Rouva H.

Kaiken nykytilanteen tuoman negatiivisten muutosten keskelle tuli myös hieman positiivista muutosta. Oikeastaan asiaa voisi ajatella kummalla tapaa vain, mutta olen jo päättänyt suhtautua asiaan hyvillä mielin.

Pari kuukautta sitten jättämäni hakemus saapui vihdoin käsittelyyn ja hyväksyntä tuli parissa tunnissa. Yhtäkkiä sen yhden sähköpostin jälkeen oli olo kuin uudestisyntyneellä.

"Hei

Muutin juuri sukunimesi"

Melkein viisi vuotta sitten vaihdettu sukunimi avioliiton solmimisen yhteydessä mietitytti pitkään. Pidin omasta sukunimestäni ja se oli osa minua. Kävimme molempien suvun kaikki vaihtoehdot läpi ja mietimme mikä juuri meille, uunituoreille vielä täysin nimettömän esikoistyttären vanhemmille sopisi. Kuitenkin päädyin itse yksin nimenvaihtoon, sillä siten me oltais aina me. Perhe P.,, niin kuin pitkään meitä kutsuttiin.

Eron jälkeen sukunimiasia tuntui kiinnostavan ulkopuolisia enemmän kuin itseäni. Vaihdatko sukunimen? Pidätkö sukunimen? Entä lapset?

Ilmoitin vaihtavani heti, kun ero astuu voimaan. Entä ne lapset? Mitä niistä? Eivät he eroa isästään. Kauhisteluihin, joissa parjataan minun ja lapsien tulevia erilaisia sukunimiä, vastaan aina samalla tavalla. Olen kasvanut koko lapsuuteni itse eri sukunimellä äitini kanssa ja uskallan väittää, ettei sukunimi ole ollut ikinä ongelma. Varsinkaan minulle lapsena, eikä kukaan ulkopuolinenkaan asiaa millään tapaa kyseenalaistanut miksi näin on.

Mua ja lapsia yhdistää paljon vahvempi side, kuin kahdeksan kirjainta etunimien jälkeen. Se, että nuo kirjaimet ovat Vilhon ja nimen omistavien kanssa ainoa yhdistävä tekijä, on vain surullista.

Nyttemmin olen ainoa perheestäni, joka kantaa tätä sukunimeä. Miksi en valinnut sitä nimeä mikä sisarillani ja koko muulla suvulla on? Miksi minun pitäisi ottaa enää ikinä kenenkään muun nimeä, jos tunnen olevani minut tällä tyttönimelläni? Päätin, etten enää nimeäni vaihda eikä mun tarvitse perustella omaa sukunimeäni muiden sukunimien mukaan. Nimi on mun oma.

Oman nimen kirjoittaminen ja näkeminen osoitetiedoissa tuntuu hyvältä. Peilistä katsoo sama ihminen, kuin reilu viisi vuotta sitten. Se minä, joka ei vielä hukannut itseään parisuhteeseen ja äitiyteen.

Vaikka olisin loppuun saakka toivonut olevamme perhe P, olen kaiken viimeaikasen jälkeen vain onnellinen päästessäni eroon sekä nimestä, että jollain tapaa taas henkisellä tasolla nimen alle kuuluvista henkilöistä. Ehkä irtautuminen täytyykin tehdä kokonaisvaltaisesti, jotta pääsee aloittamaan vasta sitten alusta?

Kuvittelin saavani olla sukunimen vaihtuessa neiti H, mutta titteli rouvasta on ja pysyy. Ei se ollutkaan rahasta kiinni.

Ensimmäinen.viikko poikkeustilassa

Viikon sairastelut on sairastelu ja takana on jo kokonaiset kaksi tervettä päivää. Viikko on ollut pitkä, muttei sen tuskaisempi kuin tätä poikkeustilaa edeltävät tavalliset viikot arkirutiineineen. Huolehdinko taas turhaan?

Oikeastaan en edes ehtinyt huolehtia, sillä toisin kuin kesäloman tauko päiväkodista, tämä päiväkotitauko tuli melko yllättäen. Muutamaa tavallista syvempää huokaisua lukuunottamatta olin jopa enemmän odottavainen, kuin kauhuissani tätä viikkoa kohtaan. Kuitenkin kun arjen pelastus, se ainoa ja viimeinen oljenkorsi mikä auttaa, viedään pois, tuntee ehkä taas jäävänsä aivan omilleen.

Omillaan olo ei kuitenkaan huoleta silloin, kun jaksaa taas uskoa pärjäävänsä. Mielialan ja asenteen muutos siitä, että jäi yksin eikä pärjää siihen, että onkin ollut yksin ja pärjäsi silti, on tuonut jaksamiseen ja sietokykyyn paljon lisää kapasiteettia. Päivittäiset viestit ja puhelut muistuttivat, että kokonaan yksin jäämisen pelko onkin turhaa.

Viikko yksin kolmen lapsen kanssa lähestulkoon kokonaan neljän seinän sisällä. Sairastelu ei meidän kohdalla ollut kuin lievää, joten tekemistä sai olla keksimässä. Kolmen melko eri ikäisen lasten leikit eivät aina mene yksiin, mutta suurimman osan ajasta ainakin kaksi heistä viihdyttivät toinen toistaan. Sisarukset ovat rikkaus, tuli todettua monta, monta kertaa viikon aikana. Melkein yhtä monta kertaa sai kuitenkin ääneen kysyä, miksi pitää koko ajan kiusata toista.

Sen lopun ajan saimme täytettyä yhteisillä tekemisillä. Leipominen on kivaa ja aikaa vievää puuhaa, joten me leivoimmekin päivittäin jotain. Lautapelit, piirtäminen ja muovailuvahat riittivät aina pieneksi hetkeksi viemään tylsyydentunnetta pois. Tylsyydessä kieriskely lattialla tyyny- ja peittokasassa olikin yllättävän epätylsää. Ikkunasta ohikulkijoiden ja koirapuiston koirien bongailusta tuli Vilhon suosikkitekeminen, jota toteutettiin koko porukalla aina iltaisin.

Uimahalli vaihtui puhallettavaan lasten altaaseen, elokuvateatteri kotisohvalle ja sisäleikkipaikan tunnelma löytyi eteisen maja- ja kiipeilyleikeistä.

Mutta kiitos kuuluu myös Netflixille, tabletille peleineen ja youtubesta Eevin suosikki Antti Tuiskun musiikille.

Viikonlopun raitis ulkoilma ei muuttanut tunnelmaa juurikaan. Viikko sujui paremmin kuin hyvin. Arki jatkui aikatauluineen ja lisääntynyt aika koko perheen kesken näyttää olevan vain positiivinen muutos, joka kestää toivottavasti myös seuraavien viikkojen yli.

Miten pärjätä poikkeusoloissa, jos ei pärjää tavallisessa arjessakaan?

Maanantaina oli monessakin mielessä tuomiopäivän tuntua, sillä palvelutarpeenarviointi päätettiin mun osalta jälleen kutakuinkin niin, että taputettiin olalle ja sanottiin, että jees, hae itelles apua.

Tämä on tietysti hyvin kärjistetty värikynäversio siitä empatiasta mitä oikeasti kaikkensa jo yrittänyt sosiaalityöntekijä on puolestani yrittänyt, mutta oikeastaan lopputulos on kuitenkin sama. Jo kolmatta kertaa. Mikään maailman apu ei mua enää pelasta, kuten sanoin.

Maanantaina myös tuli tuomio pitää lapset kotioloissa. Tietysti, täysin ymmärrettävää eikä muuta tässä maailmantilanteessa voisi omalta osalta tehdä. Paitsi sitten vielä pysyä täydessä eristyksessä, kun maanantai iltapäivästä horkkassa tärisevä nuorimmaiseni nosti kuumeen kera hinkuvan ja rohisevan yskän.

Eristys, kolme lasta, oletettavasti vuoronperään sairastelua ja vain minä. Kaikesta sitä onkin saanut jo yksin selvitä ja sitten vielä tämä.

Harmittaa oikeastaan vain se, että mun vaivalla kuntoon saatu arkirytmi oli hukkaan heitettyä työtä. Ei sentään - rytmi on jotenkuten pysynyt täällä kotioloissakin ja helpottaa päivien kulumista kaikella tapaa. Aamulla kukonlaulun aikaan herääminen ja ihmisten aikaan nukkumaan meneminen tuntuu tässä hetkessä todella hyvältä. Kuin pitelisi lankoja käsissään.

