Eron kolme vaihetta

Vauva-arjen keskellä tulee yhä vellottua eron keskellä. Ehkäpä vastasyntyneen tuoma huuma on häivennyt, tai sitten vain on tullut liikaa asioita, mitkä vetää ajatukset eroa kohden. Ehkä siksi, kun odotan kuumeisesti virallisen avioeron astumista voimaan, mutta edelleen olemme naimisissa ja ilmeisesti kohta myös vietämme neljättä hääpäiväämme. Kuten arvelin, ei toisen vaiheen hakemuksella ole ollut kiirettä. Avioerosta on nyt kulunut reilu seitsemän kuukautta. Tai mistä sitä aloittaisikaan laskemaan.. Siitä, kun hän lähetti avioerohakemuksen, vai siitä, kun hän lopullisesti jätti mut aluksi luvattuaan kuut ja tähdet taivailta ja uskoteltua mun olevan kaikki kaikessa. Eipä sillä väliä, koska eroa näillä laskentatavoilla ei olisikaan kuin pari viikkoa.

En ole ajatellut, tai antanut itselleni mitään aikarajaa erosta selviytymiselle, mutta jokin aika sitten ajattelin, että olisin nyt selvinnyt. Erosta johtunut masennus on ohi, lääkitys, sekä hoitokontaktit on ohi, itkut on suurimmaksi osaksi itketty ja epätoivo kääntynyt onneen. Väärin. Olen vasta selvinnyt ehkä kolmesta ensimmäisestä vaiheesta.

Satuin kuuntelemaan Chisun "tie" kappaleen ja sen sanat kolahti. Ajattelin siinä kyynelehtiessä, että no niin taas mennään, mutta sitten tajusin tunnevyöryn johtuvan vain siitä, miten sanat vei ajatukset kuluneeseen syksyyn ja talveen ja omaan ajatusmaailmaan niinä aikoina. Nyt huomaan, miten ajattelin aluksi niin, sitten noin ja nyt näin. Miten ajatukset ja tunteet on heitelleet, mutta muodostaneet kuitenkin selkeät ajatus- ja tunnejaksot tietyille aikaväleille.

Ensimmäinen vaihe: epäusko. Ei me erota ikinä. "Aina" oli meidän turvasana, jonka hän keksi vielä sen erohakemuksen jälkeen, kun yritimme korjata liittoa asumuserossa. Se tarkoitti sitä, että me todellakin oltais aina ja ikuisesti me, vaikka riideltäisiin. Tuolloin teki myös mieli itkeä ja vaikka mitä, mutta en niin juurikaan tehnyt, koska uskoin meidän olevan aina yhdessä, kuten toisillemme luvattiin. Ajattelin vain, että ei sitä vaan tapahdu. Me kriiseillään hetki ja sit ollaan taas onnellisia. Ei hän oikeasti meitä jättäisi, ihan typerä ajatus. Tämä epäusko koki kolauksen, kun hän sanoi ettei usko meihin ja oli siirtynyt seuraavaan.

Toinen vaihe oli välinpitämättömyys. Ihan sama, mä pärjään. Jatkan elämää. Hoidan velvollisuuteni, mietin tulevaisuutta. Teen kaiken oikein ja vaan jatkan. Ei haittaa. En mäkään rakasta, jos ei hänkään. Tässä kohtaa olisin toivonut, että joku olisi vetänyt mut rajusti takaisin maanpinnalle. Ja joku yrittikin, mutta se ei riittänyt. Tuskin mikään olisi riittänytkään.

Kolmas, pisin ja tuskaisin vaihe oli toivo ripauksella epäuskoa. Hän palaisi vielä mun luo ja olin siitä täysin varma. Hänellä on kriisi, mä ajattelin. Tämä olisi vain yksi iso vastoinkäyminen, mitä avioliitossa auttamatta tulisi. Mä surin, itkin ja vaikka mitä, mutta uskoin silti että ennen vauvan syntymää hän palaisi. Pelkäsin, että ei palaisi.

"Oot ollu poissa jo kauan

Sut kotiin heti mä haluan

Ja kuulla kuinka sä ikävöit mua

Ja miten et muihin vois rakastua

Eikä me juteltais enempää

Sillä mitä tiellä tapahtuu

Se tielle jää" 

Kaikki itsekunnioitus oli menetetty jo siinä kohtaa, kun olin häntä lattian tasolla anellut yrittämään perheensä vuoksi. Vaikka sanoin monelle, etten häntä ikinä takaisin huolisi, valehtelin. Mä olisin ottanut hänet takaisin miettimättä hetkeäkään. Mä odotin koko ajan viestiä häneltä, tai häntä mun oven taakse. Mä olin monesti lähettämässä hänelle itse viestin, että tulisi jo kotiin. Pelkäsin kieltävää vastausta, joten viesti jäi aina lähettämättä. Monesti mietin, että olisiko hän palannut, jos en olisi aloittanut tätä blogia. Kynnys paluuseen kasvoi ehkä liian suureksi, ajattelin. Syytin itseäni jopa kaiken pilaamisesta. Mutta ei syy ollut siinä ettei hän kehdannut, vaan koska hän ei halunnut palata.

"Palaa mun luo pää pystyssä

Vaik' kirvelis synti silmissä

Ruoka jäähtyy ja kohta mun sydänkin

Ja sitä sun hävetä pitääkin

Mut muust'en haluu tietääkään

Mitä tiellä tapahtuu

Se tielle jää" 

Ja niinhän siinä kävi, että sydän jäähtyi odottaessa. Rakkaus loppui vihan kasvaessa jo hetki ennen vauvan syntymää. Vauvan syntymän jälkeen pienesti odotin, josko hän olisi herännyt kriisistään. En olisi ottanut takaisin miettimättä, mutta olisin saattanut antaa mahdollisuuden johonkin. Sopuun, tai johonkin sen suuntaiseen, jos hän olisi aidosti yrittänyt. Nyt kun vauva on yli kuukauden vanha, eikä hän ole lupauksesta huolimatta yrittänytkään olla tukena mulle, eikä isä lapselleen, on peli täysin menetetty. Toistaiseksi, mutta asian muuttaminen vaatisi jo liian isoa ihmettä tapahtuakseen.

Neljäs vaihe, mitä nyt elän, on hyväksyminen. Olen eronnut, kolmen lapsen äiti, mieheni ei palaa eikä me olla enää ikinä ehjä perhe. Rakkautta ei enää ole, eikä epätoivoista toivoa. Voin silti olla ja olenkin onnellinen. Mutta eritavalla onnellinen, mitä kuvittelin ikinä olevani.
Tätä vaihetta mun on elettävä, jotta voisin joskus siirtyä siihen (toivottavasti) vikaan vaiheeseen. Siihen siirtyäkseni mun täytyy nyt löytää täysin itseni, kuka olen, miksi haluan tulla ja mitä haluan tulevaisuudelta. Uuden vuoden lupaukseni on toistaiseksi pitäneet kaikki ja se onkin tärkein startti tälle operaatiolle. Silti vielä on todella paljon tehtävää, varsinkin sen itsetunnon kanssa.

Viimeinen vaihe on siis ehkäpä se eteenpäin meneminen ja ehkä sitten voin sanoa selviytyneeni kokonaan. Eteenpäin menemisellä tarkoitan sitä, että olen keksinyt sen suunnan mitä kohti haluan kulkea ja aloitan matkan kohti tuntematonta määränpäätä.