Kesälomasuunnitelmat

Epävirallisen kesäloman ensimmäinen päivä on jo ehtoon puolella. Kesäloma meidän perheessä tarkoittaa kuuden viikon mittaista ajanjaksoa, jonka isommat lapset ovat poissa päiväkodin loma-ajan päivystyksestä.

Päiväkotiaamuina heräämiset on takkuilleet. Nukuttaisi, mutta aamutoimet oli ehdittävä tehdä ajallaan ilman turhaa kiirettä. Ensimmäinen loma-aamu olisikin ollut ihanaa nukkua kelloa katsomatta ja venyttää aamua, jos siltä tuntuisi. Todellisuus pudotti takaisin maanpinnalle, sillä kello kuusi oli kaikki virkeinä hereillä. Aamupäivän rantareissu päättyi hermojen loppuun palamiseen, kiukutteluun ja sen myötä tapaturmaisesti irronneeseen varpaankynteen. Nälkäkiukku taltutettiin omatekemillä hamppareilla ja ilta päättyi uuden, sujuneemman, rantareissun päätteeksi paahtoleipiin hillolla - jotka oli kuulemma parasta mitä ovat ikinä maistaneet. Väsymystaistelun hävinneet kannan vuoronperään sohvalta sänkyyn skipaten näin myös tuskaisen nukutusoperaation.

Kesän bucket list valmistui jo kahta päivää ennen kesäloman starttia. Sitä ennen en ollut suonut ajatustakaan koko lomalle. tarviiko sitä muka jotain keksiä? Mälsää, ei me mihinkään päästä ja koronakin vielä rajoittaa menoa. Viimetipassa herännyt menovietti kuitenkin pisti Googlen laulamaan ja sain kuin sainkin kalenterin puoliksi täyteen. Herätin kauan aikaa sitten kadonneen listaihmisen sekä suunnitelmallisen ja määrätietoisen minäni henkiin ja kirjasin koko kesäloman menosuunnitelmat ylös. Suunnitelmallisuus ilahduttaa ja lisää uskoa onnistuneisiin reissuihin. Tai ainakin jääkaapin ovi sai kuudeksi viikoksi koristusta, mikäli paperiarkki edes säilyy kolmen oman elämänsä Picasson luovuudenpurkauksilta.

Kesä 2020

Ensimmäinen lomaviikko menee ehkä loma fiiliksiin asettumalla. Viimeiset hellepäivät vierähtää rannalla, ensi viikon sateet selätetään koronakaranteenissa opitulla sisulla läpi.

Hyödynnän tänäkin lomakautena viime kesästä tuttua pelastusta, eli viereisessä puistossa toimivaa 4H kesäkerhoa, jossa on juuri tämän ikäisille suunnattua ohjattua toimintaa koko kesäksi. Tämän avulla vailla menoa olevien päivien aamupäivät kuluu kuin itsestään ja mahdollinen sadekaan ei mieltä lannista. Jos oikein hermoja repii, saatan turvautua puiston lapsiparkkiin ja hengähtää kolmen tunnin ajan koko kymmenen euron edestä.

Eniten innostusta meissä kaikissa herättää ehdottomasti kymmenen päivän (ei sillä, että muutaman tunnin välein laskettaisiin jäljellä olevia öitä) päähän varattu kahden yön ja kahden huvipuistopäivän reissu Powerparkiin. En ole ikinä ko. paikassa käynyt, joten vasta kymmenen päivän päästä tiedän onko paikka todella kehujen arvoinen. Kuitenkin pikaisen vertailun tuloksena päädyin varaamaan meille junamatkat, mökkimajoituksen ja kahden päivän huvipuistovierailun.

Powerpark reissu on oikeastaan maanantain mummolavierailua lukuunottamatta ainoa kalenteriin kirjattu meno. Isäviikonloput ehkä sotkevat muita mahdollisia menoja, tai ainakin mutkistavat minulle tyypillisiä extempore reissuja. Toisaalta nämä viikonloput mahdollistavat ehkä muuta kivaa, kuten suunnitteilla olevaa sisarusviikonloppua, tai ehkä toiveajattelun tasolla oleva kerran-kaksi vuodessa tapahtuvaa äidin viihteelle karkaamista.

Muita - ehkä juurikin niitä extempore reissuja, ovat reissut Korkeasaareen ja Linnanmäkeen. Linnanmäki reissu tosin riippuu paljon monien sattumien summasta, tai oikeastaan siitä, ostanko esikoiselle lipun, vai tyydytäänkö powerparkiin vedoten ilmaislaitteisiin ja hattaraan.

Tänä kesänä päivitin myös meidän menopelin, joten kotikaupunkiretkiä päästään toteuttamaan pyörillä koko perheen kesken. Täällä Hämeenlinnassa käymisen arvoisiin kohteisiin olen listannut mm. Tiirinkosken tehtaan ja Kissankulman eläinpihan, joissa kummassakin eniten ihastuttanee tutut kotieläimet ja maalaistunnelma. Myös Kankaisten tilalle uhkasin viedä meidät mansikoita poimimaan sekä samalla ihastelemaan vähän lisää edellä mainittuja ihastutuksia.

Hämeenlinnan uusi kokeiluhanke Hyvät eväät -puistoruokailu viimeisinä kahtena viikkona lienee myös hyvä lisä kesäloman kokemuksiin. Tai niin ainakin itse koen vielä noin viidentoista vuoden jälkeen, jolloin minun, alakoululaisen, kesälomaan kuului ehdottomasti puiston takapihalla syöty lounas isolla piknikviltillä perheen kesken. Kuka nyt ei piknikeistä tykkäisi? Me tykätään.

Koko kuutta viikkoa ei onneksi täydy suorittaa ilman ainuttakaan hengähdystä. Asenne koko lomaa kohtaan on muutenkin täysin päinvastainen viime vuoteen verratessa, sillä silloin hukassa oleva kolmen lapsen äiti ei uskonut pärjäävänsä kunnialla läpi, eikä muutenkaan uskonut, että yksin lasten kanssa mikään reissu olisi vaivan väärti. Tänä vuonna tiedän, että kukaan, tai ketkään perheestä poistuneet henkilöt eivät määritä omaa pärjäämistäni niin arjessa kuin lomallakaan.

Vuosi ilman isää

Istut mun viereen. Toistat mun nimeä. Niiskutat. Mä käännän pääni pois. Ajattelen, että oot liian lähellä. Hetki sitten purit pahaa oloasi. Vahingossa sanoit ehkä vähän liikaa. Ja siinä sä itket. Soperrat anteeksipyyntöä. Tekopyhää. 

Oot liian lähellä.

Haen meidän lapset. Vaihto sairaalassa. Edes mun sukulaiset ei halua sua nähdä. Ja taas me itketään. Kysyt pärjäänkö mä, johon vastaan kielteisesti. 

Perhe koossa. 

Ja sä rikoit sen taas. 

Juhlapyhät on kokeneet inflaation. Viime vuonna mulla oli sentään syy olla viettämättä juhannusta. Se rsv mistä aina varoiteltiin, vei Vilhon lastenosastolle. Nyt me ollaan taas kahden, eikä päivä eroa muista. Oltiinhan me taas kipeinä, mä keksin tekosyyksi sille miksi en jaksakaan poistua kotoa koko parittomana viikonloppuna.

Ei Vilho vielä ymmärrä. Ei, että on juhannus. Eikä sitä, että on nähnyt isänsä tasan vuosi sitten viimeeksi. Hän ei osaa kaivata juhlia, eikä osaa kaivata isää.

Kävellään kaupungilla. Ollaan ehkä ainoita ihmisiä koko korttelissa. Tuntuu pahalta. Yksinäiseltä, surulliselta, tai joltain, mitä en osaa sanoiksi pukea. Yritän olla miettimättä mitä kaikki muut tekevät. Mitä mun perheestä se pois viety osa ehkä tekee.

Mennään rannalle. Siellähän ne muutkin olivat. Yksinäisyys katosi ja soluttaudun väenpaljouteen. Olo tuntuu taas normaalilta. Ympärillä paljon onnellisia perheitä, mutta niin ollaan mekin. Nyt kahden, huomenna taas nelistään.

Miten pitkä onkaan ollut vuosi. Miten paljon onkaan tapahtunut. Ihan liikaa. Oot ollut taas idiootti, sanoisin peilikuvalleni, mutta käännän ajatuksen toisin. Minäkö? En minä ole mitään menettänyt. Aika moni on.

Ovikello soi. Lapset innostuu. Kaikki kolme. Kurkkaan ovisilmästä. Siellä sä seisot nurkassa, katse yleensä kännykässä. Sulla ei ole taas aikomustakaan nähdä mua, tai edes poikaa vilaukseltakaan. Ovi avautuu ja jäät sen taakse. Tuskin on sattumaa. Alkaa itku, kun sisarukset lähtevät. Laitan oven kiinni ja lohdutan. 

Itku vaihtuu hymyyn. Mun hymypoika. 

Mietin tunnenko mitään. Äitinä ehkä surua, kun en voi tarjota pojalleni kaikkea. Siinäpä se. Ei hän ymmärrä, eikä hän menetä vielä mitään. Onneksi hän on pysynyt poissa, on ajatus, jonka sysään aina uudestaan pois mielestä. Itsekäs ajatus. Jos voisin, pitäisin Vilhon aina omana. Mun lapsi.

Vilho vuosi sitten. Sama hymy naamalla. Mikään vuodessa ei ole sitä muuttanut. Vain yhä harvempi sitä pääsee enää todistamaan. Ehkä joskus hän hymyilee taas kaikille.

Äiti, joka ei anna nuorinta poikaa

Netissä leviää paljon kertomuksia siitä, miten isät ovat näkymättömiä ja mitättömiä. Neuvolassa terveydenhoitaja puhuttelee vain äitiä, vaikka vanhempien pitäisi olla imetystä lukuunottamatta samassa roolissa lapsen elämässä. On rajoituksia, jotka eväävät isältä elämän suurimpia hetkiä, kuten oman lapsen syntymä. On perheitä, jotka joutuvat suurennuslasin alle, jos kotiin lapsia hoitamaan päättääkin jäädä isä. On isiä, jotka eron myötä joutuvat kynsin ja hampain taistelemaan oikeuksistaan lapsia kohtaan.

Oikeastaan äidin ja isän väliset erot ei pitäisi olla suuret. Äiti ei jätä lastaan hoitoon isälle, sillä isä ei ole hoitaja, vaan vanhempi siinä missä äitikin. Äitikin voi käydä ulkona ja olla yötä poissa. Äiti ei myöskään ole automaattisesti lähivanhempi, sillä kaksi vanhempaa ovat tasavertaisia. Kumpikin ovat yhtä lailla vastuussa lapsensa tasapainoisesta ja turvallisesta arjesta. Etävanhempi ei ole hauska heppu, jonka luokse mennään lomailemaan.

Siinä missä isän roolia poljetaan alas, kasvatetaan äitin roolia kaikessa. Harva haluaa olla kummassakaan roolissa, jotkut taas ovat tyytyväisiä ositukseen. Usein myös nämä stereotyyppiset roolit ovat päinvastoin.


Mitä on sitten äidin mitättömyys?

Neuvolassa terveydenhoitaja tekee äidin mielialakyselyn jälkeen lastensuojeluilmoituksen. Äiti on uupunut, voimaton ja tuntee äitiyden olevan vankila, johon jäi yksin yhteisistä perhesuunnitelmista huolimatta. Otsaan isketään leima epäonnistumisesta, kun ei jaksakaan kahden ihmisen työtä yksin.

Synnytyssalissa synnyttävä äiti kokee voimakasta hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta ja surua. Uunituore vauva muistuttaa häivähdyksen ulkonäöltään isää, jota ei raskaus, synnytys, tai vasta tuleva vauva-aika kiinnostanut.

Kotiäitinä toimiva äiti saa kuulla olevansa yhteiskunnan rasite, pohjasakkaa, sossupummi. Olisi pitänyt tietää ennen seurustelun alkua, että mies tulee jättämään. On äidin vika, että teki lapset väärän miehen kanssa. Äiti on sitäpaitsi luultavasti vaan halunnut tehtailla lapsia ilman miehen suostumusta. On varmasti myös pihdannut makuuhuoneen puolella ja nalkuttanut likaisista sukista. Lihonnut, jättänyt meikkaamatta ja "mammaillut" lastensa ollessa pieniä.

Äiti, joka tuntee olonsa voimattomaksi ja kykenemättömäksi, kun lapset oireilee eri tilanteista. Kahden vanhemman työ kasaantuu liian suureksi, kun arjen rutiinit ja toimivuus on vain yhden vanhemman harteilla. Apu ei ikinä saavuta toivottua tulosta, sillä vanhempia on kaksi.

"Kun on pakko" -lauseesta tulee normaali ja hyväksytty vastaus, jonka oikea tarkoitus on saada kuulija huomaamaan tilanteen toivottomuus sen olematta kuitenkaan selkeä avunpyyntö seurausten pelossa. 

Huoli ja epätietoisuus siitä, miten isän ja lapsen välinen suhde muodostuu, vai muodostuuko ollenkaan. Syyllisyyden ja velvollisuudentunto siitä, että pitäisi vaatia lapsen oikeuksia. Pyytää, kysellä perään, alentua ja myöntyä kaikkeen. Lapsen vuoksi. Ja sitten, kun päättää olla puuttumatta isä-lapsi suhteeseen ja kehtaa vaalia omia vähäisiä oikeuksia, se käännetään vastaan.

Mitättömyys on usein äitien kohdalla päinvastaista. Se on sitä, että oikeuksien tilalle asetetaan velvollisuuksia huolimatta siitä haluaako äiti niitä itselleen. Näkymättömyyden sijaan äiti on se, jonka täytyy olla näkyvä. Aina. Hartioille kasataan liikaa ja siitä selviytymistä ei kyseenalaisteta tarpeeksi. Pelkkä voivottelu yleensä riittää. 

Ensimmäisenä kytkintä nostanut saa oikeudet itselleen.

En enää päästä mun kotiin entistä puolisoani kuin hotellihuoneeseen ja lähde itse sieltä pois melkein kokonaiseksi päiväksi vailla paikkaa mihin mennä. Laitan oman kotioveni kiinni päästämättä häntä sisään, enkä koe sitä enää velvollisuudekseni. Edes lasten vuoksi. Enää en lähettele viestejä kysyäkseni milloin olisi tulossa tapaamaan lastaan, tai miten aikoo jatkossa tapaamiset hoitaa. En myöskään vastaa kyselyyn tapaamisten hoidosta, jos kysymyksen on saanut aikaan vain ja ainoastaan mun muistutus lapsen olemassaolosta.

Siksi, olen äiti, joka ei anna tavata nuorimmaista lasta. Ei sillä, että kukaan olisi vuoteen kysynyt saako tuota lasta tavata, tai kysynyt edes mitä hänelle kuuluu. Vastaus ensimmäiseen on aina ja ihan aina kyllä. Lasta saa - ei, vaan pitäisi tavata.

Mutta on totta, etten todellakaan anna nuorinta poikaani. Kuka antaisi lapsen tuntemattomalle, vaikkakin sitten vain päiväksi saati edes viikonlopuksi? Jokainen hänen elämästään poistunut henkilö on velvollinen osoittamaan olevansa kiinnostunut ja haluavansa kuulua lapsen elämään. Jokaisen, joka on lähes vuodeksi hylännyt tuon nuorimmaisen pojan, on tutustuttava häneen uudestaan ja luotava häneen turvallinen ja pysyvä suhde.

Sitten, mä annan myös nuorimmaisen poikani.

Viikon verran kahdestaan

Kahdenkeskeinen aika nuorimmaiseni kanssa on aina yhtä ristiriitaista. Toisaalta kiva, toisaalta ei sinne päinkään. Hyvää tarkoittavat kommentit siitä, miten saan nyt levätä kun kaikki lapset eivät ole kotona nostavat kiukkukäyrän punaiselle. Ja hitot saan.

Tietysti on totta, että kolme lasta ei ole sama asia kuin yksi lapsi ja ymmärrän pointin, miksi "onneksi sentään kaksi isompaa ovat välillä poissa" -lause tuntuu puhujassa lohduttavalta. Itsekin huokaisen, että onneksi! Irti rutiineista ja sitä rataa. Tulee niin tarpeeseen, mä kailotan kaikille jotka jaksaa kuunnella.

Mitä se sitten todellisuudessa on?


Se on ihan yhtä aikaisia aamuja kuin aina, arkena ja viikonloppuina. Myös kaksin Vilhon kanssa. Miksei olisi? Vilhohan se meidän perheen herätyskello on muutenkin.

Se on ulkoilua totuttuun kellonaikaan. Ei auta vetelehtiä, kymmentä vaille kymmenen istuu Vilho vaunuissa komentamassa ulos. Mikäs siinä, onhan nyt ollutkin hyvät ilmat.

Se on samanlaista sotkua, kuin aina ennenkin. Sotketaanko me kahdenkin edestä, vai ollaanko me ne perheen sottapytyt?

Se on uudenlaisia ratkaisuja ruokailujen suhteen. Tehtyä makaronilaatikkoa söisi Vilho yksin ainakin viikon. Jo toisella syöntikerralla lentää lautanen kaaressa. Miten yhtäkkiä ruokkia vaihtelevasti vain yhtä? Keittiössä toteutan uusia luovia ratkaisuja, mitä ei kolmen lapsen arjessa tarvinnut edes miettiä.

Se on kaksin kyhnyttämistä. Missään ei saa tarvitse olla yksin. On vessaseura, suihkuseura, sohvaseura... Napanuora lienee kasvanut takaisin jo alle viikossa.

Ja se on sitä, että jotain puuttuu. Päivät juoksee ja matelee vuoronperään. Selaan kuvia, siirtelen lasten pehmoleluja. Mietin, mitä tehdään, kunhan palaavat kotiin. Ikävä. Eihän se viimeeksi tämmöistä ollut? Ei, sillä Vilho oli vauva. Olin melko vapaa tekemään vain omia juttuja eikä meillä ollut rutiineja. Nyt on vain tavallista arkea, josta puuttuu perheenjäsenet.

Yhtä hiton väsyttävää, tasapaksua ja uuvuttavaa arkea. Mulle mainostettua helpotusta en huomaa.

Lisäksi vielä loppua kohden lissäntyvää ahdistusta ja pelkoa siitä, kun lapset palaavat kotiin. Tsemppaan itseäni, käyn pääni sisällä läpi keksittyjä keskusteluja mahdollisista aiheista, joita joudun käsittelemään lasten kanssa. Mietin, miten pitää tekohymy naamalla ja vastata mahdollisimman luontevasti iloisesti lasten kertomuksiin. "Kiva, vautsi, olipa kiva juttu."

Miten kääntää huomio ikävästä pois? Miten startata arki, miten päästä tunteiden vuoristoradan läpi voimatta pahoin? Miten pitää viikon hyödyt suurempina kuin haitat?

Kymmenen päivää, yhdeksän yötä. Vaunulenkkejä, pyöräilyä, kävelyä rannalla paljain jaloin. Itkua, huutoa, hassuttelua. Tylsistymistä ja touhuamista. Tutista vieroittumista, täysiä yöunia, uusien sanojen opettelua.

"Mmmopo, mmopo."

Ystävän kanssa tehty suunnitelma lempeästä kotiinpaluusta. Harhautus. Puistoon, kylpyyn, yhteinen illanvietto. Tasaista kyytiä heti alkuun.

Meidän päivä #3

Tämän viikon olemme olleet kaksin Vilhon kanssa. Isommat lapset ovat isällään "kesälomalla", joten meidän kahdenkeskeinen loma olkoon tämä. Parittomiin viikonloppuihin verrattuna ei päivät eroa paljoa toisistaan. Tässä meidän torstaipäivä. 

Aamu

Kello 8.25 avaan makuuhuoneen oven, laitan lastenohjelmat vilholle - lähinnä vain taustameluksi, ja hieron hetken silmiä. Tunnin pidemmät yöunet! Palaan kuitenkin sänkyyn makoilemaan ja kapean itseni ylös varttia vaille. Keitän kahvia, annan aamupalan Vilholle.

Hidas aamu. Juon kahvin, pukeudun ja puen Vilholle päälle. Ei huutoa eikä kiukkua - selkeä ero totuttuun.

Aamupäivä

Kymmeneltä lähdetään ulos naapurin ja hänen samanikäisen lapsensa kanssa. Menemme edeltä. Parin minuutin matkaan menee taaperolta vartti juosten ja tutkien läpi kaikki matkalla löytyneet ihmetyksen aiheet ja ojanpohjat. Saavumme läheiseen puistoon, jossa on alkanut tämän viikon alusta 4H-toiminta. Vilho viihtyy paremmin, sillä ulkona on yhteisessä käytössä leluja ja seuraakin on tavallista enemmän, vaikka leikkikaveriksi valikoituukin aina tuttu kaveri.

Päivä

11.35 lapset tylsistyvät. Pari tuntia he yleensä vain jaksavatkin. Päätämme jatkaa ystävän kanssa kauppakeskukseen toiveena saada lapset samalla päiväunille ja itselle shoppailurauha.

Parin kaupan jälkeen kello 13.40 totean, että imetyksen lopettamisen jälkeinen rintaliivien ostoreissu saa luvan päättyä. Kuitenkin päädymme vielä sovittelemaan vaatteita ja vasta kello puoli kolme maksamme itsemme ulos kaupasta. Koko tämän ajan suunnitelmallisesti ovat pienemmät nukkuneet päiväunia. Ihan kun olisi ollut omaa aikaa ystävän kesken.

Kello 15.00 istutaan Vilhon kanssa lounaalla vailla suunnitelmia loppupäiväksi. Parin tunnin ajan ollaan tekemättä yhtään mitään järkevää. Vilho viihtyy onneksi jotenkuten yksinäänkin varsinkin nyt, kun ulkoillaan lähes koko ajan. Saan siivoilla ja istahtaa sohvalle oleskelemaan lähestulkoon rauhassa. Tasaisin väliajoin Vilho käy kuolaamassa ja tallomassa päälleni, mutta palaa aina omiin leikkeihinsä. Kunnes taas kyllästyttää ja äänentaso nousee tyytymättömyyden ilmaisuun.

Iltapäivä

Viideltä päätämme lähteä kirpparikierrokselle. Rusinapaketin voimalla viihdytetty kierros siirsi viisareita puolellatoista tunnilla eteenpäin, eikä tyhjin käsin tarvinnut lähteä.

Ilta

Varttia vaille seitsemän istutan Vilhon iltapalapöytään. Kun sotkua on syntynyt tarpeeksi puolessa tunnissa, suuntaamme kylppäriin iltapesuille. Ehdimme katsoa vielä salkkareiden lopun, kunnes jälleen lopputunnarin saattelemana siirrymme sänkyyn.

Vaikka ilta oli haukotuksia täynnä, uni tulee monen kymmenen minuutin mölyämisen jälkeen vasta kello 20.50. Siirryn tasalta vielä olohuoneen puolelle. Teen sitä mitä aina, eli television käydessä taustalla selaan somen, muokkaan kuvia, katselen kuvia, kirjoitan, selaan taas somea.

Klo 22.28 kuuluu makuuhuoneesta huuto. Se on sen merkki, että oma aika illasta on tullut päätökseen ja on mentävä lapsen viereen nukkumaan. En vastustele, sillä olenkin valvonut normaalia pidempään.

Päivät kahdestaan Vilhon kanssa ovat kuin päiväkotipäiviä, jotka ei lopu kuuteen tuntiin. Jotkut päivät tuntuvat pitkiltä, joskus aika juoksee. Joskus otetaan rennommin, joskus pidetään rutiineista tiukasti kiinni. 

Joskus on ihanaa olla vain kahden, joskus ikävä varjostaa päiviä heti aamusta iltaan saakka.