Näiden parin viikon aikana on mm. rikottu vasta Ikeasta haettu vaatekaapin korijärjestelmä, koska äiti ei heti ensimmäisellä huudolla joutanut tulla avuksi. Sitä ennen tuo korijärjestelmä oli rymäytetty alas jo monen monta kertaa (mikä tarkoittaa kahden lapsen kaikkien vaatteiden viikkaamista uudelleen ja korijärjestelmän uudelleen kasausta), mutta kohta neljä vuotiaan kuulo on sen verran valikoiva, ettei juuri se kielto ole jäänyt päähän. Pienin on erikoistuneempi kodin remontoimiseen ja saanut keraamisen liesitason osittain hajalle vääntämällä nupit kaakkoon ja antamalla kuumuuden hoitaa homman. Koska tässä kohtaa täytyy syyttää vain itseään ja omaa huolimattomuutta ja kiittää, että tulipalolta säästyttiin, meni se harmi äkkiä ohi. Kuitenkin viimeisin osallistuminen siivoustalkoisiin tyhjentämällä pesuainepullon laminaattiin aiheuttaa edelleen hampaiden kiristelyä auringonvalon näyttäessä irvistävät laminaatin saumat joka kerta, kun ulko-ovesta astutaan sisälle. Pienempiä pahoja on olleet vessassa tapahtuvat kissanhiekkatalkoot, mitkä päätyy välillä koko vessan kuuraukseen ja pahimmillaan tukkeutuneen vessanpöntön aukaisemiseen käsin.
Aineellisten tuhojen lisäksi isompi on aivan liian monesti päättänyt ilahduttaa läsnäolollaan koko päikkäreiden ajaksi, mikä tarkoittaa omasta ajasta luopumista. Se aika toki käytetään hyödyksi kiusaten kaikkea liikkuvaa, kunnes pikkuveli herää ja saadaan hänestä rikoskumppani. Tuota omaa aikaa saa odottaa siis lasten yöuniin asti, paitsi että olen joutunut uudelleen aloittamaan unikoulun nuorimmalle, jotta oppisi nukahtamaan taas itsestään ilman tunnin vieressä istumista. Vauvan kanssa on mahdoton ennustaa kenenkin nukkumista, joten on pelattava varman päälle, että osaa kaikki kolme lasta yksin nukkumaan. Nyt jo itse nukahtaminen sujuu melko hyvin ja vain ensimmäiset päivät meni ajatellessa naapuriparkoja ja istuessa itse pari tuntia lastenhuoneen oven edessä välillä vieden poikaa sänkyyn kerta toisensa jälkeen. Silti haastetta tuo edelleen äidin viereen siirtyminen, mikä pojan mielestä tulisi tapahtua aina vain aikaisemmin, vaikka itse haluaisin vielä katsella iltaohjelmia, enkä käydä ennen kymmentä nukkumaan.
Ulkoilut alkaa (kuten aiemmin ennustelin) kolmen ihmiset kiukuttelulla, sillä ilmojen kylmentyessä pakkasiin myös vaatteet muuttuvat tukalammaksi pukea. Vielä en ole keksinyt sellaista pukemisjärjestystä, että kenellekään ei ehtisi tulla hiki, tai omat kädet riittäisi kahden lapsen kenkien ja hanskojen pukemiseen saman aikaisesti, jottei tappelua ehtisi syntymään. Ulkona tönötetään tumput suorina, tai vaaditaan päästä vaunuihin istumaan. Puoli tuntia kestänyt pukeminen on yleensä ulkoilun aikaavievin osuus. Sisälle mentäessä sama hikishow toistepäin ja heti alkaa jo nurina tylsyydestä. Huoh.
Satoi ensilumi. Vaikkei lumen määrä vielä itseä vakuuta, niin lasten kiinnostus ulkoilua kohtaan koki nousun. Mitään puistoja on turha ajatellakaan, tarpeeksi mielenkiintoinen maasto kivikasoineen ja keppeineen riittää näille kahdelle. Itse ei tarvitse kuin seistä tumput suorina ja lopulta pitää jo itse määrätä heidät sisälle syömään ja nukkumaan, kun eivät muuten millään malta. Tekemiset ja mielenkiinto toivottavasti lisääntyy, kun saa ehkä jo pian kaivaa rattikelkan varastosta. Vaikka ulosmeno on kiukkua x3, on se viime päivät ollut sen hikoilun arvoista. Ulkoilun jälkeen on lapset paljon mielekkäämpää seuraa kotona ja viihtyvät hyvin keskenään tappelematta. Saatan jopa saada neuloa itsekseni hetken jotain, tai vaikka laittaa ruokaa rauhassa. Vaikka oma fyysinen vointi kärsii aina ulkoiluista, niin henkinen vointi taas paranee, mikä tässä kohtaa on pelkkää plussaa.
