sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Kun lapsiarki uuvuttaa, mikä auttaa jaksamaan?

Niin mikä? En mä vaan tiedä. Väärään aikaan kysyttynä vastaan ei mikään. Joskus voin jopa vastata, että ne pienet ilon hetket. Niin, ne pienet.

"Onneks sun isommat lapset lähtee joka toinen viikonloppu pois, niin saat vähän levätä"

Kuinkakohan monta kertaa niin monesta eri suusta olen saanutkaan kuulla tuon lauseen? Se on taas sellainen lause, mikä sanotaan mulle tarkoituksena tsempata, lohduttaa, tai muuten vaan positiivisena kommenttina. Vastaan, että niinpä, onneksi. Vastaan niin, koska sillä hetkellä saatan ajatellakin niin. Todellisuudessa se ei todellakaan ole niin.

Vauvakuplaa kesti oikein hyvän tovin. Se auttoi jaksamaan oksennustaudin ja tiheän imun, oman kuumeen, lapsien sairastelut ynnä muut. Sitten sekin hiipui ehkä valvottujen öiden mukana pois. Nyt saan levätä. Siis vauvan kanssa? Mitä lepoa on herätä 2-10 kertaa yössä, kanniskella vauvaa, tehdä monen kilometrin lenkkejä jotta vauva nukkuisi, yrittää edelleen tehdä vauva kainalossa arjen normaaleja asioita, kuten käydä suihkussa, tehdä ruokaa, katsoa hetken tv:tä tai ylipäätään istahtaa alas ja huokaista. Lepo, tätäkö se on?


Entä ne pienet ilon hetket? Ne auttaa, ne oikeesti auttaa ja paljon. Nautin ihan hirveästi siitä, että saan opetella tyttöni kanssa pyöräilemistä. Nautin ihan älyttömän paljon siitä, kun me Eevin ja Ilpon kanssa hassutellaan iltaisin mun sängyssä. Saan todella paljon iloa siitä, kun vauva hymyilee kuin taivaalla paistava aurinko heti aamusta.

Mutta ne on hetkiä. Niiden hetkien välissä on huutavan vauvan kanssa ruuanlaittoa, kolmen lapsen pukemista ja riisumista, lelujen siivoamista x100, huutoa, räkää, kiukkua ja sotkua. Kotityöt, ruokaostokset, laskut, vastuu. Huutava vauva. Oman ajan puute.

Ennen sitä oli täysin sama tilanne, mutta toki vain kahden lapsen kanssa. Silloinkin kaikki oli yhtä kaaosta ja uupumusta. Ainoa mikä muuttui tähän hetkeen on se puolison tuki. Se, että oli joku jota odottaa. Joku, joka antaa nukkua pidempään, jotta jaksan. Joku, jolle purkaa ja laittaa viestiä. Me riideltiin, kun kumpikaan ei jaksanut. Ei kumpikaan halunnut nukuttaa Ilpoa ja istua kahta tuntia sängyn laidalla. Ei kumpaakaan kiinnostanut tehdä ruokaa. Silloin oli joku, joka jakoi sen saman tunteen. Tiesi kun sanoin, että oon niin loppu tähän huutoon, että se on rankkaa. Tiesi, koska oli siinä mukana. Ja oikeestaan se riitti.

Nyt mä saatan istua illalla yksin vessan lattialla, sormet korvilla ja lasken hitaasti kahteenkymmeneen. Vauva itkee taas, enkä tiedä miksi. Oon laittanut itseni jäähylle, jotta jaksaisin numero kahdenkymmenen jälkeen palata vauvan luokse hyvänä äitinä. Samalla ajattelen, että se toinen jonka kuuluisi tässä kohtaa vuorostaan heijata vauvaa ja yrittää keksiä syytä itkuun, makoilee ehkä onnellisena uusi rakkaus kainalossaan. Katselee ehkä samaa ohjelmaa, mitä mekin aina katsottiin. On niin helvetin onnellinen. Eikä hän enää ymmärrä, ei tiedä. 


Nyt mä otan vastaan lauseita, missä kukaan ei oikeasti tiedä mitä sanoillaan tarkoittaa. "uskon, että sulla on rankkaa" on vaan oletus ja kuvitelmaa, siinä missä vuosi sitten sama lause ex-mieheni suusta olisi oikeasti tieto, mitä mä koen. Muiden äitien kanssa jaetut kokemukset toki auttaa, mutta kaikilla on eri arki. Arki, jonka voi jakaa täysin vain sen ihmisen kanssa joka siihen kuuluu päivittäin. Jos joku sanoo, että on loppu vauvan ainaisiin iltaitkuihin, voin itsekin vaan puhua omasta kokemuksesta, että niin minäkin. En mä aidosti tiedä kuinka loppu se toinen onkaan. En myöskään osaisi lohduttaa. Mutta vertaistuki vähän helpottaa.

Isommat lapset lähtivät jo keskiviikkona kello kuusi isälleen. Mun kuuluisi kaikkien oletuksien mukaan olla levännyt ja valmiina ottamaan arki vastaan edelleen yksin, kolmen lapsen kanssa. Oon tehnyt paljon asioita mistä saan iloa ja mistä nautin. Silti tämän viiden päivän päätteeksi oon täysi hermoraunio ja katson jälleen itkeneillä ja väsyneillä silmillä kellosta aikaa. Kaksi tuntia, niin loppuu tämä lepo.

Pääsen jälleen kuuntelemaan tarinoita toisten ihanasta onnesta. Joudun vastaanottamaan sen ikävän, joka purkautuu hallitsemattomilla tunnetaidoilla neljä vuotiaan känkkäränkällä ja kaksi vuotiaan uhmalla. Joudun taas kaivamaan ne omat eksyneet tunnetaidot ja pärjätä pahimman piikin yli, kunnes tasoittuu taas hetkeksi. Arki on taas ihanaa, jos se sujuu ja kaikilla on hyvä päivä. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta sinä parittomana viikonloppuna.

3 kommenttia:

  1. Univaje on aivan käsittämättömän julma kidutuskeino. Se syö ihmistä sisältä niin kokonaisvaltaisesti, ettei siitä vain voi selvitä. Paitsi niillä pienillä onnen hetkillä, jotenkin. Etkä jälkikäteenkään itsekään tiedä, että miten ihmeessä selvisit siitä ajasta. Mutta yritä muistaa, että vielä tulee olemaan se "jälkikäteen", jolloin voit sitä asiaa ihmetellä. Vaikka se epätoivon hetkinä tuntuukin niin kaukaiselta ajatukselta. Mutta ne epätoivon hetketkin ovat vain hetkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, eipä turhaan ennen aikaan käytetty ihan kidutuskeinona. Onneksi tosiaan voi turvautua tuohon, että kaikki on ohimenevää ja lopulta vaan muistoja, jotka aika kultaa.

      Poista
  2. Vanhemmuus on paskaa ja pienen lapsen kanssa eläminen on kidutusta.
    Naru kaulaan ja morjes

    VastaaPoista