Aluksi ajattelin, että tämä kolmas on kahden ensimmäisen välikappale. Ei niin äänekäs, mutta ei niin leppoinenkaan. Perun sanani, koska tämä vauva on todellakin se äänekkäin. Oli hän heti synnyttyään jo ilmeikäs kertomaan mielipiteensä, mutta nykyään se naaman kurtistus ei riitä, vaan sitä kiukustumista säestetään myös 0-100 kiihtyvällä huudolla.
Sen lisäksi että ääntä riittää, riittää läheisyydenkaipuutakin. Mikä tietysti onkin vauvalta täysin normaalia käytöstä. Silti sitä välillä toivoisi voivansa laskea vauvan hetkeksi sitteriin, tai kehtoon, jotta voisi saada kaksi kättä vapaaksi. Kantoliina onkin ollut kovassa käytössä, mutta ei silläkään jaksa/pysty koko päivää kanniskelemaan. Nykyään lienee naapureillekin selvinnyt, että vauva on tullut taloon.
Kiukun isoveli uhma onkin siinä parhaassa iässä. Sattumoisin veljekset toimivatkin usein duettona, eli kun vauva alkaa huutamaan täysillä, keksii isompi poika samalla hetkellä jonkin asian, mistä pitää huutaa vähintään yhtä kovalla äänenvoimakkuudella. Sana "odota" menee täysin kuuroille korville, koska kaiken on tapahduttava just eikä kohta. Jos ei onnistu ensimmäisellä kerralla, on turha yrittää uudestaan. Kaikkea ei äitikään ymmärrä, mutta jos tahtoikäinen jotain tahtoo, niin sen on mentävä just niin logiikasta huolimatta.
Pahin kaikista on kuitenkin se känkkäränkkä. Se iskee heti aamupala pöytään, jatkaa siitä suoraan pukemisiin ja päivän mittaan jokaiseen normaaliin toimeen. Neiti känkkäränkälle ei maistu ruoka, vaan hän elää toistaiseksi taas pyhällä hengellä. Pukemisiin menee kolminkertainen aika, koska kaikki pitää tehdä vetelehtien ja loppujen lopuksi kiireessä mikään ei suju. Uhman tavoin myös epäonnistuminen aiheuttaa luovuttamisen ja kiukku on taattu. Hän osaa jo hienosti sanoittaa tunteitaan, mutta yleensä känkkäränkkäfiilis vie puhekyvyn väärällä hetkellä.
Oikeastaan suurin osa päivistä sujuu hyvin. Mutta sitten vähintään kerran, tai kaksi päivässä on se hetki, kun kaikilla on jokin huonosti. Kaikki kolme huutaa samaan aikaan ja sitä ajattelee pian liittyvänsä neljäntenä kuoron jäseneksi. Sekin tuli monesti koettua jo raskausaikana, mutta nyt olen todennut kyseisen keinon hyödyttömäksi. Ikävä kyllä monesti on mentävä ikäjärjestyksessä ja hiljennettävä nuorimmasta lähtien vuorotellen, vaikka tietysti haluaisi samanvertaisesti jakaa huomion lasten sitä tarvitessa. Sitä riittämättömyyden tunnetta...
...ja se tunne johtaa toisaalta taas siihen vihaan sitä kohtaan, joka tästä pikkulapsiarjesta tosta noin vain sanoutui irti. Niin helppoa se oli. Ja niin vaikeeta mulla on selvitä yksin. Vaikka tilanne olisi ollut sama työpäivien ajan, olisi se puolison tuki äärimmäisessä roolissa jaksamisen kanssa. Ennen pystyi jo kahden lapsen vaikeuksien kanssa purkaa sen stressin illalla puolisolle ja hän ymmärsi. Nyt sitä iltasin vaan huokaisee päivän päätteeksi itsekseen, eikä ole ketään kenen kanssa jakaa sen turhautumisen. Se turhautuneusuus patoutuukin sisälle ja purkautuu joskus väärällä hetkellä, väärällä tavalla, väärille ihmisille.
Todellisuudessa kuitenkin olin varautunut paljon pahempaan. Ja huonommin voisi todellakin olla, jos miettii koliikkia, tai muuta mahdollista vaivaa vauvalle. Vaikka kolmen lapsen kaaos on rankkaa, on se päivittäin erittäin palkitsevaa. Siinä missä kaikki kolme osaavat samanaikaisesti olla vaativia, suurimmaksi osaksi nykytilanne on paljon toimivampi ja rauhallisempi, mitä raskausaikana vain kahden kanssa oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti