Yksin odotusta mulla on nyt takana suunnilleen puolisentoista kuukautta. Noh, ensimmäinen tunnetila oli pettymys. Hyvin, hyvin vahva sellainen. Tämän piti olla se viimeinen raskaus, The raskaus ja mun piti ottaa kaikesta ilo irti ja olla todellakin raskaana kaikkine vaivoineen ja tunnetiloineen, puhumattakaan siitä hehkusta. Esikoista odotin, kun lasten isä oli intissä. Toista odottaessa häntä ei kiinnostanut muu kuin oma kaveri. Eli toisaalta, eipä tässä pitäisi mitään uutta siis olla, jälleen yksin oman onnen nojassa. Pettymys on silti suuri, kun vietiin se raskauden hehku ja ilo, mikä jokaisen tulisi kokea pois. Kelle mä nyt vedän hormonikiukut? Entä kuka menee hakemaan varttia vaille ennen sulkemisaikaa mulle kaupasta muumilimua, kun sitä raskaushimoissani kaipaan? Entä kuka hieroo kipeetä selkää illan päätteeksi, silittää mahaa ja juttelee vauvalle, ihmettelee mun kanssa vauvan liikkeitä? Ei kukaan.
Seuraavana vuorossa oli paniikki. Miten ihmeessä mä tän teen? Miten mä pärjään? Ja kun vaihtoehtoja on tasan yksi, on vaan pakko. Pakko mennä yksin synnyttämään, pakko vaan pärjätä, ei ole muuta. Helpoksi tätä ei tee kaksi pienempää lasta ja uhkaavasti lähestyvä talvi, mikä tarkoittaa monta uhmakiukkua, hikeä haalareiden pukemisessa, tuskaista tarpomista lumessa viimeisillään ja kaikkea muuta mukavaa, mitä ei halua edes ajatellakaan olevan vielä edessä. Mutta siitäkin on pakko suoriutua. Luvassa on siis luultavasti kolme kiukuttelevaa ihmistä ja paljon tuskaisia hetkiä.
Vaikka raskaana ollessa parasta vertaistukea saa toiselta raskaana olevalta, tai vähintään kerran jo raskauden kokeneelta, on se syntymättömän lapsen isän pelkkä läsnäolo jotenkin niin maagista. Poistaa sen ahdistavan yksinäisyyden, on joku joka siinä on ja odottaa sun kanssa. Meidän lapsi, meidän raskaus. Vaikka osallistuminen itse raskausaikaan isillä on vähän vajaata ja usein myös väkinäistä, niin väitän sen silti poistavan noin puolet koko raskausajan tuskasta. Saa ähistä ja puhista jollekin, joku ne kuulee ja ehkä jopa noteeraa. Nyt kun voivottelen kipeitä lonkkia enkä meinaa askelta saada otettua, ei kukaan siitä välitä, ei kuule, ei näe. Korkeintaan lapset ihmettelee, että mitä se äiti nyt, onko joku hätä, joten on pakko esittää reipasta, pakko jaksaa.
Jos nyt jotain hyvää haluaa tilanteesta keksiä, niin eipä mies ole ärsyttämässä pelkällä hengityksellään. Ei siis turhia riitoja, turhia kiukkuitkuja. Eikä kukaan syö sitä viimeistä asiaa, mitä olet koko päivän säästänyt himoiten itsellesi. Mutta siinäpä ne sitten.
Luultavasti sitä myös tulee lähennyttyä perheen ja tukijoukkojen kanssa entisestään ja apu käsiä tarjoutuu normaalia enemmän tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ja tietysti normaalia enemmän hössötystä. Itse synnytystä kun mietin, niin ahdistaa jo se, että a) pitää synnyttää yksin, tai b) pitää valita joku tukihenkilö mukaan. Doula ei ole vaihtoehto. En tiedä mikä ahdistaa eniten noista kahdesta vaihtoehdosta, mutta onneksi siihen tilanteeseen on vielä kuukausia aikaa..
Nyt kun ehkä pikkuisen alkaa jo mieli uskoa, että yksin tässä ollaan eikä kukaan tähän tule, niin sitä sitten on jotenkin turtunut tähän kaikkeen. Kaipaan syliä, kosketusta, rakkautta just nyt kaikista eniten, mutta sitä ei vaan tule. Ja se vaan mun täytyy uskoa, niellä se iso tukehduttava pala kurkusta alas ja pärjätä. Yksin odotan ja edelleen häpeän sitä suuresti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti