Toiveesta tuli erittäin harras, koska vauva aloitti ensimmäisen tiheän imun kautensa, mikä tarkoitti sitä, että päivät on 24/7 imetystä. Vauvaa jos yrittäisi siinä tilassa irrottaa rinnalta hoitaakseen oksennuspotilasta, olisi huuto varmasti ollut seiniä repivää.
Koska kaikkea ei voi toiveista huolimatta saada, oma keskiviikkon ja torstain välinen yö sujui pönttöä halaten. Siinä joutui hetken miettimään mihin ehtii laittaa vauvan turvaan siksi aikaa, kun itse on täysin poissa käytöstä ja vielä pitää vauvan tyytyväisenä sen aikaa, jottei koko talo heräisi vauvan huutoon. Tässä kohtaa täytyy olla kiitollinen, että mahataudin pahin osa kesti vain tuon yön, eikä jatkunut enää päivällä. Koska tuona yönä tuli nukuttua ehkä 45min vartin pätkissä, meni seuraava päivä täysin sängyn pohjalla.
Jos ei olisi ollut lasten mummi heti käytettävissä ja pelastamassa isommat lapset hoitoon, olisin ollut isossa pulassa. Onneksi tämmöinen mahdollisuus on ja oli, vaikka sekin on toisaalta vain tuurista kiinni, miten onnistuu järjestää vapaat milloinkin. Oikeastaan sitä tunteekin olevansa koko ajan pelkän tuurin ja sattuman varassa kaikessa, koska sitä samanvertaista vanhempaa ei ole lapsille enää. Siinä missä ennen täytyi vain tökätä vieressä nukkujaa kylkeen ja kertoa tilanne, joutuu nyt pahassa paikassa selata kännykän yhteystiedot läpi ja miettiä kuka parhaiten pääsisi apuun ja mahdollisesti vasta useamman tunnin päästä.
Arki on siis iskenyt lujasti vasten kasvoja ja näyttänyt, mitä tilanteet voi huonoimmillaankin olla. Tai ainahan asiat voisi olla vielä huonommin, jos siihen haluaa lohduttautua. Vauvan syntymästä lähtien olen ilmeisesti hehkunut jo ulospäin onnea ja saanut monelle varmasti illuusion, että kolmen lapsen kanssa elämä on pelkkää hymyä ja huoletonta. Sitä se melkein olikin, mutta ei se onni uudesta vauvasta tuo lisätunteja yöuniin, ei anna lisäkäsiä niitä tarvittaessa, tai tee mistään tilanteesta muutenkaan helpompaa.
Onnellisuus tarkoittaa tällä hetkellä mulle sitä, että olen onnellinen terveestä vauvastani, kahdesta isommasta lapsestani ja siitä, että voin henkisesti hyvin. Siitä, että mulla on kiva koti hyvällä sijainnilla ja elämä hallussa. Se ei tarkoita, että olisin onnellinen koko tilanteesta; yksin kolmen lapsen kanssa, jätetty jo raskausaikana ja aloittanut uuden elämän täysin tyhjästä. Se ei tarkoita, että lasten hoito olisi helppoa ja sujuvaa.
Kuten jo totesin, odotin paljon pahempaa, mutta sekään ei tee arjesta sen helpompaa, että odotti pahempaa ja sai vähän odotettua helpompaa. Ja tilanne muuttuu sitä mukaan kun lapset kasvaa. Tämän hetkinen helppous voi olla kuukauden päästä täysi kaaos.
Luonani aloittanut kotipalvelun työntekijä jopa totesi minun vaikuttavan niin onnelliselta, että mietti tarviiko hänen apuaan enää. Aluksi olen ollut sitä mieltä, että lasten aloittaessa päiväkodissa en tuota palvelua enää tarvitsisi. Silti yhteisymmärryksessä edellisen työntekijän kanssa päätimme katsoa, miten vauvan tulo muuttaa tarvetta ja katsoa myöhemmin uudestaan. Aluksi olin siis edelleen mieltä, että ehkä en tarvitse, mutta sitten aloin miettimään miten onnellisuus avun tarpeeseen edes liittyisi. Pitääkö mun voida henkisesti huonosti, jotta apu menisi perille? Tekeekö onni elämästä kolmen lapsen kanssa niin helppoa, ettei sitä pienintäkään apua enää tarvitsisi?
Onnea syö jatkuvasti lisääntyvä turvattomuuden tunne. Turvattomuus silloin, kun tarvitsisi siihen viereen nukkumaan sen toisen vanhemman, jonka pystyy keskellä yötä herättämään, eikä häntä ole. Turvattomuus silloin, kun tuntee ettei ehkä pärjääkään ilman kaikkea tämänhetkistä apua. Silloin, kun tapahtuu jotain odottamatonta muutosta arkeen ja siitä on vain improvisoimalla selvittävä. Ja vaihtoehtoa ei ole, on vain selvittävä.
Onni ei todellakaan riitä kattamaan arjen hankaluuksia, vaikka tekeekin arjesta monta astetta helpompaa. Arki on onnellisena helpompaa kolmen lapsen kanssa, kuin onnettomana kahden lapsen kanssa. Silti onni on vain vauva-arjen apuväline, kuten kantoliina, tai koliikkikeinu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti