Viha ei anna sijaa sovulle

Olen taas tuskastellut sen saman kysymyksen edessä. Saako äiti olla itsekäs ja mihin asti?

Lähestulkoon tasan puoli vuotta vierähti niin, että olin/olimme vauvan kanssa kuin ilmaa. Tai ei edes ilmaa, sitähän tarvitaan elääkseen. Paremmin ilmaistuna mä olin kuin paskapaperi, mitä tarvitaan säännöllisesti pakon edestä ja jos sormi sattui lipsahtamaan läpi ja tuhriutui omaan paskaan, oli siitäkin helppo syyttää itse paperia. Huono paskapaperi. Se mä olin.

Paitsi nyt, kas kummaa, kun vauva syntyi, alkoikin jostain syystä kiinnostamaan. Näin mä kyllä oletinkin käyvän ja toivoinkin. Vauvalla olisi sittenkin se isä. Ja nyt puoli vuotta myöhemmin halutaan hieroa sovintoa aivan tosta noin vain. Tai ei ihan niinkään itsestään, vaan erään toisen ihmisen kehoituksesta ja myös minun itseni omasta vihjauksesta.

Ja vaikka itse asiasta vihjasin, on mieli taas työstänyt ajatusta hänen tapaamisestaan muutaman päivän ja tullut päinvastaiseen tulokseen. Miksi mä haluaisikaan olla edes niissä ok väleissä ihmisen kanssa, joka satutti mua niin pahasti? Lasten vuoksi? Tietysti sitä lasten vuoksi on koko ajan tullut hoidettua heidän asiat asiallisesti ja aina jatkossakin hoituu. Mutta tarviiko mun heidänkään vuoksi pystyä enempään? Tarvitseeko mun taas luopua mukavuudesta ja periaatteista, jotta kaikilla muilla olisi hyvä ja mulla ei? Miten mä voisin edes uskoa, että hän haluaa sopia mun vuoksi, eikä vain putsata omaa mainettaan ja tehdä itselleen mukavemmat oltavat?

Tiedän pari samankaltaisesta tilanteesta kärsivästä, mutta heissä on minuun se ero, että he ovat jokseenkin sinut asian kanssa ja väleissä tuon perheen jättäneen isän kanssa. Miksi mun on niin vaikea pystyä samaan, edes ajatuksen tasolla? Toisaalta, jokainen reagoi omalla tavallaan ja jokaisen suhde on ollut kuitenkin eri. Eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan toiselle, miten hänen kuuluisi tuntea, tai toimia. Varsinkaan, kun kukaan ei oikeastaan tiedä kuin vain pintaraapaisun, eikä hän itsekään tiedä kuika pahasti sitä oikeasti tulikaan tehtyä. Silti tuntuu taas vialliselta olla itse se ainoa vihan liekeissä kylpevä. Ja siinä se vastaus varmaan jo tulikin. Se viha, katkeruus, inho. Paljon voimakkaampia tunteita kuin rakkaus näköjään. Nyt kun se rakkaus on loppu, on myös tilaa tuntea niitä kaikkia muita tunteita. Jos rakkaus loppuu, niin kai ne muutkin joskus?

Aika? Totta kai sitä jossain kohtaa elämää ollaan ok väleissä. Onhan tätä elämää vielä aika paljon elettävänä, eikä ne kaikki vuodet kulu pelkästään vihaten. Puolen vuoden hylkäämisen jälkeen tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta olettaa, että mä olisin heti ensimmäisestä valmis paiskaamaan kättä päälle. En edes tiedä mikä sana, tai teko olisi tarpeeksi, jotta pystyisin edes kokeilemaan sovintoa näin pian. Vielä ei mikään tunnu olevan tarpeeksi siihen nähden, mitä olen joutunut kokemaan.

Vaikka koko raskausajan olen tiedostanut, että vauvan synnyttyä tulee olemaan vaikeaa miettiä tapaamisia, kun välit ovat todella tulehtuneet, mutta että se olisi näin vaikeaa. Kuvittelin olevani suopea ja että tapaamiset hoituisi luonani ja että pystyisin hänet kohtaamaan. Kuvittelin ehkä, että vauvan syntymä muuttaisi jotain. En tiedä mitä, jotain. Ei se mitään kuitenkaan tehnyt, paitsi minusta vielä suojelevamman vauvaa ja itseäni kohtaan. Toisaalta tunnen sääliä ja tekisi mieli luovuttaa oma mukavuus pois, mutta sitten taas leimahtaa se viha, että itsepäs valintansa teki. Ja niin tekikin, joten eikö se ole sillä selvä?