Kotona ollessa oli helppo olla tekemättä mitään. Märistä yksinäisyyttä ja olla pahalla päällä. Päätin pitkästä aikaa löytää mielenkiintoa jostain, joten aloitin helpoilla käsitöillä. Ensiksi päivän näpertelin makramee sulkia ja vaikka lonkat jo oli istumisesta eri mieltä, oli vain pakko jatkaa ja jatkaa. Seuraavana päivänä kädet ja mieli kaipasi uutta tekemistä, joten tartuin taas puikkoihin ja aloin neulomaan. Muutama päivä on mennyt neuloessa vauvalle villahousuja ja sitä oikein huomaa odottavansa malttamattomana milloin pääsee jatkamaan neuletyötä. Nyt työ on viittä vaille valmis ja pään sisällä pyörii jo uudet käsityöt, mitkä aion aloittaa heti työn valmistuttua. Mielenkiinnon ylläpito on ollut hyvin hankalaa viime kuukaudet, mutta kun sen ilon väkisin saa kaivettua, on se kuin terapiaa mielelle. Oma kädenjälki ilahduttaa ja aika kuluu ihan huomaamatta.
Avun pyytäminen henkisen romahduksen keskellä on edelleen hankalaa. Ei haluaisi vaivata ketään, onhan muillakin elämä ja työt ja ne omat stressinaiheet. Sitten kun ehdotetaan jotain helpotusta itselleni, niin eka ajatus on, että en mä nyt mitään tarvi. Silti sitä vaan oikeasti tarvitsee ja etenkin sellaista potkua persiille, että älä nyt kieltäydy. Joten olenkin vastahakoisesti myöntynyt kaikkeen ja huomannut sen olleen erittäin tarpeellista. Viimeksi tuli käytyä mm. Black fridayna pyörimässä kauppakeskuksessa pari tuntia, ihan muuten vain. Ja se pienikin hetki ja aika piristää, vaikka kuinka saamattomuuksissaan ajattelee, ettei sillä ole merkitystä.
Tekemisen keksiminen tuntuu myös yhtä hankalalta. Vois tehdä sitä ja vois tehdä tätä, mutta jossittelun tasolle se yleensä jää. Parasta on vain idean tultua toteuttaa se heti kun mahdollista, koska muuten se jää tekemättä. Eilen tuli jo ajatus uimahalliin menosta ja tänä aamuna muistui tuo sama ajatus, joten ote niskasta piti ja päätin, että tänään me vihdoin mennään uimaan. Ja ei kun kamat kasaan ja menoksi innostuneiden lapsien kera. Oma lehmä ojassa ajattelin myös niitä ihania yöunia, mikä liikunnantäytteinen päivä toisi tullessaan. Sen enempää stressaamatta ja valmistelematta reissu sujui kuin rasvattu. Lapset oli innoissaan ja tottelevaisia, uiminen oli mieleistä puuhaa kaikille ja uudessa ympäristössä riitti tekemistä. Lähdön aikana ei tullutkaan odotettua kiukkua ja mentiin vielä uinnin jälkeen lounaalle hyvillä mielin. Kotona kaksikko leikki monta tuntia nätisti omassa huoneessaan. Piti ihan silmiä ja korvia hieraista, että voiko tällästä tapahtua. No näköjään! Mikä kyllä tarkoittaa ehdottomasti myös sitä, että uimahalli reissusta tulee viikottainen rutiini tähän perheeseen, ainakin vielä vauvan kasvaessa mahassa.
Illalla meno kyllä hieman villiintyi, mutta omat hermot pysyi levänneenä lehmän tasolla. Unimasa kutsui ajoissa ja päivästä jäi hyvä mieli päälle kaikille. Vaikkakin itse olen ehkä vähän rasittunut myös kaikesta toiminnasta, varsinkin kun lonkka vihoittelee ja maha painaa, on viime päivät menneet paljon, paljon virkeämmässä ja iloisemmassa mielentilassa. Uupumus alkaa olla melkein nujerrettu, ärtyneisyys väistymässä ja saamattomuus poissa. Mieltä virkistää entisestään vielä tuleva viikonloppu, kun lapset lähtevät sukuloimaan ja saan kokonaisen viikonlopun itselleni. Vaikka lapsista erossa olo yhtä yötä kauemmin tuntuu edelleen pahalta, on hyöty sitä pientä ikävää kohtaan suurempi.
Toki olen myös ymmärtänyt, että koska mieli on edelleen ailahteleva, saattaa tämäkin henkinen nousu olla yhtä nopeasti ohi kuin alkoikin, mutta samalla jokainen ilon ja onnen tunne on kotiin päin. Voi vaipua synkkyyteen ja se onkin ihan okei, ettei aina jaksa, mutta voi ja kannattaa myös itse yrittää nostaa mieltä. Ja näin teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti