sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Hyvän mielen hiihtoloma

Nukkumaanmeno-ongelmia, valvottuja öitä, liian kiireisiä aamuja ja se loppuun palanut pinna. Tuomio arjen jatkumisesta samanlaisena oli lamauttava. Olisinhan mä voinut pyytää sitä ja tätä. Tiedän, että kaikkea on kokeiltu, eikä apu riittänyt. Mutta jos joku hokkuspokkus, aikakone, ihanmikävaan?

Ja talviloma. Hienoa, taas reilu viikko ilman ainoaa arjen helpottajaa päiväkotia. Täytän viikon suunnitelmilla. Niillä sellaisilla, joita kaikki odotamme innolla.


Lomapäivä numero kaksi. Istun hoplopin sohvalla heijailen vaunuja. Oon se stereotypinen äiti kännykän kanssa, joka kerää ne kaikki paheksuvat katseet. Vetiset silmät ja päänsärkyä. Häpeän tunne muiden mahdollisista katseista ei pääse läpi. Jokin muu - ilon, onnen, tai jonkun suuremman-, tunne saa flunssasta kuumeisen oloni pitkästä aikaa hyväksi.

Innosta juoksentelevat lapset ja vähintään yhtä innostunut sisäleikkipaikan ensikertalainen heidän perässään. Sivusilmällä näkemäni parrakas suukko Vilhon kaljua vasten. 


Lomapäivä numero yksi sujui perinteisesti kuumetta vastaanottaen. Aina se jollekin tulee. Ensin mulle, nyt Vilholle. Hienoa. Sekään ei lomatunnelmaa pilaa, sillä kotona kuume olisi lukinnut meidät kaikki neljän seinän sisään. Parempi näin. Kahden aikuisen kesken kadonnut turvallisuuden tunne on taas läsnä.

Tunteiden hyökyaalto pyyhkäisi yli jättäen jäljelle taas uuden sileän, kuopattoman hiekan uudelleen tallottavaksi. Tukahduttamisen jälkeinen ymmärrys ja turtumus siitä, että jalanjälkiä on kourallinen vähemmän, on tehnyt tulevista askelista taas vähän helpommat ottaa. Syksyllä arvelevani jonkin uuden alku olikin alku jollekin pysyvälle. Ja näillä mennään.


Vauvavuosi koki samalla henkisen päätöksen, kun Vilhon hyvin vähän nukuttu pinnasänky löysi uuden kodin. Näin myös viimeinenkin vauvantarvike poistui kodistamme muistuttamassa tuosta ajasta, josta ei haluaisi päästää irti. Se viimeinen vauva.

Irtipäästäminen oli oletettua helpompaa. Tunteet ovat sekalaiset ilon ja surun keskellä. Kun ei se mennytkään niin. Ankkamaisesti vaappuvan taaperon katseleminen tuo kuitenkin jälleen uutta puhtia johonkin.

Jonkun uuden alku.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Tunteiden vankila



Vai mielisairaala? Mitä eroa?

Ennen paikka, joka tuntui omalta. Tehty mua varten. Ei ehkä kaunein, mutta siltä se tuntui. Ei aina se paras paikka, mutta siellä oli hyvä.

Kylkiluut kalterina, lyijynraskaat jalat jalkakuulana. Pää kuin suljettu osasto.

Mun keho, joka ei enää muuttunut ulkoapäin. Ne samat arvet, eikä yhtään lisää. Viimeinen raskaus silti tuhosi sen. Ulkonäön, olemuksen ja kaiken sen, mikä pään sisällä pyöri. Eikä mikään näy ulospäin.


Tuttu ihminen, joka tietää koko tarinan. Kerron tragedian jatko-osan. Ääni värähtää monessa kohtaa. Silmiä kirveltää ja tunnen niiden vettyvän. Tiedän, että se kaikki näkyy ja kuuluu. Voisin taas itkeä, nähdä katsojassa empatian ja säälin. Vihaan sitä, enkä itke.

