Raskauden loppusuoralla

Aamukammassa jäljellä kymmenen viikkoa. Tänään on rv30+0 ja vihdoin poksutaan kolmella alkavilla luvuilla. Raskaus on edelleen  sujunut helpohkosti. Kolotuksilta en ihan ole välttynyt ja painokin alkaa jo nousta, mutta niin kasvaa mahakin ja toivottavasti sen sisällä polskuttava poika. En vieläkään saa millään päähäni mielikuvaa, miltä hän voisi näyttää. Ehkä peikkotukka, kuten sisaruksillaan syntyessä? Ehkä hän on veljensä ja siskonsa näköinen? Vai onko hän katraan "musta lammas", vaalea tukka heti synnyttyä ja ulkonäöltään enemmän äitiinsä? Kahdesti olen jo jopa unissani synnyttänyt. Kumpanakin kertana synnytys oli tullut yllättäen, nopeasti paljon ennen laskettua aikaa. Yrittääkö alitajunta vihjata, että synnytys lähenee, vaikka kuinka ajattelee että vielä on aikaa, koska edellisetkin menneet melkein viikolla yli lasketun. Ehkä valmistella vauvantuloon jotenkin henkisesti, kun on pitkään tuntunut etten ole vielä valmis. Nytkään en ole valmis, en ihan vielä haluaisi luopua tästä raskaudesta. Vasta mä ehkä alan nauttia siitä, kun oma toipuminen henkisesti etenee.

Tänään kokoonnuttiin ensimmäisen kerran hoivaa ja leiki -ryhmän kanssa. Sieltä tullessa ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että kumpa se vauva olisi jo tässä! Raskaus on ihanaa vielä, vasta siihenkin pääsin mukaan, mutta voi sitä pientä vastasyntynyttä, miten sitä malttaakaan odottaa taas saapuvaksi?! Jotenkin tuo ryhmä keskittyi niin raskauteen, vauvaan, äitiyteen ja ihan vain minuuteen, että sitä myötä myös sai ajatuksia pois kaikesta viime kuukausien kurjuudesta. Kaiken sen negatiivisuuden keskellä ei ole pystynyt keskittymään niihin onnen hetkiin, raskauteen, tulevaan vauvaonneen, lapsiin sun muihin moneen pieneen ilon hetkiin.

Nimitarra mulle ja maha sai nimitarran myös asukkaan työnimen mukaan. Vihko sisältää ryhmässä tehtäviä juttuja. 

Hetkittäin olo oli hyvin ulkopuolinen yksinodottajana. Ennen omaa puheenvuoroa teki mieli rynnätä ovesta ulos, koska ahdistus ja häpeä omaa tilannetta ja sen kertomista kohtaan nousi taas huippuunsa. Ei mun olisi tarvinnut mitään kertoa, jos en olisi halunnut. Kuitenkin sen ääneen sanominen, tällä kertaa vain ääni väristen, helpotti ja pian ahdistus oli poissa. Ryhmänvetäjät ottivat minut huomioon hienosti kaikissa tilanteissa, missä nyt tilanteeni saattoi erota muista.

Ennen ryhmään menoa oli tiedossa Ikean reissu. Matkaan lähdettiin hyvissä ajoin. Aamupalan pakkasin autoon, jotta lapset viihtyisivät menomatkan eväitä syöden ja paluumatka meni melkein sujuvasti nukkuessa päikkäreitä, ainakin pojan osalta. Ostoslistalla oli lastenhuoneeseen uusi kaappi kirjoille, palapeleille ym. sekä vaatekaappiin järjestystä luomaan säilytysratkaisuja, keittiöön lamppu, olohuoneeseen uudet kaapit tv-tasoksi ja patjansuojus tulevaa pulauttelijaa varten. Siihen niitä monia tarpeellisia heräteostoja lisäksi ja tetristä päästiin pelaamaan autoa pakatessa.

Pikkuhiljaa siis kodista koti. Pesänrakennusvietillä voi olla osuutta asiaan.. Mutta vielä en ole kertakaan voinut kutsua kotia täysin valmiiksi. Aina on jotain, mistä haaveilee ja puuttuu se loppusilaus. Sitä kohti siis pyrin, pikku hiljaa, kuten tapanani on. Vielä puuttuu paljon, mutta päätösten tekeminen tuntuu aina hankalalta. Lasten keskellä käytännöllisyys on ensisijaisesti tärkeintä, itselleni taas ulkonäkö ja kestävyys.

Huominen päivä on siis pyhitetty kolmen kaapin ja kahden korihyllyn kokoamiseen, lampun asennukseen ja kodin järjestelyyn. Onneksi on pari pikkuapuria auttamassa, tai "auttamassa" urakkaa.