Tyyntä ennen myrskyä

Kello 1.28 yöllä. Itken taas. Mielessä myllänneet ajatukset peittivät kännykästäni kuuluneen äänikirjan tarinan alleen ja lopulta veivät unen kokonaan pois. 

Tekisi mieli näpytellä viestitse jo kolmas hätähuuto. Turtumus ja kokemus siitä, ettei sillä ole mitään merkitystä estävät mua tekemästä sen.

Vituttaa olla mä.

Torstai-perjantai välisenä yönä näpyttämäni teksti kännykkäni muistioon ei saanut tarinalleen jatkoa. Tällä kertaa vuoristoradan pahin silmukka ja siitä johtunut pahoinvointi valahti perhosiksi mahaan. Viesti mitä aloin kello 1.50 kirjoittamaan, päätyikin aivan toiselle henkilölle.

Kello 10.44 sunnuntaina. Olen laskenut taas päiviä, nyt tunteja ja pian minuutteja. Ikävä mikä pysyi poissa on kasaantunut pelon ja ahdistuksen kanssa painavaksi tukkeeksi jonnekin rintakehän tienoille. Mulla on niin hyvä olla nyt. Mulla on myös niin ikävä sitä meidän tavallista arkea. Kuinka monta itkua se vaatii palata taas siihen? Kuinka monta itkua täytyy tämän rikotun perheen taas jaksaa?

Tällä kertaa ei yhtään.

Ovensuussa oli kummallakin hymy korvissa. Ikävä oli valtava meillä kaikilla, mutta siltikään se tunnehuippu ei purkautunut oletetusti itkulla, tai kiukulla. Oma mieliala oli korkeimmillaan ja jatkui niin koko illan. Meillä kaikilla.

Sisarusten kohtaaminen oli yhtä riemua ja hymyä joka suunnalta. Perhe jälleen koossa.

Hitto, että olikin ikävä meitä.

Uusi viikko alkaa rennosti. Vapaapäivä, mikä vietetään mummolassa. Arki alkaa heti sen jälkeen. Arki, mikä pitää kaiken kasassa.

Hitto, että on ikävä sitä arkea. Tavallista, tylsää arkea.

Kello 22.40. Kuiskaamme sängyssä hyvät yöt ja ollaan hetki onnellisia.