Toinen huumaava onnistumisen tunne tuli pelkästään siitä, että osasin oikeaa aikaan varautua pahimpaan. Viikonloppu, mikä oli pyhitetty mun hermolevolle, oli myös hyvä aika käydä hakemassa kaupasta tarvittavat kotiin. Ensimmäinen vessapaperisota oli tuolloin jo käyty, joten sain kaikessa rauhassa hakea kaupasta ne, mitä suunnittelinkin hakevani. Totutulle tavalle suunnitella viikon ruuat ja ostaa tarvittavat sen mukaan tuli käyttöä.

Hartain toiveeni on sairastelun keskellä jälleen pysyä itse terveenä. Tietenkään se ei tarkoita sairastumisen toivetta lapsille - päin vastoin, olisipa helppoa pysyä vaan terveinä- , vaan sitä, että voisin keskittää ne omat voimavarani lasten hoitamiseen. Itse sairaana (ne jo miinuksilla olevat) voimavarat putoavat saman tien pohjille, eikä sieltä äkkiä nouse edes taudin mentyä ohi.


Ensimäinen päivä oli naurettavan helppo. Yksi vähän sarasti, kaksi muuta touhusivat omiaan ja itse sain kutakuinkin vain olla.

Päivä kaksi karanteenissa ja oireet nousevat pintaan. Se on just sitä lihassärkyä, päänsärkyä, paineentunnetta. Onko se sitä vai ei? Toisaalta mitä väliä.

Nyt kolmantena päivänä kurkkukipu tuli lisäksi sekä kaksi muuta potilasta kuumeinen. Nyt ollaan kaikki sairaana samaan aikaan.


Hienoa.

Miten me sitten pärjätään? Tai siis miten me ei muka pärjättäisi? Tämä hetki on niiiin pientä verrattuna mihinkään muuhun. Olosuhteet ovat olleet poikkeukselliset jo yli puolitoista vuotta. Me pärjätään, aina, kun on pakko.

Viestejä, puheluita, valmiutta apuun ja muuta henkistä läheisyyttä. Turvattomuuden tunne ja yksinäisyys ei yllä karanteeniimme. Toisaalta näiden seinien sisälle mahtuu myös paljon riitaa, huutoa, meteliä ja tylsistymistä. Siivousta, järjestelyä, ruuanlaittoa. Hauskuutta, naurua ja yhteistä tekemistä.

Arki ilman lisää

Kun yksinäisyyden tunne tuntuu ihanalta levolta koko kehossa, tietää asioiden olevan oikeastaan aika hyvin. 

tai sitten sitä on niin helvetin väsynyt yksin suorittamiseen.

Kumpikin lienee totta. Uhosin saavani arkirutiinit kuntoon ja niin myös tein. Aamut ilman kiirettä. Lapset heräävät ilman kellonsoittoa ennen kello seitsemää ja mä nousen perässä. Aamupala, pukeminen, leikkiä. Iltaisin puolestaan puoli tuntia sänkyyn menon jälkeen ainoa meteli on uninen kuorsaus.

Illan oman ajan luulisi lisääntyneen, mutta löydän itseni sängystä paljon ennen kympin uutisia ja nukkuvani viimeistään niiden aikana. Kaikki omat harrasteet, mitä ennen tein iltaisin puoleen yöhön saakka, on loppuneet. Ei vaan jaksa, eikä löydy mielenkiintoa.

Onko valittavissa siis arki kaaoksineen, mutta omine juttuineen, vai sujuva arki ilman mitään lisää?

Päivät vaihtuvat toiseen, eikä mikään erota päiviä toisistaan. Viikonpäivän joutuu tarkistamaan kalenterista ja sovitut menot unohtuu. Kevätauringon tuoma innostus haihtuu iltaisin väsymyksen tullen pois ja omien juttujen tuoma lisä arjesta on poissa. Lasten kanssa on tosin leppoisampaa ja kaikki ollaan seesteisellä tuulella. Ei liian hyvällä, muttei sillä huonollakaan. Kaikki sujuu, mutta kuitenkin jotain puuttuu.

Pariton perjantai myös ilman kolmeatoista on pahin kaikista. Kahden arkiviikon suorittaminen on tullut päätökseen. Tiedän, että saan hetken olla vain 1/3 osa äiti, mutta tiedän myös sen jälkeen saavani osakseni kahden ihmisen työn. Tukahdetut tunteet ryöppyvät yli pitkin päivää aiheuttaen enemmän konflikteja yhden päivän aikana, mitä koko kahdessa viikossa on ollut.

Lauantaina olen palannut vuoden takaiseen hetkeen. Olen yksin nuorimmaiseni kanssa. Tässä hetkessä en enää toivo hänelle sitä parempaa, sillä sitä se ei edes olisi ollut. En myöskään yksin ollessani tunne sitä suurinta tuskaa, vaikka heräisinkin vain pieni miehenalku kainalossa. Yksinolo on tässä hetkessä oma päätös ladata akut täyteen, vaikka itsellenikin olisi ollut tarjolla kainalopaikka viikonlopuksi.

Mutta ei kaikki ole muuttunut. Lasken edelleen päiviä, nyt tunteja ja pian taas minuutteja kello kahdeksaantoista. Jokin hermoja kiristävä tunne on taas kiristynyt ja pelkää pahinta. Sitä jotain, mikä katkaisee sen viimeisenkin jäljellä olevan jonkin. Jaksamisen, tahdon, yrittämisen?

Kiristymisen tunne yltää kasvoihin, johon pitäisi jaksaa pian taas luoda ylipirteä ilme hämäämään ikävää itkevää lasta samalla, kun kuulen lempeyttä tavoittelevan ääneni toistavan samaa mantraa; tiedän miltä susta tuntuu, kohta se taas helpottaa. Keksitään jotain kivaa, niin ikävä unohtuu.

Taas se unohtuu.

Puoli vuotta sitten

Tunneilta tuntuneet 45 minuuttia. Puhelinsoitosta hetkeen, kun ovikelloni soi.

Draamaa saa tavalliseen torstaiaamuun, jos on sattunut valitsemaan miesystäväkseen siirapilla valellun oman elämänsä herrasmiehen, jonka meille keksimä motto sai inspiraatiota kaupan irtokarkkihyllyn ohjeistuksesta; täytetty karkkipussi on ostopäätös.

Mies, joka päivää vaille puoli vuotta sitten kutsui itsensä kylään eikä kadonnut, vaikka jokainen meistä antoi parastaan. Kauhukaksikon show nimeltään nukkumaanmeno, sillon vielä vauvan upeasti onnistunut räkäkuplien puhallus  nenästä, sekä tietysti oma vähätulkinnainen luonteeni.

Ensimmäisen tuntemattomasta numerosta soitetun puhelun annoin soida loppuun vain käyttääkseni jälleen numeropalvelua apuna soittajan selvittämiseksi. Kun näytölle ilmestyi tieto paikallisesta kukkatalosta, soitto takaisin vahvisti epäillyn tulevasta kukkalähetyksestä ja sai sydämen hyppäämään jonnekin kurkun tiennoille ahdistavaksi möykyksi.

Noin puolitoista vuotta sitten sydän oli samassa kohtaa samasta syystä. Ainakin melkein. Olin avannut läppärini sähköpostin lähettääkseni miehelleni - joka vain hetkeä myöhemmin oli kävellyt viimeinen muuttolaatikko kädessään ohitseni vastaamatta epätoivoiseen "mä rakastan sua" kuiskaukseeni - meidän perheestä, meistä ja lapsista otettuja kuvia. Hänen epäonnekseen sähköposti oli kirjautunut hänen tililleen ja silmieni eteen pomppasi viesti silloisen paikallisen kukkatalon kukkalähetyksestä, joka olisi pian perillä.

Hän rakastaa mua sittenkin, oli ajatus joka sai hymyn leviämään korviin saakka. Vastaanottajan nimi hyydytti hymyn nopeammin, mitä se oli ehtinyt ilmestyäkään. Hänellä oli joku toinen. Se työkaveri, jolla oli kuulemma poikaystävä. Se, joka alhaalla hetki sitten odotti mun muuttolaatikoita kantavaa miestäni.

En muista kerroinko noin tasan puoli vuotta sitten tätä tarinaa, tai kerroinko sitä niin, että se olisi ollut jotenkin merkittävä osa monista traumaattisista hetkistä, mitä ero ja sen tekotapa jätti jälkeensä. Ilmeisesti en, sillä aamulla olin tilanteessa jossa mietin onko tämä olevinaan romanttinen, vai ajattelematon teko.

