Pariton yksinäisyys

Kaksi viikkoa vierähti vauvan kanssa neljän seinän sisällä. Niitä talvivauvan ihanuuksia. Pitkät oli päivät haaveillen normaalista kauppareissusta ja ulkoilusta ylipäätään. Perjantaina vihdoin se maaginen kahden viikon ikä täyttyi ja kärräsinkin lapset heti perhekahvilaan. Miten ihanalta tuntuikaan mennä ihmisten ilmoille. Perhekahvilasta menin yksin vauvan kanssa neuvolakäynnille ja sain taas kuulla kuulumisia kysyttäessä, miten onnelliselta näytän. Ja ajattelinkin, että tuleva viikonloppu olisi ihana vauvan kanssa aloitellen normaalia arkea ilman rajoituksia.

Pariton viikonloppu. Lapset lähtivät isälleen. Mieliala hyvä, niin kuin on ollutkin. Perjantai ilta sujui leväten ja lauantai aamu jatkui samaa rataa. Pääsin kauan kaipaamalleni kirpparireissulle ensimmäistä kertaa vauvan kanssa kahden. Ajattelin, että vauva nukkuisi pidempään aamulla nyt kun ei tarvinnut herätä isompien lasten mukaan, mutta rutiinina herättiin samoihin aikoihin kuten ennenkin. Aikaa siis oli ja se kului yllättävän hitaasti. Niin hitaasti, että yksinäisyys ehti hiipiä pitkästä aikaan luokseni.

Se kurkkua kuristava yksinäisyys. Se pakottaa lähtemään pyörimään kaupoille turhaan. Se osoittaa jokaista onnellista pariskuntaa kaupassa. Se saa mut taas huomaamaan ne miesten sukat laarissa, joita mun ei tarvitse enää penkoa. Se pakottaa ottamaan ruuat kotiin syötäväksi sen sijaan, että olisin taas valinnut sen syrjäsimmän pöydän jostain. Se saa palan nousemaan kurkkuun ja silmät vetisiksi.

Kotiin tullessani hissin peilistä katsoi taas se riittämätön.

Teki mieli itkeä ja huutaa. Mutta ainoa asia mitä sillä saavuttaisin, olisi järkyttävä päänsärky. Yö oli kamala ja unessa huusin ja itkin ne tunteet läpi, kävin läpi taas ne tuskat. Ja sitten ne oli siinä. Aamulla oli taas uusi päivä, eikä mikään miksikään muutu.

Ensimmäistä kertaa jopa mietin, että onko mun koti sittenkään täällä. Viihdyn täällä, viihdyn tässä asunnossa. Silti puuttuu se jokin, se tunne. Puuttuu ne tulevaisuuden suunnitelmat. Ne pienetkin sellaiset on poissa. Enää en halua hakea samaan kouluun kuin ennen. En enää tiedä mikä musta tulee "isona". En tiedä kenen kanssa tulen olemaan, millaisen ihmisen kanssa haluan olla. Tiedän vain haluavani ne elämän perusasiat, mitä ennenkin. Perhe ja oma koti.

Haluanko edes ketään ja miksi en haluaisi, jos kerta olen yksinäinen? Onko olemassa oikeaa aikaa mennä eteenpäin? Ajattelin, että en ole valmis mihinkään, enkä olekaan. Mutta olenko valmis koskaan, jos vain odotan sitä jotain? Kuinka monta paritonta viikonloppua täytyy vielä itkeä, että uskaltaa kokeilla onneaan? Olen varma, että sitten kun päätän jatkaa ja löydän uuden, pystyn päästämään lopullisesti irti. Mutta se on niin vaikeaa. Se on niin vaikeaa yrittää selvittää, onko odottaminen hyvästä vai pahasta. Aika auttaa, mutta se myös repii rikki. Tilanne on +-0.

Tällä kertaa täytyy huokaista, että onneksi en enää olekaan yksin. Saan pitää koko illan pientä ihmettäni sylissäni, nukkua hänen vieressään ja tuntea hänen rakkautensa. Ilman häntä olisin taas hukassa.