Oikeastaan, ei paljon mitään. Toisaalta, ihan liikaa.
Vuosi sitten istuin siinä. Olin juuri saanut myönteisen päätöksen raskauden myöhäiseen keskeytykseen. Olin kohdannut sen pohjan, romahtanut, mennyt äitilleni turvaan ja jatkanut matkaa mummilleni vielä keräilemään itseäni. Epäreilua, että Viivi saa vaan lomailla, oli mieheni - jo entinen sellainen, todennut, kun joutui yhteisiä lapsiamme hoitamaan viiden päivän ajan.
Tuo viisi päivää on ollut pisin aika ikinä erossa tuosta kaksikosta. Nyt on kulunut jo viisi päivää jälleen, kun he ovat poissa luotani. Yksitoista päivää vielä jäljellä.
Ikävä mitä tunnen ei tee kipeää. Se on lämmin ja rauhallinen tunne. Katselen kuvia päivittäin. Hymyilen, koska muistan sen hetken kuvan takana. Ikävä ei ole ehkä siksi tee kipeää, koska tiedän, että kohta saan heidät taas syliini ja kaikki olisi kuten ennenkin. Arki jatkuu.
Vuosi sitten mietin missä olen vuoden päästä ja olin varma, että kaikki olisi hyvin. Hymyilin valjusti ja uskoin siihen, että suunta on vain ylöspäin. Ja niinhän se kai on. Nyt mä mietin edelleen missä olisin vuoden päästä. Olisiko kaikki jo vihdoin hyvin?
Olen muuttanut kahdesti, synnyttänyt sen pienen ihmeen, saanut monta uutta kaveria ja ystävää. Olen löytänyt itseni uudelleen ja jättänyt paljon itsestäni myös taakse.
Silti se tunne, joka nousee palana kurkkuun, saa silmät kirvelemään ja tekee raajat lyijynraskaaksi, on paljon voimakkaampi, kuin se onni ja ilo, minkä eletty vuosi on myös tuonut tullessaan. Nuo positiivisen sävyiset tunteet vain hennosti läpäisevät surun muurin. Aina eivät tee sitäkään.
Epäusko siitä, miten se kaikki tosiaan loppui jatkuu yhä. Toisillemme vannottu aina ja yhdessä lujasti veistetty luottamus. Toisaalta se luottamus ja sen luoma turva ehkä kaiken loppuviimein rikkoi, sillä luotto siihen, että toinen on ja pysyy oli liiankin vahva. Always vai miten se oli, kuten mieheni - edelleen entinen sellainen, minulle tänä kesänä riidan päätteeksi viestitse muistutti.
Prinsessa, joka esikoiseni ikäisenä tämän pihan omenapuissa roikkui, on saanut sinisiin silmiinsä punasen sävyn. Oikeastaan silmäni ovat vihreät ja prinsessan vaatteetkin olivat vain synttärilahjaksi saamaani roolivaatetus. Mihinkään ei tosiaan kannata luottaa, vaikka tahtoisikin. Eikä kannatakaan vain luottaa, vaikka se olisikin se helpoin tie.
Ei olisi kannattanut ehkä myöskään luottaa, että aika vie eteenpäin. Ei se vie, ellei itse ota niitä askelia. Ja olen ottanutkin, tosin palannut myös välillä takaisinkin.
Täällä olen saanut taas kerätä itseäni. Jutella, muistella ja vain olla. Turvallisuuden tunne on täällä aina läsnä. Täällä koetut muistot ja tunteet tekevät siitä tutusta muurista ainakin läpinäkyvän.
Vuosi tästä eteenpäin. Toivon, että ikävä ja suru helpottaa. Ei ne katoa, sen tiedän. Toivon, että näen pienimmän poikani kävelevän hatarasti edessäni isomumminsa takapihan nurmikolla ja tuntevani edelleen onnea siitä, että tein elämäni parhaimman ja oikeimman päätöksen saattaa hänet luokseni surun keskelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti