sinä ja vain sinä. Minä puolestani ymmärsin, ettei me ikinä edes oltu me. Sinun mielestäsi. 

Mikä siinä miehessä on niin ihmeellistä, kysyi minulta elämäni tärkein totuutentorvi jo pari vuotta sitten. En osannut vastata. En pari vuotta sitten, enkä nytkään. Olen palannut kysymykseen aina uudestaan ja uudestaan keksimättä yhtäkään ainoaa vastausta. 

Ennen eroa ja ennen sitä totuutta erosta osasin vastata. Osasin kertoa miksi ärsyttävimmistäkin tavoista ja riidoista huolimatta hän oli ihmeellinen. Miksi valitsin hänet aina uudelleen ja uudelleen valintaani edes kyseenalaistamatta. Kuvitelma kyseisen ihmisen olemassaolosta pysyi ehkä päässäni vielä pitkään sekä kuvitelma siitä, että hän niitä asioita vielä tänäkin päivänä olisi. 

Vain viikossa tuo kuvitelma hajosi. Ilman vaaleanpunaisia laseja hän ei ollut mitään niistä asioista, mitä lasien läpi joskus näin. Ei mitään niistä asioista, joita hänelle pienille lapuille kirjoitin ylös. Hän ei ikinä valinnut minua. Ei silloin, eikä nyt. Ikävä häntä kohtaan jota ei sittenkään enää ole, haihtui pois. Näin ja tutustuin häneen uudelleen ja vastaan nyt kysymykseen: ei mitään - kuten ei minussakaan ollut hänelle. 

Ja jokin, se viimeinen, osa kuoli silloin. 

Tänään on yhdeksäs lokakuuta. On sittenkin hyvin erityinen päivä. Ovikello soi. Avaan ensimmäistä kertaa oven kokonaan auki, eikä hänkään yritä piiloutua sen taakse. Hän astuu sisään sulkien oven perässään. Tervehtii lapsiaan, kaikkia kolmea. Vaihdetaan keskenämme lauseita ja nauretaankin taas jollekin. Ja mä en tuntenut mitään.

Yhteinen vanhemmuus

On kulunut viikko. Viikko siitä, kun päätimme olla ne kaksi vanhempaa lapsillemme. Ilman vihaa ja riitaa. Sovintoa ei tullut. Hänellä on oma tarina, mulla oma. Mitä väliä, oli ehkä todettava tuntien päästä, kun lauseet loppuivat kesken ja toistivat itseään.  Kyyneleet olivat kuivuneet poskille ja huudon sijaan suut vääntyi tahtomatta hymyyn. Ei enää mitään väliä. 

Riita ei ratkea, mutta sen voisi silti lopettaa. 

Kaikki on taas kuten ennenkin. 

Mutta.

Uusi arki toisen vanhemman tukena on ehkä alku vihdoin sille oikeasti toimivalle arjelle. Koska vaihtoehtoja on vain kaksi - tehdä kaikesta vaikeaa, tai sitten helppoa, on vihdoin kokeiltava sitä jälkimmäistäkin vaihtoehtoa ja ehkä lopulta yllättyä siitä, että eroperhekin voi olla ihan toimiva perhe. Ei ehkä sitä, mitä toisillemme joskus luvattiin, mutta jonkinlainen kompromissi siitä, miten pelastaa pahasti pieleen mennyt vanhemmuus. 

Kaikki on kuten ennenkin. Tiedän hänen työaikansa ja osaan odottaa häntä kotiin tiettynä kellonaikana. Minun kotiini.

Suoriudun päivästä lasten kanssa, kuten aina. Paremmin, sillä tiedän, ettei mun tarvitse jaksaa päivää yksin. Ei enää jokaista päivää.

Olen siivonnut kodin, huolehtinut lapsista, ulkoilut heidän kanssaan, tehnyt ruokaa. Olen valmistautunut siihen, että kohta vanhempia on kaksi ja he saavat viettää aikaa lastensa kanssa. Jokainen lapsi saa vähän kaipaamaansa huomiota meiltä kummaltakin. 