Oot hymyileväinen, saan kuulla. Vilho voi todella hyvin. Hän on suloinen. Kuvailen Vilhoa ja otan kehun vastaan. Ajatella millainen hänestä on tullut näissä olosuhteissa. Täydellinen. Söpö, söpö, söpö. 


Isälle on soitettu. Tietysti. Hän kertoo tietävänsä, että mä olen hyvä äiti. Tiedät. Sä niin helvetin hyvin tiedät. Siksi sä pystytkin tekemään mulle näin ja jatkamaan omaa elämää välittämättä muusta.

Ootko katkera lasten isälle? Haluatko olla?

Lääkitty, neuvottu taas terapiaan. Pakotettu heräämään joka aamu samaan helvettiin, missä muistot ruokkii pettymystä ja surua uudelleen ja uudelleen. Pakotettu käsittelemään tunteitaan ja menemään eteenpäin näillä eväillä.

Todellakin.

Voinko koskaan aidosti sanoa olevani muuta kuin katkera? 


Olen iloinen monesta asiasta ja tunnen onnea. Nautin lapsistani ja siitä, että saan pyörittää tätä arkea.

En ole onnellinen. Pakkopullaa, suorittamista aamusta iltaan. Tulevaisuudensuunnitelmat hämärät, mutta olemassa. Toivon monesti pääseväni pois omista saappaistani, mutten aio niitä riisua. Arki pyörii ja mä edelleen sen mukana.

Ei sen pitäisi olla suorittamista, mua muistutetaan taas.

Lastensuojeluilmoituksesta johtanut palvelutarpeenarviointi. Tyhjin taskuin tervehdin ovella, tyhjin taskuin saatoin ovelle. Tiesinhän mä, että apu ei yllä muhun. Pettymys paistaa silti läpi. Lapset voi hyvin, mä en.

torstai 13. helmikuuta 2020

Vauvavuosi yhdessä ja yksin



Ollaan pahoillaan että asiat meni näin. 

On ikävä sinua. 

Olisiko mahdollista nähdä? 

Joukko elämästäni kadonneita ihmisiä whatsApp viesteissäni yhtä yllättäen kuin katosivatkin. Kerron miksi suljin ovet heidän kadottuaan pois, enkä niitä enää avaa. Kun eivät muka tietäisi. Kaikkea hyvää tulevaan. Mihin tulevaan, haluaisin ajatella, mutta käsken ajatuksen pois, kuten sisälleni tulvahtaneen tunnekuohunkin. Tekopyhää. Tiedän, että he tarkoittavat vain hyvää.

Anna olla, anna olla, anna olla.


On niin helvetin ikävä.

Yksinäisyys edelleen tappaa. Jotain. Luottamuksen ihmisiin, halun kiintyä ja näyttää tunteita. Tuntea ylipäätään. Tukahduttaminen on helpompaa. Anna olla ja arki jatkuu niin kauan, kun tunteet pysyvät sisällä.

Yksinäisyyttä ihmisten ympäröimänä. Se on mitätöinnin, sivuuttamisen ja ilman vastausta jäämisen jälkeinen tunne. Olemassa oloa vain silloin, kun muille sopii olla. Olemassa oloa jossain, kun haluaisi olla siellä missä muutkin.

Yksinäisyys ja muutos ovat peloista suurimmat. Niiden uhka saa aikaan epätoivoisia tekoja, sanoja, lupauksia ja toiveita. Tapahtuessaan ne saavat tarrautumaan kiinni ja pakenemaan todellisuutta. Myös työntämään pois ja purkamaan negatiivisia tunteita sanoin, vaikka ne oikeat tunteet sanojen takana olisivatkin vain pelkoa tulevasta. Tapahtumaketjun loppu puolestaan saa aikaan läpäisemättömän muurin, jonka sisälle kertyy katkeruus, kateus ja pettymys. Kun ei se mennytkään niin.


Pettymys lietsoo vihaa ja katkeruutta. Osoitan syyllisiä sormellani, mutta kolme muuta sormeani osoittaa itseeni.

Vaadin liikaa, enkä osaa päästää irti. Olen itsekäs.

Niinpä niin, kuten kaikki muutkin. Joku aina kärsii toisen, tai toisten itsekyyden vuoksi. Kärsijän ja itsekkään rooleihin joutuvat kuitenkin aina jokainen joskus. Exäni motto 'itsekkyyttä ei ole olemassa' kaikuu taas mielessä melkein päivittäin. Vai onko se sittenkin lause, jolla oikeutetaan oma käytös puolin ja toisin? Jos itsekkyyttä ei ole siten, että kummatkin ovat aina itsekkäitä, on se vain kilpailua itsekkyyden määrän kanssa. Kuka on eniten itsekäs?


Muutoksen tuulet ottavat aikaa. Jos matto on vasta vedetty alta, sen takaisin paikoilleen saamiseen käytettyjä asioita ei halua heti menettää. Tervettä itsekkyyttä, sanoisin. Kun aikaa on kulunut ja maton reunat ovat jo astuttu rullalle, se muuttuu vain oman edun tavoitteluksi. Kuitenkin ajanjakso, jonka tuon määritelmän muuttuminen pitää sisällään, on jokaiselle eri.

Mulle tuo ajanjakso oli vasta puolessa välissä. Vauvavuosi on se rankin. Oli. Ei mulla enää ole vauvaa, vaan jotain taaperon tapaista. Vauvalta näyttävä olento, joka kävelee ympäriinsä, huutaa äitiä ja tissiä. Pärjääkö siitä vuodesta muka yksin?

Ei ja joo. Tuskin olisin pärjännyt. Tai ainakin pitkään luulin, että tarvitsen jonkun jota vasten nojata aina jotten kaatuisi. Nyt huomaan seisseeni melkein puolet siitä ajasta omillani ja näen pärjänneeni.

Ja pärjään jatkossakin.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Uupumuksen itsehoitoa #2 - laivalla ja hoplopissa



Tunnelma oli katossa, kun vihdoin se aamu koitti ja alkoi lähtörumba.

Rumba on normaalisti kaunisteltu sana kuvailemaan sitä kaaosta ja mun pahaa tuulta, kun on kiire, stressi ja paine muistaa ja ehtiä hoitaa kaikki tarpeellinen samalla, kun kolme eritavalla rasittavaa pikkuihmistä pyörii jaloissa. Tällä kertaa hyvä mieli oli ehkä myös avain sujuvaan lähtöön, sillä yhtään kiukkua, mun räyhäämistä, kiirettä, unohtunutta asiaa, tai muuta vastoinkäymistä ei tapahtunut.


Olimme ostaneet liput intercity-junaan, jotta reilu tunnin matka olisi mukava kaikille. Lounas syötiin myös matkalla, jotta ehtisimme pyöriä vielä Helsingissä ennen laivan lähtöä sen sijaan, että se aika kuluisi ruokapaikassa.



Pienen malttamattomana narinan saattelemana jatkoimme ratikalla satamaan, jonne narina myös jäi. Laivaan astuessamme oli jälleen tunnelma katossa.

Ensimmäinen ilta laivassa oli tietysti innostusta täynnä. Ruokailun, leikkipaikan, tanssimisen ja esityksen jälkeen oli hyttiin nukkuun asettautuminen hankalaa. Olkoot - oltiinhan me lomalla. Vasta puolilta öin viimeinenkin ikkunassa nuohoava lapsi nukahti.





Aamupalabuffet oli iso pelastus. Ennen Tukholmaan saapumista oli mahat täynnä ja bussiliput ostettu. Bussiin mahtui tuplavaunut helposti kasaamatta ja lapset tykkäsivät itse bussimatkasta.


