Meidän yhteinen ja mun oma tarina

Kuten saatte nyt ihailla, yksi Salla S photographyn kuvaama kuva pääsi toiveitteni mukaisesti blogini banneriin. Mulla ei ollut erityisesti mitään tiettyä mielessä, eikä varsinkaan just tätä kuvaa, mutta kuvia selatessani tämä pisti ekana silmään ja nyt kerron miksi sen myös valitsin.


Tää on tarina meistä

Hento potku mun vatsan sisällä. Pullistelin peilin edessä mun kadonnutta vauvamahaa ja tunsin edelleen tukehtuvani tuskaan. Ensimmäinen onnenkyynel oli kuitenkin jo itketty sen kaiken muun itkun seassa. Kirjoitin, koska en voinut sanoa mitään kenellekään ääneen, vaikka ehkä halusinkin. Ehkä en.

Tämä blogi alkaa karusti. Kirjoitin tuon ensimmäisen postauksen samana päivänä, kun olin vauvan päättänyt pitää. Raskausviikot 17+2.

Hetkeä myöhemmin olin jo neulonut ensimmäiset pienet villasukat. Olin ylpeä kätteni jäljestä sekä siitä, että vauva olisi poika. Mun poika, jota aloin rakastamaan ihan hirveästi. Valitsin kuvaksi ensimmäisen aidosti onnellisen kuvan meistä kahdesta.

Nyt toivon, että sinä, joka löydät tänne ja selaat ensimmäiseen postaukseen ja luet sitä ehkä päätä pudistellen, huomaat samalla, että me ollaan nyt tässä. Vauva mun sylissä. Kuvaajan ikuistama aito tunne; mun onni vauvasta. 

Tosi usein koen tarvetta puolustautua sen vuoksi, mitä kävin läpi noina parina viikkona, kun kielsin raskauden ja olin päättänyt sen keskeyttää. Oikeastaan ei sitä tunnetta voi sanoiksi pukea, eikä selitellä. Nyt vaikka on ollut kuinka vaikeaa, en ole kertakaan katunut. Olisin ehkä, ellen olisi jo käynyt tätä prosessia läpi heti. Miettisinkö nyt illan päätteeksi, että olisiko pitänyt..? Nyt en mieti. Vaikeeta on, mutta siitäkin selviää.

Mä myös itse koen, että mies ei jättänyt vain mua. Hän jätti myös vielä syntymättömän vauvansa. Isyys ei ala siitä vauvan ensirääkäisystä, kuten ei äitiyskään. Hän ei välittänyt musta raskausaikana, ei välittänyt vauvastakaan.

Vilho ei saanut samaa, mitä kaksi hänen sisartaan sai. Hän ei oppinut tuntemaan isänsä ääntä jo kohdussa kasvaessaan. Ei tuntenut sitä rytmikästä rummutusta hänen sormistaan, eikä saanut vastata siihen omalla potkullaan. Ei saanut potkullaan aikaan hymyä isänsä kasvoille.

Vilho ei saa vieläkään sitä samaa. Isin turvallinen syli. Hyppy, pomppu ja ihmettelevä ilme. Vauva matkii ilmeen itselleen. Isi riemastuu, kun on opettanut jotain uutta. Eeville ja Ilpolle opetti. Se aika meni jo, eikä Vilho, tai isi sitä takaisin saa. Ensimmäinen kuukausi valui pois. Toinen, kolmas ja neljäs. Viides kuluu koko ajan.

Kuten aiemmin jo kirjoitin, Vilho on mulle jollain tavalla erityisen tärkeä. Tavalla, jota kaksi vanhempaa lastani ei ole. Heillä on isi ja muistot. Vilholle mä oon koko elämä ja Vilho mulle. Joskus se ehkä muuttuu, mutta sen varaan en edes enää uskalla laskea.

Joka pariton viikonloppu, kun ovi sulkeutuu lapsien perässä, kotiini vyöryy ahdistava ja raskas suru. Minä ja vauvani, jo kohta viisi kuukautta, vain me jäätiin jäljelle eikä meidän perään kysellä.

Toivon Vilholle parempaa.



Tää on vain mun kokemus, mun tunne

Samalla, tää on vaan mun tarinaa. Mun elämää. Mun tunne, mun kipu. Mun raskaus, mun arki, mun näkemys ja kokemus kaikesta.

Joskus tuntuu, että osuvampi nimi olisi eropäiväkirja. Toisaalta sitä se on vielä, mutta entä vuoden päästä? Tarina siitä, miten oon löytänyt uuden onnen, tarina uusioperheestä, ehkä muulla tapaa uudenlaisesta arjesta ilman avioeron ja yksin odottamisen tuomaa varjoa teksteissä.

Joka tapauksessa, vaikka tunne on mun, kumpuaa se tunne vain siitä, kun me kaksi jäätiin yksin. Minä ja nuorin poikani. Jos raskautta ei olisi ollutkaan, tuskin olisin aloittanut blogia. Olisin itkenyt paskaa maailmaa jonkun aikaa, löytänyt uuden ja jatkanut elämää. En mä itse erosta ole näin rikki, vaikka rakkaus sattuukin. Oon rikki, koska mut jätettiin kesken yhdessä suunnitellun raskauden ja vaihdettiin toiseen tosta noin vaan. Se sattuu niin hitosti.

kuva Salla S photography

En ole pystynyt lukemaan mun tekstejä itse. En usko, että mun vielä edes kannattaa niitä lukea ja sukeltaa niiden kautta siihen hetkeen ja tunteeseen. Suurin osa on kirjoitettu sen tunteen vallassa ja monesti olen miettinyt, olisiko jotain kannattanut jättää sanomatta. Ehkä, mutta silloin se ei olisi ollut sitä täysin aitoa tunnetta.

Osaa teksteistä olen kirjoittanut useita päiviä, jopa viikkoja ja kuukausia. Läheiseni kerran kysyi tarviiko hänen tuntea huolta. Vastasin, että yleensä ei. Yleensä tilanne on ns. mennyt jo ohi ja usein käsittelenkin asiaa sitä mukaa, kun kirjoitan tekstiä. Siksi tämä onkin ollut mulle se iso henkireikä, jota ilman en ehkä olisi näinkään järjissäni tästä selvinnyt tähän pisteeseen. Kirjoitan, nukun yön yli. Luen, kirjoitan, ymmärrän uutta. Muokkaan, tai lisään tekstiä. Joskus poistan jopa pitkän sepustuksen. Joitain en ole vielä uskaltanut julkaista.

Tätä matkaa eron jälkeen olen käynyt monella tapaa riippuen asiasta. Yksin ja yhdessä. Mä en ole ainoa, joka kipuilee eron ja uuden elämän vuoksi. En ole ainoa, joka ikävöi ja kaipaa entistä. En ole ainoa, joka vieläkin heikkoina hetkinä miettii mitä jos vielä..?

En myöskään ole ainoa, joka toteaa, että ei ikinä. Usea tuntee myös samaistuvansa mun tunteisiin.

Haluan tuoda ilmi myös niitä usein vaiettuja aiheita esiin, koska mun on itse saatava tunnustettua ne ulos. Häpeän edelleen paljon kaikkea, mutta olen oppinut päästämään häpeäntunteesta irti, kun tunnustan julkisesti sen silloisen häpeän kohteeni. Nolompaa on mulle se, että joku ei ole ihan perillä tilanteestani, jolloin kiertelen ja kaartelen mm. sanoja isäviikonloppu, perhetyö ja yksin odotus, jotka saisivat mahdollisesti aikaan silmien hetkellisen laajenemisen kera ihmettelevän ilmeen. Mitä enemmän vaikenen, sitä isompi mörkö asiasta kasvaa ja siitä on vaikea päästä enää eroon tunnetasolla.

Jos teksteilläni ilahdutan, surustutan, annan vertaistukea, tai ihan mitä vaan, niin hyvä. Mua kirjoittaminen auttaa myös niin hyvässä kuin pahassa.

kuva Salla S photography

Onko jotain toivepostausta, jotain mitä haluat kuulla, tai kysyä?