Päädyin ensireaktioni päätyttyä siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Joka perjantainen lähikaupasta saamani ruusukimppu on ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan ele, joka nostaa onnellisuustasoa aina pykälän verran parempaan suuntaan. Oikeastaan en hirveästi välitä ruusuista, varsinkaan punaisista, vaan valitsisin kaupasta itselleni valkoisia neilikoita. Kuitenkin tavallaan epämieluisa ruusukimppu on kaikella tapaa onnistunein ostos juuri siksi, enkä muunlaisia toivoisikaan.

Lyhyen vetistelyn, sekaisin menneen vatsan ja henkeä ahdistavan möykyn sulamisen jälkeen olin henkisesti taas vähän vakaampi. Siedätyshoitoa parhaimmillaan.

Kuusi punaista ruusua, luultavasti jokaisesta kuluneesta kuukaudesta. Idiootti. Päivän liian ajoissa. Mielestäni melko ironinen Onnea! -kortti, jonka sisällä teksti hänen mielestään onnistuneesta iskulauseesta noin puoli vuotta sitten viestitettynä. Mitäpä sitä kiistämään, onnistunuthan oli.

Onnea on, kun mulla on hänet. Päiväkin oli kuulemma oikein, ihan vaan varman päälle pelattuna.

Arki-ikävä

Lomapäivä numero kolme. Saavumme mummolaan itse edelleen puolikuntoisena ja Vilho yhtä räkäisenä. Perillä kuitenkin. Ensimmäisen ja toisen lomapäivän aikana itä-Helsingin poikamieskaksio pysyi ehkä hoplopin ansiosta pystyssä ja aamupalaksi luvattu pannukakkukin oli ennakkoluuloista huolimatta syötävää.

Mummolan varaston perältä löytyneet aarteet - vanhat lelulaatikot leluineen, pääsivät heti käyttöön ja viidessä päivässä levisivätkin ihan uskomattoman laajalle alueelle. Yhtä uskomatonta on lasten ainainen riitely ja huuto samoista asioista kuin kotonakin. Hermot kiireellä, mutta tunnetila on yhtä nopeasti ohi kuin alkoikin. Lomalla on kuin onkin aina helpompaa.

Helppouden syy löytyy valmiista ruuista, isosta takapihasta ja erittäin hyvin sujuneista nukkumaanmenoista.

Laskiaispullien leivontaa, syömistä, lapsuuden puistossa vierailua. Yksi kiellosta huolimatta ojaan upotettu kenkä, muutama pukemisesta ja riisumisesta johtunut taaperon huutoraivari. Yksi kielloista huolimatta koskettu ja rikottu jääkaappimagneetti, yksi puhkikulunut ja oman takapuoleni alla katkennut sohvanjousi. Saunomista, Kimblen peluuta ja uusi hyväksi todettu ruokaresepti kotiin vietäväksi.

Lomapäivä numero seitsemän parittoman viikonlopun alla tarkoitti erottautumista isommista lapsista. Vilho pääsi todistamaan ikkunan läpi ulkona tapahtunutta vaihtoa, muttei saanut vieläkään kyselyä perään katsekontaktista huolimatta. Jo kahdeksan kuukautta.

Toisaalta mitä väliä enää. Ikkunalla vietetyn hetken päätyttyä Vilholle tutumpi henkilö vie meidät takaisin lomamme alkupäähän, jossa myös loman viimeiset kaksi yötä nukutaan totutulla tavalla virityksellä ilmapatjaa ja yhden hengen runkosänkyä.

Ruusuja, valmiiksi keitettyjä aamukahveja - jotka alkaa olla jo juotavia-, ja yhtä pidempään nukuttua aamua rikkaampana kohti kotia. Rempalla rahaksi -ohjelma jäi myös vain loppuratkaisua vaille.

Koti-ikävä iski jo perjantaina. Ikävä rutiininomaista arkea ei saavuta suurinta huippuaan missään vaiheessa, mutta sitä kohtaan olen taas tunnetasoltani valmiimpi. Vielä toiveen tasolla oleva sujuva arki-ikävä on kova. Nyt me selätetään ne nukkumaanmeno-ongelmat. Nyt mä keksin jonkun keinon päästä irti aamun kiireestä. 

Ole rennompi, älä stressaa. 

Edessä on kuitenkin vielä kaksi vapaapäivää päiväkodista - syytä en muista, mutta päivät tulevat ehkä tarpeeseen pehmeämmän arkeenpaluun toivossa.