Saako äiti olla itsekäs?

Pienen henkisen romahduksen jälkeistä tunteenpurkausta. Uneton yö yhden viestin jälkeen. Monta tuntia sängyssä kieriskelyä miettien aina uudestaan ja uudestaan niitä samoja asioita. Kiukkua ja ärsyyntymistä. Vauvakin pitää hereillä kuin tarkoituksella  muistuttaen vielä siitä, että tässä tätä yksin odotetaan.

Miksi se oli niin helppoa ja yksinkertaista? Osa-aikainen vanhemmuus. Olla vanhempi silloin, kun sattuu olemaan vapaata töistä, tai silloin kun lastenvalvojalla on sovittu, että nyt ois sun vuoro. Ei silloin tarvitse huolehtia, että joka kuukausi on ruokaa kaapissa, riittää että ruokkii silloin kun täytyy, pari kertaa kuussa. Ei tarvitse miettiä mitä kausivaatetta lapset tarvitsee, mistä ne ostaa, mitä ne maksaa. Senkuin vain siirtää summan elatuksena tilille, toivottavasti, ja jättää pohtimisen sille kenen sen täytyy tehdä. Ei tarvitse ilmeisesti luoda edes lapsille sopivaa kasvuympäristöä kotiinsa edes niitä muutamaa yökyläilyä varten. Ei tarvitse jaksaa lapsiperhearkea ainakaan silloin, kun lapset on pieniä. Kukapa jaksaisi varsinkaan yksin? Herätä aikaisin, huolehtia rytmistä, kerhosta/päiväkodista, ulkoilla tarpeeksi, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, huolehtia ylipäätään kaikesta.

Miksi toisen voi vaan jättää yksin tähän pikkulapsiarkeen? Miksi toinen osapuoli voi päättää vain lähteä silloin, kun on yhdessä perustettu perhe? Miten voi olettaa, että raskausaikaan ja vauvantuloon ei tarvitse osallistua, jos ei vaan huvita?

Päässä soi pikkulapsen äänellä epäreilua, epäreilua, epäreilua. Ja sitä se nimenomaan on. Silloin kun mä en jaksa, kun on ne viimeisetkin fyysiset ja henkiset voimat kulutettu, on elämän jatkuessa vain keksittävä mistä sitä kaivaa lisää puhtia jaksaa se päivä loppuun. Päivä kerrallaan. Silloin kun mä en jaksa enkä halua, en voi vain shoppailla Lumon verkkokaupasta itselleni uutta vuokrakotia ja muuttaa seuraavana päivänä pois. En voi vitkutella ja olla saamaton. En voi olla vastuuton ja huolehtia vain itsestäni. En voi olla välittämättä perheestäni, lapsistani, edes päivääkään. Enkä ikinä haluaisikaan mitään noista.

Uusi voimaannuttava ajatus on kuitenkin pälkähtänyt päähäni, mikä antaa sitä hetkellistä voimaa, kun kaikki jaksaminen on kulutettu loppuun. Ei tänään, ei edes tänä vuonna, tai moniin vuosiin. Mutta sitten joskus, kun lapset ovat koulussa, ehkä teini-ikäisiä, aikuisia, tai viimeistään kun heillä on omia lapsia, he toivottavasti ymmärtävät sen mitä kaikkea tein heidän eteensä. Miten paljon se multa vaati. Saisin ehkä sen lopullisen palkinnon tästä selviytymisestä. Nyt jo saan päivittäin kuulla olevani rakas, saan olla se henkilö, jonka viereen hakeudutaan joka ikinen yö kun tarvitaan turvaa, tapellaan sylipaikasta ja saan olla se, jota ikävöidään vaikka olisin samassa huoneessa. Saan päivittäin sen 100% kiitoksen vanhemmuudesta, eikä mun tarvitse enää sitä jakaa. Vaikka mielelläni olisin jakanut.

Toisaalta ajattelen, että pahin rangaistus on ymmärtää vasta liian myöhään, että menettää sen kaiken. Ja mä taas saan sen kaiken ja enemmän.

Tyttö 3v10kk palasi viime viikolla kerhosta mukanaan piirustus. Äiti, isi, hän itse ja pikkuveli. 

Silloinkin, kun mut on jätetty tähän tilaan, tähän hetkeen, joudun ajattelemaan koko ajan kaikkien muiden yhteistä parasta. Kaikkien muiden, paitsi minun. Aivan kuin mulla ei olisi mitään merkitystä. Sitten, jos pidän puoliani ja toimin itsekkäästi, saan pelkkää kuraa niskaani. Sen kuran päälle, mitä mun päälle vieritetään, vaikka yritän omalla kustannuksellani toimia oikein. Ja jopa itse vellon päiviä siinä omatunnontuskassa, kun toimin kerrankin itsekkäästi. Vaikka ei olisi syytä velloa, tai tuntea oloaan itsekkääksi. Kaikki tämä saa tunteen, ettei mulla olisi oikeutta olla loukkaantunut, rikki, hajalla, loppu. Vaikka mä edelleen olen.

Ja saan olla.