maanantai 8. heinäkuuta 2019

Tunteiden vuoristorata

Kahden viikon sykli. Pariton viikonloppu, itken silmät päästä. Arki alkaa, taas helpottaa. Viikon päästä oon okei. Viikonloppu ohi, lasken päiviä. Perjantai, lasken tunteja. Pariton viikonloppu. Tyhjyys. Sunnuntai, itken taas.

Kaksi viikkoa tosi hyvää oloa. Virkistysreissu, joka nosti mielialan pilviin. En edes muistanut, että siltä tuntui taas olla aidosti iloinen. Ehkä onnellinenkin. Mieliala ylsi parittoman viikonloppuun. Onni ei sujahtanut ovenraosta ulos, vaan olin sunnuntaihin asti ihan okei.


Sunnuntai ilta, kello 17.58. Ovikello soi. Lapset astuvat sisään ja suljen välittömästi oven perässä. Lapset ovat vaitonaisia, kuten aina. Tyttö kertoo heti, että he ovat käyneet Särkänniemessä.

Nanosekunnin ajan ilahdun lapseni puolesta. Sinä aikana saan sanotuksi, että onpa kiva. Tunteiden hyökyaalto pyyhkäisee mun yli.

Mun piti olla mukana, kun mun tytär on ensimmäistä kertaa huvipuistossa. Meidän perheen ensimmäinen huvipuistoreissu, josta jo aiemmin haaveilin. Mun kanssa ja isin kanssa. Ei sen.

Oksettaa, happi loppuu. Vetäydyn vessaan romahtamaan. Lapset kuulevat ja tulevat perässä. Vuoron perään sanoittavat mun puolesta; äitillä on paha mieli, onko sulla taas ikävä?

Mä torjun heidät. He haisevat siltä. En halua halata heitä.

Peilikuvasta katsoo ruma ihminen. Äiti, joka ei edes pystynyt halaamaan lapsiaan. Itkuiset, turvonneet silmät. Sanon sen jälleen ääneen peilikuvalleni: ei ihme kun hän lähti.



Ilta päättyy kaikkien itkuun. Se tiivis, hyvinvoiva perhe on jälleen revitty rikki.

Kaikki pieni on suurta. Hävettää, miksi pitää tuntea näin voimakkaasti. Tuntuu, kuin multa olisi viety jotain kokonaan pois. Ne ainoat asiat, mitkä auttaa arjessa jaksamaan on ne hetket, kun koen jotain mistä en haluaisi jäädä paitsi ja koen onnea siitä, ettei mun tarvitsekaan.


Aamu alkaa ikävällä. "Äiti mulla on tylsää täällä kotona. Haluisin, että ollaan taas yhdessä ja sä rakastat iskää."

Ja taas sama alusta. 4v ei ymmärrä miksei iskä enää rakasta äitiä. Yritän oman tunteidenhallintani kustannuksella selittää, miksi me ei voida olla perhe enää. Joudun kuulemaan tyttöni suusta aina uudestaan sen saman kylmän totuuden, jonka jo tiedän." Hän rakastaa sitä, ei sua äiti."

Ja jokainen helvetin kaksiviikkonen on samaa vuoristorataa. Surua, kauhua, iloa, onnea. Just kun luulee, että kierros päättyy ja pääsee pois kyydistä, kaikki alkaa alusta.

11 kommenttia:

  1. On oikein paha olla sun puolesta.. :( voimia! Sulla on paljon kestettävänä.<3
    T. Se anonyymi joka tietää nämä kaksi...

    VastaaPoista
  2. ♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡♡

    VastaaPoista
  3. Sydäntä särkevää ja niin luonnollista sun tunteet <3 Ja mä toivon, että Karman laki toteutuu joskus kunnolla tän sun eksän kohdalla. Ja oikeastaan myös sen muijan, joka siellä kehtaa leikkiä jotain äitipuolta sen jälkeen, kun on osoittanut tukensa niin munattomalle toiminnalle mitä sun eksä teki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahansuopa minä toivoo myös Karman lakia avuksi, mutta pahoin pelkään, että toiveeksi jää..

      Poista
  4. Tiedän, ettei se paljon lohduta tässä vaiheessa, mutta vähitellen tuo olo helpottaa. Muistan itse sen ahdistuksen, mikä vyöryi päälle ajaessani parittomien viikkojen perjantaisin koti tyhjää uutta kotia. Se tyhjyys oli jotain aivan hirveää. Tai juuri se tunne, kun en ollutkaan mukana lapseni jokaisessa hetkessä, edes kaikissa niissä tärkeimmissä. Haaveista irti päästäminen on vain niin pirun vaikeaa. Joskus kun haavat ovat parantuneet ja elämä on vienyt riittävästi eteenpäin, löydätte toivottavasti eksäsi kanssa myös tavan jakaa niitä tärkeitä hetkiä. Näin kumpikaan ei menetä ihan niin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se, kun vaan oppisi nielemään sen pettymyksen ja hyväksymään, että joku talloo aina mun varpaille enkä vaan voi kuin yrittää sietää. Varmasti sekin on asia, mikä joskus helpottaa, tai ainakin ne tunteet ei purskahtele enää sitten niin voimakkaasti.

      Poista
    2. Ei sinun tietenkään tarvitse sietää kenenkään varpailletallomista, edes ajatuksen tasolla! Sinua on kohdeltu niin väärin kuin vain voi toista kohdella, eikä sellaisesta toivu hetkessä eikä varmaan koskaan kokonaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää <3

      Poista
  5. Voi miten toivon sinun elämääsi niin paljon kaikkea hyvää <3 Olet kaunis ulkoa ja sisältä, ja hyvä äiti suloisille lapsillesi, tunteesi tuossa tilanteessa ovat täysin ymmärrettäviä! Niin kohtuuttomalta tuntuu tuo kaikki mitä joudut kestämään. Kirjoitat niin avoimesti tunnoistasi, silmäkulmia pyyhkien luen aina tekstejäsi. En millään voi ymmärtää miestä joka tuosta noin vain voi jättää perheensä, enkä varsinkaan naista joka huolii omakseen sellaisen miehen.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kylläpä helpottaa kuulla, olo tuntuu niin lapselliselta vollottaa kaikesta, mutta minkäs teet. Onhan se vaan niin luonnollista ne suuretkin reaktiot pienestä.

      Kiitos kauniista sanoista ❤️

      Poista