Vaikka viikko sitten perjantaina kellon lähestyessä kuutta yritin hätäisesti halata heistä lohtua tulevalle parille viikolle, ei se joka parittoman viikon tukahdutettu ikävä ole yltänyt luokseni. Tunnenko ikävää ollenkaan ja jos en, niin miksi?
Tietysti tunnen. Vähän eri tavalla. Ehkä olen ollut vaan niin väsynyt heidän kanssaan? Ehkä pelkään tulevaa sunnuntaina ja heidän paluustaan johtuvia tunnemyrskyjä niin, että se pelko vie ikävältä tunnehuipun pois.
Pelko ja sen käskemänä maalaamani pirut seinille tekevät lapsista erossa olon omalla tavallaan helppoa.
Ikävä on silti edelleen se lämmin tunne kera vienon hymyn naamalla, kun katselen heistä kuvia. Pieni puristus jossain rintakehän kohdalla, kun kävelen tutun puiston ohi sinne pysähtymättä.
Reiluun viikkoon on mahtunut paljon tekemistä, mikä on siirtänyt ikävän pois mielestä. Ikävän lisäksi ahdistus katosi sekä päivistä, että öistä kokonaan. Kokonainen viikko mielen lepoa oli tähän hetkeen juuri se, mitä kaipasinkin.
Oma mummola on paikka, missä on aina hyvä olla. Omilla kotiseuduilla oleskelu mahdollisti myös kaksi ihanaa iltaa vanhojen lapsuudenystävieni kanssa. Viikko meni todella nopeasti välillä vain rentoutuen, välillä tehden kivoja reissuja yhdessä Inkooseen, Ikeaan ja ihan vaan kaupoille shoppailemaan.
Paluu kotiin oli juuri niin ankeaa päältäpäin, kuin sisältäpäinkin. Junasta poistuessa rankkasade iski vasten kasvoja yhtää lujaa, kuin ahdistus ja pahat muistot, jotka ovat syövyttäneen kaikki ne hyvät tieltään.
Eilisen sadevesi pyyhki itkun pois naamalta ja tänä päivänä paistanut aurinko mahdollisti aurinkolasien taakse piiloutumisen kesken kaupungilla kävelyn.
Kotiin oli silti myös ihana palata.
Oon iloinen myös siitä, että mulla on vielä tasan viikko aikaa palautua. Viikkoa lepoa ei tunnu missään, kun takana on elämän rankin vuosi ilman taukoja. Lepokin on vähän niin ja näin, kun kyseessä on lepo vauvan kanssa, mikä ei ainakaan tiedä pitkiä katkeamattomia yöunia ja sohvalla makoilua oman aikataulun mukaan.
Viikko ilman suunnitelmia antaa yleensä ahdistukselle tilaa kasvaa. Suunnittelemattomuus toisaalta myös antaa mahdollisuuden olla tekemättä mitään ihan vaan, koska mä kerrankin voin.
Ainakin melkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti