Kolme raskauspettymystä

Tämä on kolmas raskauteni. Helpoin fyysisesti, mutta vaikein henkisesti. Pettymyksistä kolmas, pettymyksistä suurin.

Olin 19-vuotias kun aloin odottamaan esikoistani. Tulin pian raskaaksi ja raskaus sujui muutenkin melko hyvin alusta loppuun. Tosin loppuajasta alkoi fyysiset vaivat, jotka pakottivat sairaslomalle jo kuukautta ennen varsinaista äitiysloman alkua. Mies lähti armeijaan heinäkuussa ja laskettu aikani oli tammikuun alussa. Kotiutuminen tapahtui onneksi jo joulukuussa, vaikka pelotti, että ensimmäiset kuukaudet saattaisin olla vauvan kanssa yksin puhumattakaan loppuraskaudesta. Olin kuitenkin yli puolet raskaudesta yksin ja kaikki vauvantuloon liittyvät asiat hoidin yksin.

Ensimmäisen odotus on aina tunteiden vuoristorataa ja miehen tuki on tärkeässä asemassa. Kuitenkin äkkiä tuli itse koettua, että oma odotukseni ei ollut niin suuri asia, kuin miehen armeija-aika. Kotilomilla halusin tietysti saada sitä huomiota, mitä raskaana olevalle tulisi suoda. Sen sijaan sain hoitaa kotilomille saapunutta väsynyttä puolikuntoista inttimiestä, itsekin yhtä väsyneenä ja puolikuntoisena. Kamppailin itseni kanssa, että kumpi ansaitsee enemmän. En vaatinut mitään, mutta annoin itse kaikkeni toivoen samaa vastakaikuna. Eihän sitä tarvitsisikaan edes pyytää toiselta? Yksinäisyys ja huomioimattomuus jätti pitkäksi aikaa pahan mielen vielä synnytyksen jälkeenkin. Tuntui, kuin oisin menettänyt jotain ainutlaatuista, kaiken sen, mitä esikoistaan odottava haluaa tuntea. Ja niinhän mä menetinkin.

Toinen lapsi olisi saanut tulla vaikka heti perään. Esikoisen ollessa 10kk tein positiivisen testin ja onnellinen odotus alkoi päättyen rv9+0 keskeytyneeseen keskenmenoon. Olin surun murtama, mutta positiivinen uuteen yritykseen. Heti perään sain toisen alkuraskauden keskenmenon ja suru kasvoi. Puoli vuotta toisesta menetyksestä itkin joka kuukausi yksin suihkussa alkaneita kuukautisia, kunnes juhannuksena esikoisen ollessa 1v5kk tein vihdoin positiivisen testin taas. Se alkuraskaus meni puoleen väliin saakka peläten keskenmenoa, kunnes rakenneultrassa toivottu poika näyttäytyi ruudulla. Siitä alkoi taas onni uudesta vauvasta.

Se raskausaika meni toivoen ihanaa raskausaikaa. Olihan mies kotona ja esikoinen hurmasi olemassaolollaan. Kuitenkin mies oli kiinnostunut kaikesta muusta, kuin raskaana olevasta vaimostaan. Toivoin saavani käpertyä iltaisin miehen syliin hänen silittäessä vatsaa ja tunnustellessa vauvan potkuja. Sitä ei koskaan tapahtunut, paitsi omasta pyynnöstäni väkinäisesti ja pikaisesti. Toivoin sitä erityistä huomiota, mitä itse tarjosin hänelle inttiaikana. Riitelimme jatkuvasti. Olin loukkaantunut ja surullinen koko raskausajan, kun mies vietti jokaisen vapaapäivänsä kaverillaan, jokainen vapaailta kului tietokoneella. Huomiota sain vain hetkellisesti ja sekin tapahtui siksi, kun hän halusi päästä kaverilleen. Ilmapiiri oli huono. Oli niitä hyviä hetkiä, mutta ne oli vain hetkiä. Olin väsynyt töistä, raskaudesta, esikoisen hoidosta ja yksinäisyydestä, sekä huomioimattomuudesta.

Synnytyksen jälkeen kaikki oli taas paremmin. Mies jäi työttömäksi ja olimme 8kk molemmat kotona. Vauvan hoito ja esikoisen hoito oli sujuvaa, teimme paljon yhdessä ja vietimme aikaa yhdessä. Muutimme uuteen kaupunkiin miehen opiskelupaikan perässä ja minä hoidin lapsia kotona. Kolmantena hääpäivänämme kuopuksen ollessa 1v1kk tein positiivisen raskaustestin. Kolmas lapsi sai tulla, mutta vielä oli ristiriitaiset tunteet molemmilla lapsiluvusta. Olimme kuitenkin onnellisia uutisesta, kunnes se raskaus päättyi pian keskenmenoon. Surin taas uutta menetystä ja päätimme haluta kolmannen lapsen. Eikä mennyt kuukauttakaan, kun raskaustesti näytti jälleen kahta viivaa. Olimme onnellisia ja suunnittelimme tulevaisuutta.

Alkuraskaus oli itselleni haastavaa. Pelkäsin menetystä, olin todella, todella väsynyt ja sulkeutunut. Nt-ultrassa näkyi edelleen sykkivä sydän ja uskalsin olla onnellinen. Tällä kertaa saisin sen, mitä tarvitsin. Saisin olla raskaana, vaatisin itselleni sen mitä tarvitsin. Huomion, hellyyden, välittämisen. Olin onneni kukkuloilla, koska kaikki oli liiankin hyvin. Uusi vauva, miehen uusi työpaikka, vakaa tulevaisuus. Onnellinen tulevaisuus. Ja se kaikki loppui, koska rv14 mieheni lähetti pienen eripuran päätteeksi avioerohakemuksen ja seuraavana päivänä muutti pois. Olin shokissa, järkyttynyt, mutta epäuskoinen. Eihän se näin mene? Eikä menisikään, koska sitten hän sanoi haluavansa minut, vain minut. Hän sanoi haluavansa kosia mua uudelleen ja menisimme isosti naimisiin. Hän sanoi rakastavansa mua. Ja mä uskoin. Raskausaika ei olisi täydellinen, mutta en välittänyt enää siitä. Perhe oli tärkein, meidän perhe, viis minusta ja toiveistani.

Ja mä jäin yksin. Tällä kertaa lopullisesti, kokonaan yksin. Pahimmalla hetkellä, pahimmalla tavalla. Mun kolmas, viimeinen raskaus on pelkkää yksinoloa, surua, ahdistusta ja epätoivoa. Tai no, ei pelkkää. Osaan mä jo olla onnellinenkin. Onnellinen pienestä ihmeestä, pienistä potkuista ja raskaudesta ylipäätään. Mutta tunnen oloni ulkopuoliseksi muiden odottajien rinnalla. Tunnen olevani arvottomampi ja huonompi. Pettymys viimeistä raskautta kohtaan on niin suurta, että se tunne varjostaa kaikkia niitä hyviä onnen hetkiä, mitä nyt raskausaikana koen. Mä menetin mun viimeisen mahdollisuuden olla onnellisesti raskaana.

Vauva potkii, mutta hän ei tunne niitä. Vauva ei kuule hänen puhettaan. Hän ei ole kiinnostunut vauvasta. Ja mä toivon, että tää olisi vain pahaa unta. Vauvan takia, ei mun.