Jonkin uuden alku

Olen täys nolla.

Mitätöity, sivuutettu äitinä. Voiko kaiken sen eron jälkeen edes pahempaa tehdä? Ei, ei mun mielestä.

Tarkoitus on ollut hyvä. Kenelle? Lapsille, niiden isälle?

Välikäsi ei poistunut ikinä, vaikka halusin ja pyysin. Mut on ollut mahdollista kiertää, jos halusi.

Sellasta se vaan nyt on. Vastaus, minkä olen saanut, jos olen purkanut ahdistusta. Totuus mikä sattuu. Mitä ei halua kuulla, kun haluaa saada lohtua vaikeaan hetkeen. Silti mä sitä kuulin, kunnes lopulta tuntui ettei niillä mun tunteilla ollut ikinä väliä. Sellasta se vaan on. Enkä enää kerro, miltä musta tuntuu.

Yli vuosi erosta. Vuosi on aika, joka on mun kohdalla lähes kokonaan pysähtynyt. Silti se aika vie muuta elämää eteenpäin, vaikka se onkin ollut vaikeaa myöntää. Ihmiset, jotka silloin tiivistyivät ympärilleni, ovat lähes kokonaan kadonneet. Mitä sulle kuuluu kyselyjen sijaan viestitellään vain, jos halutaan multa neuvoja johonkin.

Lähes päivittäiset näkemiset vaihtui kerran kuukaudessa näkemisiin. Jos oli aihetta nähdä.

Ja niin vaan kävi. Koska aika. Koska en ole enää se Viivi, joka kantoi sormuksia merkiksi yhteen kuulumisesta.

Hyväksyäkkö tilanne ja katsoa hiljaa vierestä mihin se johtaa? Avatakko suu ja kertoa, että nyt riittää, en pysty enää?

Olen saanut elää vuoden varjoelämää siitä, mitä ennen elin täysillä. Olen jo pitkään tiennyt ja huomannut, että niin ei voi jatkua, jos haluan parantua. Mustasukkaisuus kaikkea muuta kuin ex-miestäni kohtaan. Pettymys ja katkeruus, kun jouduin vaihtopenkille varapelaajaksi.

Saanhan olla itsekäs?

Maanantaina istuin jälleen tutussa terveyskeskuksen huoneessa. Mukava nojatuoli, pöydällä nenäliinoja. Niitä en tarvinnut. Kerroin, että oon mennyt eteenpäin. Olen päättänyt niin. Hymyilin, koska mulla oli syyni hymyyn. Vastaukseksi yllättynyt ilme, eikä suotta. Niin nopeasti se kävi.

Halusin kertoa, että olen päättänyt sulkea ovia perässäni. En takalukkoon, mutta kuitenkin. En kertonut, koska pelkäsin kuulevani tekeväni väärin. Pelkään tekeväni väärin. Tiedän tekeväni tähän hetkeen juuri oikein.

Kiitollisuuden velkaa en ikinä pysty takaisin maksamaan. Rakkaus tuskin katoaa. Kuten ei myöskään kaipuu olla osa sitä, kuten silloin joskus. Saan kai silti olla itsekäs.

Tyhjä paperi, uuden alku. Paperille mustavalkoinen kuva. Ympärilläni syksyn värejä. Valitsen lopulta kauneimmat ja käytän vain niitä. Sävyjä, jotka vievät eteenpäin ja tuntuvat hyvältä. Pikkuhiljaa mustavalkoisesta taas pois.