Rakastaa, ei rakasta. Hyvä minä, paha minä.

Jotain mä vielä kai tunnen. Ainakin pettymystä, surua, epäuskoa.. välillä vielä toivoa ja kaipuuta. Vihaa? Aika vahva tunne. Ei, en mä vihaa. Rakkautta? Toinen ääripää. En mä enää sitäkään. Rakastin sitä mitä se joskus oli. Sitä mä rakastan edelleen ja varmaan hautaan asti. Nyt mä vaan jotain.. ehkä välitän? Vaikken enää ihan sitäkään aina. Haluaisin kyllä välittää, mutta nyttemmin sekin on hyvin väkinäistä.

Se, että yli kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen jää yksin on iso muutos. Ehkä jopa isompi, mitä esikoisen saatua tuli koettua. Mutta vain osittain. Oikeastaan paljoa ei ole muuttunut. Lapsia hoidan täysipäiväisesti, siivoan kodin, teen ruuat, huolehdin laskuista, ruokaostoksista, tärkeistä menoista, lasten tarvikkeista ja vaatteista, hankinnoista.. kuten aina ennenkin. Nyt mä saan enemmän omaa aikaa, mitä ikinä reilu kolmen vuoden aikana oon saanut. Saan käydä kaupassa yksin, kiertämässä kirppareilla ilman, että vähintään yksi lapsi on otettava mukaan. Taloudellisesti menee paremmin kuin ikinä, kun ei tarvitse rahoittaa kuin omat ja lapsen menot. Olen jopa tavallaan helpottunut. Mun ei enää tarvitse olla melkein joka päivä äkäinen siitä, että toinen ei osallistu. Mun ei tarvitse vaatia keneltäkään mitään. Lapsien kanssa ollaan tiimi, vaikka välillä on niitä päiviä, kuin kaikki kaatuu päälle ja ylikuormitun. Silloin ei ole kenellekään kivaa, ei mulla eikä lapsilla. Ja se ei ole reilua. 

Mutta se yksinäisyys. Ennen tuli pitkin päivää viestiteltyä. Lähettelin kaiken aikaa kuvia, kerroin mitä tehdään lasten kanssa, mitä hauskaa ne teki, tai sanoi. Purettua viestitse omaa fiilistä lasten kiukutellessa. Illalla pelkkä toisen läsnäolo riitti helpottamaan omaa stressiä. Ei tarvittu sanoja. Eron jälkeen monen monta viikkoa, jopa kuukausia menin kaupassa suoraan miestenosastolle penkomaan sukkia. Välillä etsin jopa oikean koon käsiini, ennen kuin heräsin hölmistyneenä todellisuuteen. Törmäsin tv:stä tuttuun kasvoon ja hapuilin jo kännykkää käsiini, jotta voisin heti kertoa kenet näin livenä. Netflixiin on tullut uusia jaksoja sarjaan, jota sylikkäin tuli joka torstai katsottua. Nyt en omista enää tunnuksia koko Netflixiin, koska yksin ei mikään kiinnosta. 

Läheisyydenkaipuu satuttaa. 

Muutos ahdistaa. En mä halunnut ikinä ketään muuta. Nyt vaihtoehtoina on elää yksin, tai löytää uusi. Se Oikea. Mutta sitten sen mukana tulisi kaikki muut, perhe ja kaverit. Mulla on jo perhe, enkä halua uutta. Jos mua ei hyväksytäkään uudessa perheessä, tai mun lapset olisi ongelma?Uusioperhe, äiti- ja isäpuoli on kirosanoja mun pään sisällä. En mä halua sitä muutosta, mitään niistä, mutta silti mä kaipaan sitä jotain. Tähän lisätään oma murentunut omakuva, niin johan menee vaikeaksi ja ahdistus on jälleen taattua.

Tämä lähtisi nyt halvalla. Hintalapussa nolla euroa. 

