Lapsivapaaton viikonloppu

Voisin aloittaa tekstini valituksella siitä, miten paljon mua jälleen ärsyttää etävanhemman oikeudet. Siitä, miten jouduin perumaan varatun hotellin ja täydellisen lapsivapaan sitten kolmeen kuukauteen. Ei olisi tehnyt huonoa.

Oikeastaan lasten hoito olisi ollut vain myöntymiskysymys, mutta päädyin olemaan kääntymättä suljetun oven puoleen. Ja sitä paitsi yhden yön reissu kavereiden kanssa olisi peruuntunut muistakin syistä ja lopputulos olisi ollut sama: ei lomaa, ei taukoa.

Syy etävanhemman perumiseen on tällä kertaa ehkä hyväksyttävämpi, kuin itsekäs lomamatka. Nimittäin muutto. Toisaalta jos oikein pohtii, niin syy on oikeastaan melko paskamainen, sillä olenhan itse tehnyt vuoden sisällä kaksi muuttoa; toinen shokissa puolen välin raskausmahan kanssa ja toinen tunteettomasti kolmen pienen lapsen kanssa. Vaikka toki ulkopuolista apua oli saatavilla, niin ei sentään koko viikonloppua, eikä muuttotavarat muutenkaan itsestään pakkaantuneet ja purkautuneet.

Vanhemmuuden ja sen suorittamisen arvostelu ei tällä kertaa jaksa sen enempää kiinnostaa, sillä painimme muutenkin jo omasta mielestänikin melko eri sarjoissa. Muutenkaan en väitä itsekään olevani täydellinen, sillä tänäänkin suustani on päässyt muutama ärräpää lasten kuullen ja olen saattanut jopa viipyä kännykän kanssa vessassa muutamia minuutteja liian pitkään hätään nähden.

Meidän viikonloppu oli yhtä kiva kuin edeltäjänsäkin. Ja seuraava varmaan vielä parempi. Vaikka kolmen lapsen kanssa päivin ja öin oleminen on yhtä hampaiden kiristelyä, on sen tuoma taakka nyt vähän helpompi kantaa. Henkinen kevennys tuli osuvaan aikaan, sillä isäviikonlopun peruuntuminen tarkoittaa aina kolmen viikon tauotonta uurastusta kolmen lapsen kanssa.

Mustavalkoiseen maailmaan palaaminen oli ainakin toistaiseksi hyvä ratkaisu. En aio enää ajatella miten saisin muiden ihmisten  valitsemat sävyt sopimaan toisiinsa, mikä on kenenkin mieluisin väri ja niiden  sekoitus, sillä yleensä ne sävyt mitkä itselleni jäi jäljelle, olivat yhtä kauniita kuin Vilhon maalaamaamassa taideteoksessa vauvakerhon värikylvyssä. Ensimmäistä kertaa noin yhdeksään vuoteen saan ajatella itsekkäästi mitä minä haluan ja mikä mua tekee onnelliseksi vieden samalla eteenpäin. Unohtamatta tietenkään lapsia, sillä ovathan he yksi onneni suurin lähde.

Näyttää jopa siltä, että meistä itse kukin on päässyt elämässään eteenpäin enemmän ja vähemmän kirjaimellisesti. Minä itse sain vertauskuvallisesti ryömittyä ensimmäiset metrini jotain kohti ja Vilho puolestaan päätti lähteä näyttämään edeltä mallia kontaten.