Maissaolo, kaupoilla käynti ja kaupungissa kävely eivät tietysti olleet lapsille mieluisia. Jos aika olisi ollut pidempi, olisi varmasti täytynyt suunnata johonkin lapsille sopivaan paikkaan. Pikaruokalounaan jälkeen kuninkaanpuistossa käyskentely oli tälle reissulle tarpeeksi hyvä tekeminen.




Emme olleet suunnitelleet paikkoja mihin menisimme, mutta koska kiinnostuksen kohteena on lähinnä lastenvaatteet, suuntasimme Åhlensiin ja Newbie storeen. Lopuksi myös täydensimme eväsvaraa ruokakaupassa ja palasimme laivaan ruotsalaisen pikakassalla käymisen oppimista rikkaampana.


Ilta sujui kuten edeltäjänsä - buffetillallinen, leikkipaikalla käynti sekä tanssilattialla tanssi ja esitysten katsominen. Tuona iltana uni tuli paremmin.


Ruokailut hoituivat sujuvasti. Tai miten sen nyt ottaa. Yksi haki ruokaa, toinen oli pöydässä lasten kanssa. Läpsystä vaihto. Itse ruokapöydässä oli kaaos ja sotku. Kaksi vaaperoa kahmivat samalta lautaselta sormin ja syöttivät toinen toisiaan, kaksi taaperoa söivät mitä pelleilyltään joutivat ja leikki-ikäinen täytti vatsansa katseen voimalla.

Aamupalabuffetilla loman päättymisen huomasi. Ei se buffet viiden lapsen ja kahden aikuisen kanssa ollut koskaan rauhallinen hitaasti nautittu ateria, mutta aamulla siitä ei selvitty edes Pipsa Possun avulla aivan kunnialla. Miten te annatte lasten heitellä ruokaa lattialle -kommentista huolimatta pärjäsimme olosuhteisiin nähden hyvin, kuten lapsetkin teki.



Siihen, että hyttiin ympäriinsä levinneen tavarat päätyivät takaisin laukkuun, laukut vaunuihin, vaunuihin lapset ja lapsille päälle ulkovaatteet, mahtui monta kiirettä, stressiä ja kiukunpuuskaa. Kun kiukkuisesta ratikkamatkasta oltiin selvitty Pasilan Triplaan saakka, päätimme hyödyntää Helsingin edut viimeiseen saakka ja päädyimme Hoploppiin, jossa kului viimeiset riehakkaat kolme tuntia ennen lähijunan lähtöä kohti kotia.

Hoplop laivamatkan ja miniloman päätteeksi oli huippujuttu. Lapset nukkuivat koko junamatkan ja itse sai jopa istahtaa koko puolitoista tuntisen matkan. Sitä kumpi oli kivempi - hoplop vai risteily, oli vaikea lasten valita.

Tiistaista ja torstain välinen arjen unohdus jatkui viikonlopun yli. Jonnekin päin itämerta unohtui myös paha mieli, toivottomuus jokaisen päivän päätteeksi sekä yleinen ilottomuus. Tiedän, että pienikin tuulenvire tuo ne kaikki takaisin, mutta muutaman päivän mielenlepo on huomisen maanantain paras apu.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Uupumuksen itsehoitoa #1 - Päivä Tukholmassa -risteily Helsingistä

Viime päivien -, viikkojen ahdistus on ollut taas sitä luokkaa, että helpoin tie olisi sulkea itsensä pois, jäädä kotiin ja tehdä vain vähin. Kun harteilla on liian suuri paino, saa pieninkin väärä, tai pieleen mennyt asia tehtyä kärpäsestä härkäsen. Sitä pelkää purskahtavansa itkuun väärässä paikassa, saavansa paniikkioireita keskellä väkijoukkoa, tai muuten vain näyttävänsä siltä, että joku tuntematon jää seuraamaan katseellaan.

Toisaalta myös helpoin tie ei sitä aina ole. Kotiinjääminen tuntuu aina aluksi siltä, mutta parasta on vain tehdä kaikkea mikä vie ajatukset pois normaalista arjesta aina silloin, kun arki alkaa tuntua rämpimiseltä.

Viikkoja sitten varattu risteily ystävän kanssa tuli parhaaseen ajankohtaan.


Parasta ajatusten harhautusta on jo pitkään ollut suunnitella reissua, mitä pakata mukaan, miten aikatauluttaa kaikki ja miten ylipäätään selvitä kaikkien kolmen kanssa ulos ulko-ovesta laukkuineen kaikkineen. Mitä kahden yön risteilyyn tarvitaan mukaan?

Vihaan kliseitä, mutta oikeasti tärkein asia mukaan oli hyvä mieli. Olen lapsille kertonut risteilystä, on laskettu päiviä, mietitty mitä siellä tehdään, miltä laiva näyttää, missä nukutaan ja niin edelleen. Tunnelma oli katossa, kun vihdoin se aamu koitti ja alkoi lähtörumba.


Hyvän mielen lisäksi mukaan tarvittiin kaksi huolellisesti valittua vaatekertaa per henkilö, vaippoja (aina tulee ylireagoitua määrän kanssa), omat tarpeelliset käsilaukkuun, sekä (jälleen ylireagoitu määrä) evästä ja pikkupurtavaa.

Itse matka satamaan taittui julkisilla. Intercity juna vei meidät Helsinkiin, ratikka satamaan. Toisinpäin ratikka satamasta suoraan Pasilaan, sieltä lähijuna takaisin Hämeenlinnaan.


Matkalle lähdettiin Silja Serenadella. Varasimme invahytin, jonne mahtuisi tuplavaunut ovesta ilman kasaamista ja purkamista. Ainoa miinus tuossa oli se, että hälytysnapit sijaitsivat houkuttelevasti alatasossa, jonne jokaisen kolmen sormet halusivat päästä painelemaan. Oikeastaan olen positiivisesti yllättynyt, että vain yksi turha häly tuli aikaansaatua.

Hytin sängyn sai myös siirrettyä kerrossängyn alasängyn viereen, jolloin tuttu ja turvallinen perhepeti päästiin toteuttamaan (joka tarkoitti ylipäätään yöunien toteutumista). Hyttiin varattu matkasänky jäi siis käyttämättä, mutta toimitti sängynlaidan virkaa.


Serenaden pohjaratkaisu on mielestäni kaikista paras lapsiperheille. Kaikki sijaitsevat selkeästi keskellä, tai päädyissä. Käytävät on tilavia, hissejä on riittävästi, jolloin kerroksien välissä ei tarvinnut jonotella juuri lainkaan. Lasten leikkipaikka Siljaland oli iso ja monipuolinen vauvasta teini-ikäisille.

Kahden yön risteilylle varasimme kumpaankin aamuun sekä iltaan buffetit. Oikeastaan risteilyissä paras osa on ehdottomasti se syöminen, mikä toki samalla on reissun kallein osuus. Tosin koska itse hytti on yleensä edullinen, niin kallis ruokailu kompensoi hyvin hintaeroa ja kokonaiskustannus matkalle on järkevä.

Turhia tavaroita oli liialliset eväät. Ei ne lapset mitään iltapalaa kaivanneet ja selviytyivät hengissä herkkujen voimalla. Vilhokaan ei syönyt ollenkaan normaalisti, vaan söi sen mitä söi sormiruokaillen ja loput oli turhaa. Ainoastaan pillimehut ja herkut olivat hyvä olla mukana, sillä laivassa niistä olisi saanut maksaa kolminkertaisen hinnan.


Laivasta ostimme bussiliput keskustaan. Näin vältyttiin kielimuurilta ja aikataulujen sekä reittien tulkitsemiselta. Tiskiltä sai kympillä menopaluulipun sekä idioottivarmat aikataulut kouraan.

Keskustaan tarvitsi mukaan vain hoitolaukun sisällön, sillä ruokapaikkoja ja -kauppoja oli joka puolella (mikäli ne Google mapsin avulla löysi)

Kuusi tuntia ruotsissa oli riittävä aika. Lapsia ei kiinnostanut kuin kuninkaanpuisto, joten pidemmälle ajalle olisi tarvinnut keksiä jo aktiviteettia.

