perjantai 25. tammikuuta 2019

Minä olen, koska sinä olet

Kirjoitin tämän tekstin osin jo hetki ennen hänen syntymäänsä ja nyt kun hän on tässä ollut jo viikon verran, pystyin tämän kirjoittamaan loppuun. Ajattelin jo raskausaikana näin ja ajattelen edelleen.

Minä olen tässä, koska hänkin on.

Tarina alkaa tietysti siitä, kun mieheni päätti meidät jättää. Minut ja samalla myös tuon onnettoman sillä hetkellä herneenpalon kokoisen sikiön vatsassani. Siitä, miten minä päätin, etten voi häntä tähän tilanteeseen saattaa.

"kukaan meidän lapsista ei ansaitse tätä eroperhettä, yhden mä voin tältä kaikelta vielä pelastaa ja sen myös teen."

Kirjoitin kirjeen ex-miehelleni ja kerroin raskaudenkeskeytyksestä, jota olin jo valviralta anonut. Olisinko ikinä oikeasti sitä tehnyt? En usko. En usko, että olisin ikinä nielaissut sitä ensimmäistä peruuttamatonta tablettia, vaikka niin aioin mielessäni tehdä. Olin joka päivä lueskellut myöhäisillä viikoilla keskeyttäneistä ja psyykannut itseäni koitokseen. En uskonut, että minulla olisi enää jäljellä voimavaroja kolmanteen lapseen. En uskonut ikinä pärjääväni ja pelkäsin menettäväni yrittäessäni kaksi olemassaolevaa lastani. Näin sieluni silmin vain epäonnistuvani kaikessa, koska arki oli ollut pitkään rankkaa jo kahden kanssa. Järki pakotti keskeytykseen, mutta tunne taisteli vastaan.

Miten monesti olen katunut romahtaessani aina vain uudelleen, että en tehnytkään sitä. Miten monesti olen ollut onnellinen, että saan kolmannen lapsen. Miten paljon häntä rakastin jo raskausaikana.


Kun jäin yksin ja päätin hänet pitää, sairastuin masennukseen. Sairastuin, koska kävin läpi liian kovaa kriisiä. En ole ikinä ymmärtänyt koko käsitettä ja mitä se oikeasti on. Miltä tuntuu, kun on niin paha olla, että haluaa päästä pois, koska mikään muu ei lopeta sitä henkistä tuskaa mikä pään sisällä pyörii. Mä kirjoitin ajatuksiani ylös ja pelkäsin niitä. Kirjoittaminen auttoi irtautumaan niistä. Kun ne sanat oli silmieni edessä luettavissa, ne ei enää olleet pääni sisällä. Vältin sanomasta oikeita synkkyyksiäni pahimpina hetkinä, koska pelkäsin menettäväni lapseni. Tiesin aina, että ne oli vain ajatuksia eikä etene siitä mihinkään. Tiesin, että joskus nekin loppuu, kun aika etenee ja toipuminen alkaa. 

Vaikka mä ajattelin pelastaneeni hänet, vauvani, kun päätin olla tekemättä keskeytyksen, tiesin aika pian sen olevan toisin. Hän pelasti mut, kun kasvoi mahassani ja muistutti liikkeillään olevansa elossa. Muistutti päivittäin, että elämässä on tiedossa vielä jotain hyvää. 


Ajattelin jopa syvimmissä vesissä kahlatessani, että synnytän hänet ensin. Olihan ex-mieheni vastaus kirjeeseeni, etten saa tappaa hänen lastaan ja hän alkaa yksinhuoltajaksi kaikille kolmelle. Kuoleehan äitejä synnytykseenkin, hän perusteli yksinhuoltajuutta viestissään. Niin, synnytykseen, masennukseen. Lopputulos olisi sama, mä ajattelin. Voisinko ikinä hylätä vastasyntynyttä? Ei, en olisi voinut tehdä sitäkään. En varsinkaan sitä kaikista itsekkäintä tekoa. Tunsin monesti olevani raskauden vanki. Pakkohoidossa. Täytyi jaksaa, täytyi jaksaa vauvan vuoksi ja halusinkin jaksaa, jotta vauva voisi hyvin. Itseni vuoksi en olisi jaksanut, tai halunnut jaksaa.

No, mä tajusin hakea apua itselleni, koska mulla on lapset ja mä olin raskaana. Ja sainkin apua ja heti ensimmäisestä soitosta. Aika äkkiä pääsinkin pahimman yli ja en enää miettinyt ulospääsyä tilanteesta, vaan sitä miten jaksaisin eteenpäin. Taakka kasvoi syyllisyydellä, kun määrättiin lääkkeet. Hyöty kumoaa haitan, mulle vakuuteltiin ja siihen mä luotin. Luultavasti se olikin juuri niin. Silti haittavaikutukset synkistivät mieltä koko loppuajan ja tekee niin edelleen, kun haittavaikutuksissa mainittu vauvan nykiminen osui kohdalle.

Tätä taistoa ei silti lääkkeitse loppuun käyty. Sen mä tein itse, koska halusin ja olin päättänyt nousta pohjalta. Halusin tehdä sen ennen vauvan syntymää, koska pelkäsin babybluesia ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Ei se helppoa ollut enkä uskalla sanoa vieläkään olevani terve. Enää en tunnista itsessäni sitä masennusta, mutta ahdistus tiettyjä tilanteita kohtaan varjostaa yhä mukana, vaikka varjo onkin huomattavasti aiempaa pienempi.

Se, miten jaksoin pahimmat kuukaudet oli tietysti kaksi lastani. Mutta rehellisesti edes he eivät tuoneet tarpeeksi sitä uskoa ja toivoa, mitä tarvitsin jaksaakseni pidemmälle kuin vain päivän loppuun. Lapset auttoivat jaksamaan, mutta he myös lisäsivät uupumusta ja taakkaa. Ainoa valo tunnelin päässä oli koko ajan vauvan syntymä. Se oli se ainoa, mitä kohti jaksoin kulkea. Uskoin, että mikään negatiivinen tunne ei voisi olla suurempi, kuin onni ja rakkaus, mitä vastasyntynyt tuo elämään. Katuisinko ikinä mitään saadessani hänet ensimmäistä kertaa rinnalleni?


En.

Kadun ainoastaan niitä ajatuksiani luovuttamisesta. Niitä kaikkia ajatuksia, mitä synkimpinä aikoina kävin läpi istuessani leikkipuiston laidalla lippis syvällä päässä. Kadun ja häpeän.

En edes osannut raskausaikana kuvitella millainen hän olisi, mutta ehkä hyvä niin, koska hän on juuri täydellinen. Hän on tuttu, hänessä on samoja piirteitä esikoisen ja keskimmäisen kanssa, mutta hän on silti ainutlaatuinen oma itsensä. Jollain tapaa hän on aivan erityisen tärkeä minulle. Yhtä rakas kuin isommat lapseni, omalla tavallaan rakas kuten hekin, mutta silti vähän enemmän.

Tunsin jo raskausaikana, että näin on. Siksi pelkäsin myös niitä tunteita, mitkä tulee synnytyksen jälkeen. Esikoisen kohdalla en rakastunut synnytyssalissa, en seuraavana, tai sitäkään seuraavana päivänä. Rakkaus syttyi vasta neljäntenä päivänä varovasti tunnustellen. Keskimmäisen kohdalla rakkaus oli selvää heti salissa, tiesinhän mitä äidinrakkaus on. Tämän kohdalla synnytys oli niin yllätyksellinen ja nopea, että aluksi olin vain hämmästynyt. Siinäkö hän oli? Siinä hän oli ja hän oli täydellinen. Ja mä rakastuin.

Päivät on vierineet vauvakuplassa. Häntä voisi tuijottaa koko ajan. En voisi keksiä mitään ihanempaa asiaa, kuin olla tässä ja nyt. Seurata tämän uuden vauvan ilmeitä ja eleitä, seurata sisaruksien rakkautta häntä kohtaan. Miten kenenkään vanhemman mielestä mikään voisi olla tätä hetkeä tärkeämpää? Ja jokainen hetki valuu koko ajan pois, eikä niitä takaisin saa.

Olen onnellinen ja toivoa täynnä, koska hän on tässä. Jos häntä ei olisi, ei minuakaan. Olisi joku onneton ihmisriekale, joka katuisi ja yrittäisi ehkä edelleen rämpiä eteenpäin samassa suossa. Nyt mä olen päässyt jo eteenpäin ja mun uusi elämä on todellakin onnea täysi jo nyt. Täysi tasan viikon vanhan tuomaa onnea ja rakkautta.

Tässä me ollaan kumpikin; elossa, onnellisia, selviytyjiä.

2 kommenttia:

  1. Hei, raskausaika meni siis todella ristiriitaisissa tunnelmissa, mutta hyvä että nyt olet kääntynyt parempaan päin ja vauvan syntymän myötä onni löytyi. Myöhäisillä viikoilla keskeyttämisen miettiminen on aika extremeä, mutta en voi edes kuvitella miltä tuntuu tulla yllättäen jätetyksi! Siitä toipuminen on varmasti pitkä prosessi. Meillä miehen kanssa takana suunnilleen samanmittainen suhde häineen kaikkineen kuin sinulla ja ex-miehelläsi oli, ja olisi siinä ihan puulla päähän lyöty jos tulisi vastaavanlainen ilmoitus.

    Olen onnellinen lapsen sisaruksien puolesta. Olisitko voinut koskaan heille kertoa totuutta teostasi? Onneksi sinun ei nyt tarvitse kantaa sitä taakkaa. Saat olla heidän vahva selviytyjä äiti. Toivottavasti löydätte ex-miehesi kanssa sopivan tasapainon lasten hoitamisessa ja kulujen jakamisessa. Onko hänellä mahdollisuutta ottaa suurempaa roolia vanhempien lasten hoidosta nyt vauva-aikana? Muista pyytää ajoissa apua, jos tarvitset sitä, ja toivottavasti sinulla on elämässäsi joku, jolle voit puhua huolistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin jälkeen päin tuntuu pahalta ajatellakin koko asiaa, mutta sillä hetkellä, kun oli täysin yllättäen jäänyt tyhjätaskuksi kahden pienen lapsen kanssa yhden vielä kasvaessa mahassa, oli ajatukset täysin toista maata. Onni onnettomuudessa kuitenkin raskaus oli sen verran pitkällä, että ylitti juuri sen keskeytyksen rajapyykin ja jouduin anomaan asiaa erikseen, missä kesti vielä monta viikkoa. Vaikken usko edelleenkään, että olisin koskaan keskeytystä tehnyt, on ainakin se luku elämässä käyty läpi ja sen myötä myös olen varma, että tämä on ollut se oikea ratkaisu. Niin itseni, kuin myös sisarusten kannalta.

      En osaa vastata isän puolesta haluaisiko ottaa enemmän vastuuta, mutta luulen jo töiden ja välimatkan vuoksi sen olevan mahdoton ajatus.. Toisaalta en myöskään haluaisi isompia lapsia pois kotoa, koska arki pyörii yllättävän hyvin juuri näin. Apua on onneksi yllin kyllin, mistä saankin olla kiitollinen. 🙂

      Poista