Viime yö oli tuskastuttavan kuuma. Illalla kävimme kaikki nukkumaan mun sänkyyn. Lapset eivät kysyneet siihen lupaa, enkä mä pyytänyt heitä siihen. Niin vaan aina käy, eikä se sanoja tarvitse. Tiedetään jo se, että huomenna me ikävöidään toisiamme. Kuumuuskaan ei estä meitä olemasta liki.
Tänään on se huominen. Ovikello soi. Kello on kymmentä vaille kuusi. Kiroan hiljaa mielessäni, että kymmenen minuuttia liian aikaisin. Kymmenen minuuttia vähemmän aikaa.
Tiedän, etten voi pitkittää yhtään. Lapset innostuivat jo kuullessaan soiton.
Avaan oven ja se läsnäollut onni sujahtaa ovenraosta pois isompien lasten mukana. Mukaan sinne, missä se kaikki onni jo muutenkin on.
Teen sen, minkä olen itseltäni kieltänyt. Katson ovisilmästä sua ja meidän lapsia. Nään sun hahmon, en kasvoja. Kerran katsoin sua jo aiemmin suoraan silmiin. Se oli virhe.
Ikävä iski lujaa. Ikävä meitä. Teki mieli huutaa postiluukusta, että oltaisko taas perhe. Kielteiseen vastaukseen olisin voinut esittää, ettei se huutelija ollut minä.
Katson, kun kävelet pois. Rikot mun perheen taas. Kaiken, mitä mulla enää on.
Aika. Vastaus jonka saan, kun kysyn ääneen milloin tää helpottaa. Siihen tottuu, mutta helpottaako se muka silti?
Monesti toivon, ettei isä olis läsnä ollenkaan. Kadehdin jopa itsekkäästi niitä eroperheitä, joissa etävanhempaa ei kiinnosta enää lapset. Osaan kuitenkin olla isompien lasten puolesta onnellinen, että heillä on isä jota kiinnostaa. Pienimmälle toivon parempaa.
Toivon, että saisin ikävöidä ja rakastaa sitä henkilöä, jonka tunsin. Toivon, että hän olisi tehnyt niin monta asiaa toisin, jotta voisimme edes katsoa toisiamme silmiin.
Oon taas sukeltanut pinnan alle. Ahdistus luo varjon, joka ei kuitenkaan helteellä viilennä. Piirrän ympärilleni rajan, jota kukaan ei saa ylittää.
Noin kuukausi sitten lasten isä oli pari kertaa käymässä luonani hoitamassa kaikkia lapsia. Kävimme jopa mummolassa yhdessä. Lasten isä kysyi mua mukaan ja mä menin.
Oltiin kuin ennenkin, muttei sinne päinkään. Kuitenkin se hetki oli sen hetken verran onnellinen. Kuin olisi taas se perhe. Tuttu, lämmin tunne sydämessä.
Ajattelin, että kaikki olisi vielä hyvin. Lasten vuoksi tekee mitä vaan. Niillä on hyvä, kun äiti ja isi pystyy toimimaan yhdessä.
Ajattelin jopa kysyväni lasten isää kanssani Särkänniemeen. Lapset olisi onnellisia ja huvipuistoreissu onnistuisi kahden vanhemman kanssa. Mä voisin vaikka vaan heijata vaunuja ja katsoa sivusta lasten riemua iskän kanssa. Varasin jopa liput meille kaikille.
Se kysymys kaatui siihen ymmärrykseen, ettei mulla ollut puhtaat jauhot pussissa. Lasten vuoksi joo, mutta myös itseni. Haikailin sitä samaa tunnetta perheestä, vaikkei edes oltais perhe. Haikailin sitä samaa lämpöä, jonka jo kerkesin tuntemaan.
Se päivä oli ja meni. Varatut liput jäi käyttämättä.
Pistin välit poikki. Näin on parempi. Ikävä taas unohtuu ja katoaa. Kai se joskus katoaa?
Tiedän, etten voi pitkittää yhtään. Lapset innostuivat jo kuullessaan soiton.
Avaan oven ja se läsnäollut onni sujahtaa ovenraosta pois isompien lasten mukana. Mukaan sinne, missä se kaikki onni jo muutenkin on.
Teen sen, minkä olen itseltäni kieltänyt. Katson ovisilmästä sua ja meidän lapsia. Nään sun hahmon, en kasvoja. Kerran katsoin sua jo aiemmin suoraan silmiin. Se oli virhe.
Ikävä iski lujaa. Ikävä meitä. Teki mieli huutaa postiluukusta, että oltaisko taas perhe. Kielteiseen vastaukseen olisin voinut esittää, ettei se huutelija ollut minä.
Katson, kun kävelet pois. Rikot mun perheen taas. Kaiken, mitä mulla enää on.
Aika. Vastaus jonka saan, kun kysyn ääneen milloin tää helpottaa. Siihen tottuu, mutta helpottaako se muka silti?
Monesti toivon, ettei isä olis läsnä ollenkaan. Kadehdin jopa itsekkäästi niitä eroperheitä, joissa etävanhempaa ei kiinnosta enää lapset. Osaan kuitenkin olla isompien lasten puolesta onnellinen, että heillä on isä jota kiinnostaa. Pienimmälle toivon parempaa.
Toivon, että saisin ikävöidä ja rakastaa sitä henkilöä, jonka tunsin. Toivon, että hän olisi tehnyt niin monta asiaa toisin, jotta voisimme edes katsoa toisiamme silmiin.
Oon taas sukeltanut pinnan alle. Ahdistus luo varjon, joka ei kuitenkaan helteellä viilennä. Piirrän ympärilleni rajan, jota kukaan ei saa ylittää.
Noin kuukausi sitten lasten isä oli pari kertaa käymässä luonani hoitamassa kaikkia lapsia. Kävimme jopa mummolassa yhdessä. Lasten isä kysyi mua mukaan ja mä menin.
Oltiin kuin ennenkin, muttei sinne päinkään. Kuitenkin se hetki oli sen hetken verran onnellinen. Kuin olisi taas se perhe. Tuttu, lämmin tunne sydämessä.
Ajattelin, että kaikki olisi vielä hyvin. Lasten vuoksi tekee mitä vaan. Niillä on hyvä, kun äiti ja isi pystyy toimimaan yhdessä.
Ajattelin jopa kysyväni lasten isää kanssani Särkänniemeen. Lapset olisi onnellisia ja huvipuistoreissu onnistuisi kahden vanhemman kanssa. Mä voisin vaikka vaan heijata vaunuja ja katsoa sivusta lasten riemua iskän kanssa. Varasin jopa liput meille kaikille.
Se kysymys kaatui siihen ymmärrykseen, ettei mulla ollut puhtaat jauhot pussissa. Lasten vuoksi joo, mutta myös itseni. Haikailin sitä samaa tunnetta perheestä, vaikkei edes oltais perhe. Haikailin sitä samaa lämpöä, jonka jo kerkesin tuntemaan.
Se päivä oli ja meni. Varatut liput jäi käyttämättä.
Pistin välit poikki. Näin on parempi. Ikävä taas unohtuu ja katoaa. Kai se joskus katoaa?
Ymmärrän sinua liiankin hyvin. Itku pääsi. Meillä erosta reilu 2v aikaa, tuskaan tottuu mutta ei se lopu. Vaikka elän jo uudessa parisuhteessa ja miestä rakastan kaipaan sitä MEIDÄN perhettä ihan valtavasti. Se kun 2 aikuista on yhdessä kasvaneet vanhemmiksi on ainutlaatuista. En voisi ikinä antaa lasten isälle anteeksi enkä kuvittele että voisimme olla pariskunta. Mutta se perhe. Sitä kaipaan, varmasti aina. Myös epäonnistumisen tunne painaa valtavasti, me rikottiin lastemme lapsuus. He eivät onneksi ole kertaakaan oireileet rikkinäisen perheen takia, sopeutuneet hyvin mutta silti, tämä vaikuttaa heihin koko loppuelämän ajan.
VastaaPoistaKiitos kommentista! Ihanaa, että joku ymmärtää. Perhe on perhe, jotain niin ainutlaatuista, että sitä kaipaa aina. Tuttuja tunteita käyt myös läpi, varsinkin tuo epäonnistuminen, mikä painaa kaikessa. Meistäkään ei pariskuntaa enää saa, mutta kaipuu ja ikävä on ikuinen sekä se rakkaus meidän omaa perhettä kohtaan.
Poista