Laivassa puolestaan Siljalandin lisäksi aktiviteettina oli iltaohjelma, jonka ennen ja jälkeen saivat lapset pistää jalalla koreaksi tanssilattialla. Ainoastaan olisin kaivannut lapsille suunnattua diskoa, mutta lapset ei puolestaan osanneet sellaista kaivata.


Virkistävä miniloma päättyi vielä extempore käynnillä hoploppiin paluumatkalla. Enempää arjen harhautusta ei varmasti olisi saatu vajaaseen kolmeen päivään enää mahtumaankaan.

Koska tekemistä oli paljon, kerron seuraavassa tekstissä tarkemmin itse reissusta ja sen sujuvuudesta.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Vain äitinä enää kelpaan



Sopeudu! Avaudu. Kerro, mikä vaivaa? Miten olla avuksi? Se on mennyttä, unohda. 

Pahan olon syvintä syytä on vaikea pukea sanoiksi. Kaikki oli jo hyvin. Ei, vaan tukahdutettu. Kaikki muuttui jo toistamiseen.

Muut jatkaa elämää. Miksei jatkaisi? Mitä muka itse tekisin samassa tilanteessa? Tämä kriisi ei koske niitä, eikä enää ketään muuta kuin mua. Jäin yksin lähtöviivalle, kun muut jatkoivat mun ohi. Oltiin läsnä niin kauan, kun kiinnosti ja lähdettiin pois, koska niin on oikeus tehdä.

Deja vu.  

Miksi en itse jatka? Tunnen olevani taas viallinen ja epänormaali. Miksi velloa vanhassa, eikä rakentaa uutta?

Mutta niinhän mä tein. Keräsin elämästä jääneet sirpaleet kasaan, luotin ihmisiin, rakensin uuden alun tyhjästä ja hyväksyin tilanteen. Sinisilmäinen minä. 


Ja nyt. Haen hyväksyntää, turvaa, lohtua. Anon kuulevani olevani yhä tärkeä. Se sama, joka jo sain tapahtuneesta huolimatta olla. Säälittävää.

Hylätyksi tulemisen tunne on kuristava. Huijattu olo, johdettu harhaan. Kaikki ne sanat oli pelkkää sanahelinää.

Deja vu.

On vaan pakko mennä eteenpäin ja sopeutua, oli vastaus, kun kysyin mihin kaikki tuki syksyllä katosi ja miksi mun jäädessä yksin toivottivat uuden tervetulleeksi tilalleni. Sen uuden, joka oli "lehmä" ja "vitun ämmä" ja jolle selän takana ilkkuivat. Sanahelinääkö sekin?


Mä olin, koska me olimme. Nykyään vain lasten äiti, kuten exän kännykässäkin lukee. Lastenlasten äiti, serkkujen äiti, kummilapsen äiti. Me ei hyväksytä mitään, mutta.. Alkaa lause, kun kysyn miksi ennen elämääni kuuluneet ihmiset katosivat vain mun elämästä. Mutta mitä?

Suututtaa. Olen pettynyt. Rakensin ystävyysuhteet ja tukiverkoston vääristä ihmisistä. Olinkin aina ollut jo sivuosassa.

Saan olla mukana. Lasten äitinä, ei muuta. Mä odotan täällä, oli taas lause, jolla sivuutettiin mun tunteet. Saan kutsua mun elämään ihmisiä, mutta mä en saa kutsua heidän. Sopeudu. Mun pitää mahtua muottiin, joka rikkoo omat rajani. En suostu.

Mä odotan myös, mä vastaan. Turhaan. Säälittävää. Anna olla, vaikka sisällä kuohuu. Ne ei näe, että itket taas. Kerää itsesi kasaan, aloita alusta ja rakenna taas uutta.

Miksi kaiken pitikään taas muuttua?