Takaisin alkuun

Pääsin jo jaloilleni, ahdistus ja itkuisuus häipyi. Pystyin kävelemään kadulla ilman, että joka välissä pyyhin silmiä ja yritin olla huomaamaton. Mua hävetti, kun kaikki katsoi ja vedin lippistä syvemmälle päähän. Pystyin jo heräämään aamulla enkä miettinyt enää, milloin tämä loppuu, vaan nousin reippasti laittamaan lapsille aamupalaa. Ihana arki. Lopulta myös sain nukuttua, unet ei häirinneet enkä herännyt aamulla pahaan oloon nähtyäni unta uudesta ja uudestaan siitä, miten mä jäin yksin ja miksi mä jäin yksin.

Sitten mä annoin itseni luulla, että se välittää, kun kysyy miten mä voin. Tai välittäisi edes vauvasta, jota vielä mahassani kannan. Mä annoin ajatusteni juosta ja toivoa lapsekkaasti liikoja, kun se sano, että on ajatellut muuttoa Hämeenlinnaan ja töistä irtisanoutumista. Lasten vuoksi, ei mun, mutta ehkä vielä. Sitten mun mieli oli jo aika hyvä, kyllä tää tästä? Ehkä onni ei kestänyt, tai hän tuli jo järkiin? Mä olin ja olen edelleen valmis tekemään mitä vaan mun perheeni eteen. Annan anteeksi, jos anteeksi pyydetään. Tai ainakin olen valmis vielä kerran kääntämään ne kivet ympäri.

Ja sitten joku tuli ja käänsi taas tiimalasin alkuun. Se joku, järki, totuus, realismi. Lapset palasi isältään, mä olin saanut levättyä koko viikonlopun. Jälleennäkemisen ilo katosi ja uupus palasi kymmenen kertaisena takaisin, kun lapsen suusta tuli totuuksia, niitä kohta neljä vuotiaan höpinöitä. "Isi ei tykkää susta, vaan siitä tädistä", tuli kissojen nimet ja kaikki. Ja mun ei auttanut kuin esittää iloista lapselleni ja kuunnella, miten he saman katon alla jo elävät.

Miten mä olin niin idiootti, taas? Tässä mä kasvatan mahassani meidän yhteistä kolmatta lasta ja ajattelen maailmaa kuin lapsi itsekin. Ja kaikki alkoi taas alusta. Vielä mä idiootti kai rakastan, enkä ymmärrä että mitään rakastettavaa ei enää ole, eikä ole pariin kuukauteen ollutkaan.

"Mut se ei olekaan niin

ja ulkona jossain oot sinä ja uus

kireä teennäinen valoisuus

mä olen verta mä oon välivaltaa

mä haluan huutaa ja satuttaa

mä luulin että viha väsyy

surus sammuu tai himmentyy

mä luulin et kipu häipyy

menee kadoksiin

Mut se ei olekaan niin

mä luulin et hallitsen tän

mun mielen ja mun elämän

joo, mä luulin että sinä ja hän

jäätte unohduksiin

Mut se ei olekaan niin"

Tää yksin odottaminen on kymmenen kertaa rankempaa mitä odotin. Tai no, ei se itse raskaus. Luojan kiitos raskaus on helpoin näistä kolmesta. Mutta se sattuu niin helvetisti, että mä odotan yksin tätä yhdessä suunniteltua ja rakkaudella tehtyä lasta ja se toinen vaan vaihto mut uuteen ja elää uudessa suhteessa, kun ei mua tai vauvaa olisikaan. Eikä meitä olekaan, ei me merkitä enää mitään. Ja mä en muuta toivoisi, kuin että olisin vielä jotain.

Tämä päivä meni taas leikkipuiston reunalla itkien huonosti nukutun yön jälkeen. En jaksanut edes peittää niitä punaisia väsyneitä silmiä, senkus tuijottavat. Kyllä tää tästä taas.