Omenapuista onneen

Asumme vieläkin eri osoitteissa. Vaikka olemme käytännössä asuneet saman katon alla viime vuoden elokuusta lähtien, on yhteinen koti ollut vain haave tulevaisuudessa. Aluksi kotini oli viidenkymmenen neliön kolmio, josta muutin alkukeväästä seitsemäänkymmeneen neliöön. Vaikka yhdistimmekin muuton yhteydessä isoimmat huonekalumme, emme siltikään mahtuneet saman katon alle kaikkine tavaroinemme sopuisasti, eikä yhteenmuutto virallisesti ollut järkevää.

Olen tehnyt alusta asti selväksi, että tämän hetken - ja viimeisen neljän vuoden - suurin haaveeni on oma koti. Se, tulisiko kumppani mukaan talon ostoon vai ei, ei olisi vaikuttanut suunnitelmiini mitenkään. En myöskään ollut valmis joustamaan kenenkään vuoksi siitä millaisen kodin haluan, sillä kodin on oltava omakotitalo isolla pihalla ja omenapuilla ja siinä on oltava "sitä jotain".

Onnekseni kumppani on lähes alusta asti ollut mukana projektissa omasta tahdostaan. Viimeistään siinä vaiheessa konkreettisesti, kun ensimmäinen raskausuutinen tuli keväällä ja ennen sitä olimme sopineet aikataulun oston etenemisestä. Aikataulusta pidettiin kiinni, eikä joudutettu asiaa, vaikka uusi alkukesäinen raskaus osoittautui pysyväksi. Elo-syyskuinen paluu arkeen tarkoitti lainaneuvotteluja ja ensimmäistä asuntonäyttöä.

Vaikka kriteerimme talosta erosi paljonkin, tuli niiden yhdistelmästä meidän perheelle täydellinen yhtälö. Minun kriteereihin kuului iso piha, avoin keittiö ja olohuone, vähintään neljä makuuhuonetta sekä yksi taso (josta olin valmis kuitenkin joustamaan). Miehen kriteereinä oli ammattiosaamisen vuoksi oikea lämmitysjärjestelmä, tietyt remontit ja kunnostustyöt, keskeinen sijainti (mikä kuului myös minulle) sekä vähintään kaksi wc:tä.

Ensimmäinen näyttökohteemme alitti budjetimme huimasti, oli pohjakuvaltaan kuin tehty meille sekä raksitti kaikki muut boksit, paitsi ison pihan ja keskeisen sijainnin. Siinä kohtaa tuli huomattua mitkä asiat olivat toisia tärkeämpiä, sillä emme edes harkinneet näkemämme perusteella kohdetta omaksemme.

Kuukauden päästä löytyi kohde, joka raksitti täysin päinvastaiset boksit jättäen tyhjäksi täydellisen pohjaratkausun, avoimen olohuone-keittiön, neljännen makuuhuoneen sekä yksitasoisuuden. 40-luvun rintamamiestalossa oli se jokin, minkä selitämme vanhoilla lautalattioilla, yläkerran hirsipaaluilla ja vanhalla keskikerroksen pönttöuunilla. Iso piha omenapuineen sekä täydellinen sijainti sinetöivät päätöksen tehdä ensimmäisen ostotarjouksen vähäisellä mietintäajalla.

Tarjouksen hyväksymistä ei tarvinnut odottaa vuorokauttakaan, sillä myyjä hyväksyi kahdesta tarjouksen jättäneestä meidät ja halusi edetä kuntotarkastuksen kautta neuvotteluihin.

Vain päivää ennen ostotarjouksen jättämistä teimme kiinteistövälittäjälle ostotoimeksiannon, mikä osoittautui tässä kohtaa turhaksi. Kuitenkin pessimistinä ajattelen, että mikäli toimeksiantoa ei olisi allekirjoitettu, olisi itse löytämämme kohteen ostotarjous hylätty suin päin ja kohde mennyt sivu suun, sillä elämällä on tapana toimia juuri niin nurinkurisesti ja epäloogisesti.

Lopulta asiat ovat edenneet tasan kuudentoista päivän aikana nopeasti. Päiviin on sisältynyt kohteen löytyminen etuovesta, kiinteistövälittäjälle soitto, asuntonäyttö, ostotarjous ja seuraavana päivänä tieto sen hyväksymisestä, kuntokartoitus ja lisätutkinta, lainojen kilpailutus, lainapäätöksen teko, kauppapäivän sopiminen, raportteihin perehtyminen ja niiden perusteella uusi hintaehdotus sekä tämänpäiväinen tieto sen hyväksymisestä.

Jos päiviä pilkkoisi vielä pienempiin osiin, sisältäisi se normaalin arjenpyörityksen ja kaikkien edellämainittujen lisäksi myös ahkeraa tori.fi -palvelun selailua, kahden lastensängyn ja sohvan noutoa pääkaupunkiseudulta viikonloppureissun yhteydessä, keittiösuunnittelua ja tarjouksien pyyntöä, remonttiryhmiin liittymistä ja tiedonhakua, budjetointia ja lopuksi muuttopäivän sopimista ja muuttofirmojen kilpailutusta sekä viimeisimpänä vakuutuksien keskittämistä.

Vaikka oma asunto on vielä allekirjoituksia vaille meidän, on päällimmäinen ajatus se, miten kaikella olikin tapana järjestyä. Toivoisin pystyväni lohduttaa neljän vuoden takaista itseäni, joka tasan neljä vuotta sitten piti kaikkien unelmien toteutumista epätodennäköisenä, eikä siinä hetkessä edes nähnyt tulevaisuutta. Puhumattakaan siitä, miten hän, neljän vuoden takainen minäni olisi raivostunut, jos joku olisi kertonut yhtäkään kliseetä asioiden järjestymisestä, tai uuden onnen löytymisestä.

Nykyminäni mielestä on puolestaan raivostuttavaa huomata kaikkien kliseiden käyvän vuoronperään toteen.