Jälleen yksi ovi sulkeutui

Tänään tämä sulkeutunut ovi oli psykiatrisen sairaanhoitajan ovi. Hoitosuhde päättyi sekä itseni toiveesta, että myös hänen arviosta. Viimeeksi kävin juttelemassa lokakuussa, jolloin elin vielä erokriisin synkkää aikaa ja tämän päiväinen kerta sovittiin, jotta pääsisin kertaamaan kuulumiset vauva-arjen käynnistyttyä.

Vaikka olo tuntui syksyllä totaalisen epäonnistuneelta, kun minulle ehdotettiin lääkityksen lisäksi tiheitä käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla, voin nyt jälkikäteen todeta, että onneksi sysäsin ylpeyden (tai sen, mitä siitä enää oli jäljellä) sivuun ja kävin juttelemassa sen kuukauden tai kaksi. 

Syyskuussa vastaanotolle käveli puolessa välissä raskautta oleva äiti ison nenäliinapaketin kanssa, lippis syvällä päässä kertoen, miten oli tullut vastikään jätetyksi. Hän ei osannut edes sanoittaa tunteitaan ja niitä oli muutenkin aivan liikaa sanoitettavaksi. Hän kertoi pohtien arjesta ennen eroa ja syitä eroon. Hän vielä puolusteli jokaisessa lauseessaan ex-miestään ja mietti mitä hän itse oli tehnyt väärin. 

Muutosta ei mennyt muistaakseni edes kahta viikkoakaan, kun ensimmäistä kertaa kävin juttelemassa. Muistan olleeni kuin kävelevä aikapommi. Olin niin helvetin vihainen kaikille. Kukaan ei ymmärtänyt, miten paljon mua sattui. Kaikki sanat oli vääriä, kaikki teot oli mua vastaan. Teki mieli räyhätä kaikille. Halusin, että kaikki todella ymmärtäisivät, mikä sisäinen tuska mun sisällä poltti. Välillä sitä tulikin räyhättyä. Sitten sitä tuli pelättyä, että räyhäämällä työnnän kaikki pois. Yritin pitää kaikki tunteet sisällä, jottei niin kävisi. 

Mutta eihän se niin mennyt, vaan mun täytyi puhua ja kertoa miltä musta tuntuu. Kaivaa ne kaikki tunteet esiin väkisin. Melko pian mustavalkoinen maailma sai vähän sävyjä ympärilleen ja viha kaikkia ulkopuolisia kohtaan laantui. Kukaan ei edelleenkään ymmärtänyt, mutta ymmärsin itse heidän haluavan oikeasti olla mun tukena. Lopulta tunteille löytyi nimi ja tilanteen tulkitseminen muuttui itsesyytöksistä realistisempaan suuntaan. Osa tunteista oli kadonnut ja tilalle tullut uusia. En voinut kuin ääneen arvailla miksi ja miten, mutta itse en ollut enää se pahatar. Sitä mukaan mitä suolsin sanoja suusta ulos, myös ymmärsin tilannetta paremmin. Lopulta nenäliinat pysyi kuivempina ja vastaanottoajat lyhenivät. Tilanne tuli puitua läpi ja lisättävää ei enää ollut.

Kun lopetin viikottaiset käynnit psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla, purin ajatuksiani enemmän tänne, koska osasin jo kertoa tunteistani. En enää tarvinnut ketään istumaan eteeni kysymään miltä minusta tuntuu, vaan osasin purkaa ne itse. Silti vauvan syntyminen pelotti, enkä tosiaankaan uskonut aina asioiden sujuvan näin hyvin, kun ne nyt sujuvat. Takaraivossa lohdutti tämän päiväinen sovittu aika, jolloin saisin tilanteen vaatiessa taas lisää apua tunteiden läpikäymiseen.

Tänään vastaanotolle käveli hymyn kanssa tasaisen onnellinen äiti kuukauden ikäinen vauva mukanaan. Hän kertoi nykytilanteen ja tuntemukset sitä kohtaan. Hän edelleen vähän takelteli etsiessään kuvaavia sanoja tunteilleen, mutta ne tunteet eivät olleet enää pelkästään negatiivisia. Hän sai kuulla taas näyttävänsä onnelliselta. Ja sitä hän edelleen on. Hän lähti kuivin silmin sama hymy naamassa ulos.