Mutta. Ovelta kuuluva ääni ei ole avaimen kilahdus. Ovikellon soidessa avaan oven ja tiedän sen jälkeen paikkani. Mikään ei ole kuten ennen. Olen vain varjo entisestä oman kotini seinillä.

Kukaan ei huokaile työpäivän rankkuutta. Mitä se minulle enää kuuluisikaan. Ei vaihdeta kuulumisia. En kerro mitä olen lasten kanssa tänään tehnyt, eikä hän kysele. Hän on vain auttamassa, viettämässä aikaa lasten kanssa ja tutustumassa Vilhoon. Perheen jo kerran hylännyt jäsen yrittämässä sovitella syntejään. 

Saan seurata sivusta sitä, minkä jo menetin. Saan elää perhe-elämää, mutta vain sivuroolissa. Saan nähdä lapsiemme olevan hetki hetkeltä onnellisempia sen onnellisuuden saavuttamatta kuitenkaan koskaan minua.

Vaikka sotakirveen hautaaminen kevensi omaa oloa aavistuksen, on valheessa eläminen ollut aivan uudenlainen tuska. Tunnen menettäväni jotain, josta en edes tiedä mitään. Voinko edes ikävöidä sitä, mitä minulla ei ole ollutkaan? 

Saan nähdä, miten hyvin kaikki tänä päivänä olisi, jos sille olisi vain annettu mahdollisuus. Kiitos, hän sanoo ennen kuin astuu ovesta ulos. Kiitos mistä? Kiitos, että saat olla se joka sinun kuului jo pari vuotta sitten olla? 

Olisitpa ollut.

Perheen rikkoutumisesta aiheutunut suru ei ehkä olekaan mitään siihen verrattuna, kun siitä rikotusta halutaan vain kolme neljästä takaisin. Miksei hän taaskaan valinnut myös minua? 

Kun isä otti lapsensa syliin

 

Annoin sulle mahdollisuuden ja pidin ovea normaalia kauemmin auki. Vain hieman pettyneenä suljin oven isompien lasteni perässä. Ja Vilhon edestä, joka jo tottuneena juoksi eteisestä pois. Katsoin vielä ovisilmästä egosi taistoa melko varmana siitä, että jo hissille päin kääntynyt selkäsi loittonesi oveltani. Ovikellon taas soidessa kutsuin Vilhon takaisin syliini ja tunsin poikani puolesta aavistuksen toivoa.

Enkä voinut olla hymyilemättä, kun nostit hänet syliisi. Enkä myöskään voinut olla ajattelematta, että sen siitä saa, kun oma poikasi sua pelkäsi ja ryntäsi järkyttyneenä takaisin syliini.

Kohtaaminen kasvotusten sitten reilu vuoteen ei tuntunut pahalta. Se oli tunneryöppy pelkoa, helpotusta, itsekkyyttä ja iloa.

Torstaina seisoin keskellä kirpputorin käytävää. Sydän, tai sen jäänne, oli jyskyttää kurkusta ulos ja sumensi hetkeksi kuuloaistin pois jättäen jälkeen vain vapinan, johon pelkäsin pyörtyväni. Ei, vaan eniten pelkäsin jääväni kiinni siitä, että oireilen taas ahdistuksella ja paniikilla julkisella paikalla. 

Pelkkä tieto siitä, että sä yrität mua tavoitella teki sen. Eikö muka yhtään tuntunut pahalta, kysyn itseltäni uudelleen. Jos ei nyt, entä silloin pari päivää sitten? Mitenkä sitten, jos tästä eteenpäin?

Silloin mä pyyhkäisin näytön yläreunassa näkyvän tekstin pois, mikä ilmoitti estetystä numerosta tulleesta viestistä. Jotain Vilhosta ja tapaamisista siinä luki. Puristin käsiäni lujaa yhteen, jotta vapina lakkaisi. Se on mitä on, toistelin uudelleen, kunnes rauhoituin jatkaakseni muiden silmissä normaalisti kirpputorikierrokseni loppuun.

Siitä hetkestä vain parin päivän päästä olen tilanteessa, jossa kipeitä asioita ei enää voi pyyhkäistä pois ja toistella perässä lohtulauseita. Tämä on lopun alkua, tai alkua uudelle. Mulle sitä ensimmäistä, sillä joudun aloittamaan taas uuden henkisen sodan itseäni vastaan ja joskus vilkuttamaan ovensuussa kaikille kolmelle. Vilholle se on sitä alkua uudelle.

Henkistä sotaa en käy vain minä. Omien sotiemme lopputuloksena on toivottavasti kyky puhaltaa yhteen hiileen roihauttamatta vihaa, tai katkeruutta.

Toimivan ja rutinoituneen arjen rikkominen tuntuu pahalta. Takauma puolentoista vuoden taakaa siitä, kun tilanne karkasi käsistä, on yhä liiankin hyvässä muistissa. Perheikävää poteva lapsi, isä, joka sulkee oven päivän päätteeksi entiseltä perheeltään ja äiti, joka jää paikkailemaan vauva kainalossa aiheutettua kaaosta. Sä pääset siitä pois ja mä jään, jouduin jo nyt muistuttamaan.

Tänään sä roikuit taas mun ovensuussa, etkä osannut sanoa hyvästejä luontevasti. Odotit kai poikaasi taas syliin, vaikkei hän uskaltanut sua lähestyä. 

Sen siitä saa.

Syyssuunnitelmia

Syksy on kaamosmasennuksen kultakausi. Mulle se on kuitenkin ehkä se vuodenajoista paras ja olen omana itsenäni parhaimmillani. Siinä missä pimeys ja kylmyys kadottaa halun olla koko päivän menossa, tuo se tilalle paljon muuta. Kuten kadonneet halun kaivaa sukkapuikot esiin ja selailla parhaimpia villasukkaohjeita. Tai järjestellä kaapit, konmarittaa ja asettaa itselleen taas uusia tehtäviä to do -listalle viime syksyisten listausten perään. Nyttemmin usein myös löydän itseni iltaisin kynttilän valossa sohvalta viltin alta tekemättä mitään minkään eteen ja koen, että se on ihan okei. 

Ja se onkin, ihan vaan siksi, kun on syksy.

Sitäpaitsi takana onkin ensimmäinen sohvanlepoon pakottanut syysflunssa. Sanoisin vuodelepoon, mutta sohva on paljon realistisempi, sillä lapset eivät tunne armoa. Varsinkaan se puolitoistavuotias taapero. Kun itse sairastaa, on siinä ohella hoidettava kuitenkin vähintään yksi lapsista kokoaikaisesti ja pyöriteltävä minimiarkea. Sairastelijoita oli itseni lisäksi kaksi kolmesta, joten lähes kaikki toiminta oli viime viikolta seis.

Tauko oli ehkä ihan tarpeen, sillä tekemistä olen tälle syksylle keksinyt päivät täyteen. Ainakin melkein. Vaikka syksy onkin itsestäni kivaa aikaa, on oltava taas rehellinen itselleen ja muistuteltava myös siitä ankeudesta. Muistuteltavaa löytyy esimerkiksi siitä, miten pimeitä illat pian olisivat jo kello neljän jälkeen, eikä ulkona märässä ja kylmässä viihtyisi taas kukaan. Myös siitä, miten pitkät nuo pimeät illat onkaan viettää sisätiloissa.

Ratkaisuksi etsin lapsille sopivaa harrastetoimintaa iltojen täytteeksi. Isoin alkoi harrastaa seurakunnan järjestämää metsämörri-kerhoa, joka samoilee metsässä luontoon tutustuen säästä riippumatta. Kyseisen puolitoista tuntia kestävän kerhon aikana puolestaan me poikien kanssa suuntaamme myöskin seurakunnan ylläpitämään liikuntakerhoon. Näiden kerhojen lisäksi kumpainenkin isommista harrastaa eri päivinä omissa ryhmissään sirkus&tanssia, joka antaa myös mahdollisuuden tarjota spessuaikaa sille, jonka jää mun kanssa (Vilhoa unohtamatta) odottelemaan ulkopuolelle.

Viikonpäivistä vain maanantait kokonaisuudessaan on parillisten viikonloppujen lisäksi vapaapäiviä. Vaikka arki tuntuu tällä kokoonpanolla suoritukselta, on se edeltäviin suoritettaviin ajanjaksoihin verrattuna parasta just nyt. Kiireinen aikataulu ja tekemisten puute on parasta lääkettä voimattomuuteen pitää kaikki tyytyväisinä, tai ylipäätänsä suoriutua päivästä toiseen. 

Päivät ja viikot vierii, eikä sen eteen ole tarvinnut kuin tehdä kivoja juttuja yhdessä ja erikseen.

Isompien ollessa päiväkodissa, on päivät Vilhon kanssa yleensä kaikkea muuta kuin ajan vierimistä tekemisten lomassa. Yksin aamukosteuden peittämässä maassa seisoskelu tylsistyvän, kovaa aktiviteettia vaativan taaperon kanssa on tympeää. Jokainen leikkipuisto koko kaupungissa tuntuu olevan tyhjillään. Ainoat ihmiset joita näkee, on niitä töihin kiirehtiviä aikuisia, tai pienten vauvojen kanssa lenkkeileviä äitejä. Edellämainittu ajanjakso on ohi ja ensimmäinen vasta edessäpäin.

Mieli haluaa jo siirtyä eteenpäin. Hain nuorimmaisellelin päivähoitopaikkaa tammikuulle, vaikka omat suunnitelmat kevään ja kesän osalta on tyhjillään. Silti, koen olevani hyvilläni saadessani vielä lykkiä keinuun vauhtia tunnin putkeen ja pysähdellä taaperon tahtiin jokaisen vesilätäkön kohdalla. 

Tämä syksy ja alkutalvi on viimeisiä hetkiä kotiäitinä ja päätin niistä hetkistä myös nauttia. 

Kodin muutokset vuodessa - Makuuhuone & lastenhuone

Nykyisessä kodissa olemme asuneet jo pian kahta kuukautta yli vuoden. Yleensä vuoden kuluttua asunnon, tai asuinpaikkakunnan puutteet ovat saaneet pakkaamaan tavarat ja etsimään uutta. Nopea muutto uuteen on aina kielinyt tyytymättömyydestä johonkin elämän osa-alueeseen, tai tietämätöntä halua saada tuo tyytymättömyys turrutettua uutuudenviehätyksellä. Ja se toimii. Hetken, kunnes alle vuodessa löytää itsensä selaamassa asuntojen vuokrasivustoja ja maalaamalla uudestaan hälvenneitä pilvilinnoja. 

Eron jälkeinen shokkivaiheen aikana tehty pikainen päätös muuttaa kaksioon johti tyytymättömyyteen sekä asunnon huoneluvun, että asuntoon liittyneen tunnesiteen vuoksi. Jo pelkkä entisen asunnon läheisyydessä kävely saa filmin alkamaan alusta ja kaikki ne ikävät muistot vilisemään silmissä. 

Muutto nykyiseen kolmioon oli sekä käytännön syistä tarpeen sekä kaivattu puolikas askel eteenpäin. Tai ainakin sellainen askel, jonka otettua ei ollut pelkoa palaamisesta saman verran taaksepäin. 

Nyt, vuotta myöhemmin, tunnen vieläkin nykyisen kotimme kodiksi. Tai ainakin siksi väliaikaiseksi kodiksi, josta en koe tarvetta muuttaa ennen oman kodin ostoa. 

Uutuudenviehätyksen saa tyydytettyä toteuttamalla uusia sisustusratkaisuja ja vaihtamalla huonekalujen paikkaa. Ja niitä onkin sitten pyöritelty.. 

Makuuhuone

Tähän uuteen asuntoon muuttaessa oli luovuttava kaksiossa kiikkuneesta juuttikehdosta. Ei toki siksi etteikö se olisi nykyiseen kolmioon mahtunut, vaan siksi, että silloin puolivuotias vauva luultavasti ei paria kuukautta enempää olisi siinä turvallisesti nukkunut, joten kattokoukun poraamisen vaivan sijaan ostin käytettynä Ikean Signar -pinnasängyn. 

Puoli vuotta myöhemmin vauva-ajan ohituksen myötä sai pinnasänky mennä. Oikeastaan loppujen lopuksi pinnasänky toimitti eniten puhtaiden pyykkien pitopaikan virkaa ja vain alussa sekä satunnaisten vaihtelevien vaiheiden välissä sängyssä nukkui joku. Ainakin hetken. Pinnasänky myös piti neljä henkilöä yhden sängyn sisällä, ainakin useimmiten, sillä vain harvoin joku meistä kopsahti lattialle jalkopäädystä. Koska pinnasängyn lähteminen jätti ammottavan raon sängyn ja seinän väliin, muttei kuitenkaan niin ammottavaa, että 180cm leveä sänky olisi ollut järkevästi keskitetysti huoneessa, oli aika pyöräyttää huone ympäri. 

Fengshuista en ole koskaan välittänyt, enkä usko uneni laatuun vaikuttavan muut kuin lapsieni onnistuneet iltarutiinit ja yövalolla pois pelotellut möröt, joten sijoitin sänkyni ilmansuuntiin katsomatta siten, että kulkuväylää olisi parhaiten ja edes yksi reuna seinää vasten turvaamassa päitä uusilta kuhmuilta. Vauvahuuruissa jättineulelangasta kutomani seinävaate pääsi vihdoin myös seinälle ja viereisellä seinällä olleet syntymäjulisteet sijoitin oven viereen. 

Lattian tasolle sijoitettu rottinkimaljakko pampaheinineen oli - kuten arvata saattaa, lapsiperheen painajainen. Vauvani oppiessa kävelemään ja kiipeilemään luovutin ja siirsin maljakot käsien ulottumattomille sekä mahdollistin normaalia korkeammalle sängylle pääsyn portaikolla. Kesän tullen Marimekon verhot saivat siirtyä pimennysverhojen tieltä eivätkä luultavasti pimeyteen totuttua takaisin pääse, tai jos pääsevät, on niiden eteen tehtävä muutamia viritelmiä ja lyhennelmiä, jotta kiskoille mahtuisivat kaikki kolme sulassa sovussa.

Lastenhuone

Lastenhuone on kokenut vuodessa muutoksen sekä värimaailman, että tavaramäärän suhteen. Värimaailma on muokkaantunut omien mieltymysten muuttuessa ja harkitsemattomista, mutta myöhemmin täydelliseksi todetuista heräteostoista. Oikeastaan värimaailmaan eniten vaikutti Ikeasta ostettu juuttimatto ja sen värikkäät yksityiskohdat, jolloin ennen vallinnut vihreä sain keltaisesta väristä valtaaja, jota olen pikkuhiljaa ruskean kanssa lisännyt huoneeseen. 

Halusin myös lastenhuoneen olevan täydellinen unisex värimaailman suhteen sekä lasten näköinen. Puunsävyt tuovat lämpöä ja sen kanssa sopivat värit kuin värit, eikä samaa sävymaailmaa olevat värit tunnu liian runsaalta, muttei hillitty värikartta myöskään turhan koruttomalta ja pliisulta. 

 

Tavaroiden väheneminen taas johtuu vauvaleluista ja leikkikeittiöstä luopumisesta, mikä ehkä teki huoneesta tyhjemmän oloisen, mutta antoi toisaalta enemmän leikkitilaa muutenkin pieneen huoneeseen. Isojen huonekalujen sijoittaminen järkevästi olikin isoin murhe, eikä ne mahtuneet keskenään huoneeseen, vaikka kuinka järjestystä pyörittelin.

Lastenhuone on vuosien varrella kokenut myös monet kokeilut säilytysratkaisujen suhteen. On ollut Ikealta stuvaa, trofastia ja bestå. Tuunaamani Ivar-kaappi on kuitenkin pitänyt pintansa kauiten, joten se lienee ollut säilytysratkaisuna parhain sisältämilleen pikkuleluille, palapeleille ja kirjoille. 

Kuitenkaan lelut eivät siihen lopu, vaan dublot, briot ja muut suurikokoiset lelut tarvitsevat jotain käytännöllistä. Vuoden käytössä olleet Aykasan muovilaatikot ovat olleet täyden kympin ostos käytännöllisyyden ja estetiikan vuoksi. Aluksi nämä laatikot majailivat pitkään kerrossängyn alla, kunnes saivat väistyä vuodelaatikon tieltä. Sängyn alla laatikot olivat kätevästi lasten saatavilla ja lelut löysivät paikalleen siivouksen lomassa. 

Lähtöpassien jälkeen pinosin laatikot epäkäytännöllisesti, jolloin pinon alimmaisiin leluihin ei pienimmät leikkijät päässeet itse käsiksi. Muutenkin pino näytti juuri siltä mitä olikin - väliaikaisratkaisulta, kun en muutakaan keksinyt. Monien viikkojen mittanauhan kanssa tuskastelujen jälkeen huomasin ilokseni trofast-hyllyn sopivan tiukkoihin kriteereihin, joten heikoista periaatteistani poiketen päätin antaa toisen mahdollisuuden. 

Tällä kertaa huolin hyllyn vain hyllylevyillä, sillä en halunnut luopua kauniista ja toimivista Aykasan laatikoista, enkä muutenkaan aiemmin pitänyt Trofastin omia muovilaatikoita hyvinä. Mäntyyn yhä täysin rakastuneena valinta oli selvä ja uusi säilytyskokonaisuus on kuin tehty huoneeseen. 

Duplot päätyivät paperipussin hajotessa meriheinäkoriin, joka ennen toimitti olohuoneessa vauvalelujen säilytyspaikkana. Muut lelut, kuten roolivaatteet, nuken tarvikkeet ja ryhmä Hau -tornin kaltaiset muovikammotukset jatkavat vaatekaapissa oleilua, josta lapset saa ne käyttötarkoituksesta riippuen itse, tai pyytämällä. 

Lastenhuone tuntuu nyt käytännölliseltä ja toimivalta. Olen tyytyväinen ulkoisiin muutoksiin, vaikka olenkin avoin aina uusille jutuille. Mitään ei kuitenkaan puutu eikä uusia hankintoja, tai to do -listaa ole tarvinnut miettiä. 

Oma makuuhuoneeni sen sijaan tuntuu aika ajoin pliisulta pinnasängyn ja ei lapsiystävällisen somisteiden lähtiessä. Huoneeseen haluaisin ehkä enemmän jotain. Kuten vaikka muhkean maton sängyn viereen, koristetyynyjä, viltin. Tai jotain. Sängyn vaihtoa pienempään olen myös harkinnun, mutta hätiköityjä päätöksiä en ole tehnyt sen suhteen. Yritän myös tehdä pitkäaikaisia ja järkeviä hankintoja, joten sivuutan yleensä onnistuneesti hetken huumat ja selaan kirpputoreja sekä pinterestiä säännöllisesti. 

Ja tässäkin asiassa lienee paikallaan todeta, että hiljaa hyvä tulee.