Tämä minä on heti aamusta kihartanut hiukset ja meikannut kunnolla. Hän on lähdössä jonnekin, kauppaan tai puistoon. Jonnekin, missä on ihmisiä. Vaikka itkettääkin, niin sitä ei helposti meikin takaa huomaa. Sain aina ennenkin kehuja silloin, kun olin meikannut. Ja miksipä en, näytänhän mä nyt nätimmältä näin  Mutta en tarpeeksi. Liian paksut hiukset, väärän väriset hiukset, kokeile punaista, mustaa, ruskeeta. Leikkaa lyhyemmäksi, vieläkin lyhyemmäksi. Lastenvaunuja työntäessä vastaantuleva mies muodostaa huulilla mulle sanan "wau". Hymyilen takaisin, vain hetken. Mutta mähän työnsin lastenvaunuja, näkihän se sen? Ei varmasti huomannut isoa mahaa, ei se muuten olisi noin elehtinyt. Vai oliko se sittenkään wau, jos mä näin väärin? Mulla on Tinderissä profiili. Välillä kännykän yläreunaan pomppaa ilmoitus, että näin ja näin monta sataa kertaa tykätty, uusia supertykkäyksiä ja mitä niitä nyt on. Mulla ei ole pienintäkään aikomusta avata koko sovellusta. Ei mulla lue, että mulla on lapsia ja odotan vielä lasta. Tuo tieto kyllä helposti profiilista instagramin kautta näkyisi, mutta ei ne ole sitä katsoneet kuitenkaan, vaan ne on vain sen yhden kuvan perusteella antaneet sydämen. Kuka muka raskaana olevaa haluaisi viedä kahville? Ja sen kyllä ymmärrän, en mäkään halua nyt treffailla raskaana olevana. Tai ehkä, mutta mun on kai turha yrittääkään. Kaksi lasta vielä menee, mutta kun kolmas syntyy, niin eihän kukaan kajoa kolmen lapsen äitiin? Tai ehkä, muttei ainakaan vakavalla tasolla, ainakaan ne oman ikäiset. Entä ne, jotka vasta etsii kumppania perheen perustamiseen? Mä oon jo lapseni tehnyt, ei multa puutu kuin se mies. Mistä niitä sitten löytää? Moni mut varmaan huolii, mutta kuinka moni mut huolii sellaisena mitä mä oikeasti olen? Äiti, kotiäiti, ei kiinnosta alkoholi, ei baarit. Tylsää tavallista arkea, sitä mun kanssa saa.

Mutta se on se sama kuin tämä ja ihan yhtä arvokasta. Ei palautusoikeutta.

Tämä minä on laittanut joka päiväisen sotkunutturan eikä ole meikannut. Oikeen juntti, stereotypinen mamma. Varmaan ne verkkaritkin jalassa. Se sama, mikä hän on ollut vuodesta 2015. Hän on lähdössä myös ihmisten ilmoille. Eikä mua ole itkettänyt pitkään aikaan. Oonhan mä nätti näinkin, vaikken sitä ole saanut kuulla. Vaaleat hiukset sopii mulle parhaiten ja muut niitä kyllä ihailee. Pisamat on mulle riittävä asuste, niistä saankin eniten kehuja muilta. Paksut hiukset ärsyttää, mutta nutturalla ne ei haittaa. Joku varmaan kadehtisi niitä paksuja hiuksia. En mä tiedä katsooko mua joku, en ainakaan sitä huomaa. Jos katsoo, niin ehkä sitä kun lyllerrän mahani kanssa homsuisena. Ehkä mä oon jonkun silmään nätti ja hehkun raskaana. Mun ihana raskaus ja ihanat lapset. Me riitetään. En mä jaksa mennä elämässä taaksepäin. Ei mua kiinnosta käydä treffeillä, notkua baareissa, kahviloissa, jutella tuntemattomille ja etsiä seuraa jostain tinderistä. Hakekoot mua kotoa, tai olkoon hakematta. Törmätköön muhun kaupan kassalla, puistossa, missä vaan. Meidän piti ostaa oma talo. Mä ostan sen itse. Sitten joskus. Se on sitten mun talo, mun ja lapsien. Sinne mahtuu yksi mies, mutta pärjään mä ilmankin. Ei kuka tahansa tule mun ja lasten kanssa saman katon alle. Musta saa joku täydellinen täydellisen kotivaimon. Ei pullantuoksuisen, vähän nalkuttavan, mutta kaiken arvoisen.

Nämä kaksi minää on kuin sarjakuvien enkeli ja piru olkapäillä kuiskimassa korvaan ja riitelemässä. Kuka mut muka haluaa ja ihan sama vaikkei kukaan. Itsetunto miinusmerkkinen, mutta itsekunnioitus nousussa. Ne ajat, kun purskahdin peilin edessä itkuun alkaa olla jo ohi. Ne ajat, kun mietin miten mun täytyy muuttua. Ei mun tarvitse muuttua, vaan löytää itseni. En mä tiedä vielä kuka mä oon, tiedän vain kuka mä olin. Mä olin joku, joka ajatteli, että on saanut jo kaiken. Lapset, perhe ja mies. Ensirakkaus, jonka kanssa meidän piti nauraa toistemme rypyille kiikkutuolissa. Nyt se kaikki on viety pois. Monta virhettä tein, niistä myös opin ja kadun. Nyt on vaan lapset ja mä. Enkä mä tiedä kuka se "mä" enää on. Hirveesti ei jäänyt jäljelle. Yksi unelma on viety iäksi, mutta monta muuta on vielä jäljellä. Niitä kohti mä meen ja kokoan itseni uudelleen. Viivi 2.0.