En ole imetyksen suhteen fanaattinen. Kannatan imetystä, mutta ymmärrän myös sen miksi joku ei halua imettää. Olen yksi heistä, jotka imettää lapsensa siellä missä vauvalla on nälkä - huomioiden kuitenkin muut. Jos osaan ja saan, neuvon mieluusti ja kannustan muita imetykseen.
Imetyksen hyödyt ja haitat ovat henkilökohtaisia. Kuitenkin faktoja ei voi kiistää, sillä onhan imetys parasta ravintoa vauvalle. Ja ilmaista, mikäli unohdetaan kaikki rahat, mitä imetykseen voi halutessaan käyttää imetysvaatteiden ja -tarvikkeiden muodossa.
Imetys on kaikkea ihanan ja kamalan väliltä. Luultavasti koko tunneskaala käy tutuksi yhden imetystaipaleen aikana.
Odottaessani esikoista imetys tuntui melko kaukaiselta. Muistelen jopa ajatelleeni, etten missään nimessä imetä. Ajatuskin puistatti ja tuntui jopa vastenmieliseltä. Raskauden edetessä mieli muuttui, sillä lopussa oli ihan itsestään selvyys, että rintamaidolla mennään. Kaappiin olin kuitenkin ostanut purkin tai kaksi korviketta, koska niin neuvottiin.
Ensi-imetys oli ihmeellistä. Hassua. Vähän jännittävää. Siitä se pian muuttuikin tuskaksi. Synnytyksen jälkeen episiotomiahaavaa tuskastellessa joutui vielä tuskastelemaan kipeiden nännien kanssa, eikä se kipu mitään pientä ollut synnytyskipuun verrattaessa. Hammasta purren ja itkua tihrustellen imetin, imetin ja imetin.
Jos joku olisi kertonut minulle, juuri esikoisen saaneelle, että tiheän imun kautena ei vauva ole nälissään vaikka siltä vaikuttaakin, en olisi tuskastellut yksinäni ja antanut kaapissa odottaneita korvikkeita. Jos joku olisi kertonut, että kannattaa liittyä Facebookissa imetyksen tuki Ry -ryhmään ja lukea nettisivut, olisin ehkä pärjännyt paremmin. Mutta pärjäsin mä. Kahdeksan kokonaista kuukautta.
Eteen astui ahdistus. Imetysahdistus. Mä pitkitin imetysvälejä, vihaisena otin vauvan rinnalle ja inhosin imetystä. Halusin imettää, enkä antaa korviketta. Lopulta päätin, ettei ole kummankaan edun mukaista enää jatkaa.
Imetyspettymys, uusi vauva. Toisen lapsen kanssa halusin onnistua, olla parempi. Monessa muussakin asiassa, mutta etenkin tässä. Korvikkeesta tuli punainen vaate. Imetys oli heti täysin kivutonta ja helppoa. Ensimmäiset kolme-neljä kuukautta sujui kuin tanssi. Sitten tuli hulinat ja kompurointi alkoi. Hidas ja tunteikas valssi muuttui kertarysäyksellä hikiseksi quickstepiksi, kun rinnalla raivoava vauva piti saada huijattua syömään. Tätä jatkui kuukauden verran ja saman ajan myös mietin onko tämä sen arvoista. Oli se.
Olin melkein puolessa välissä raskautta. Olin laihtunut ja riutunut niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Imetin vielä Ilpoa. Haaveilin jopa tandemimettämisestä. Maitoa ei tullut ja imetys oli jälleen kivuliasta. Mietin taas, oliko se sen arvoista? Ei ollut. Lopetin 1,5 vuoden imetyksen ja olin enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni lopettaa. Keskityin raskauteen ja nautin siitä, ettei tarvinnut imettää muutamaan kuukauteen ketään.
Nyt on Vilhon imetys ollut yhtä helppoa, ellei jopa helpompaa. Ei raivareita, ei ahdistusta. Mun viimeinen imetys. Haikeaa. Silti, en malta odottaa, että tämä viimeinenkin imetystaival olisi ohi. Olen taas löysännyt nutturaa ja ollut itselleni armollisempi. Pettymys korvikkeen käytöstä viiden kuukauden iässä oli nopeasti ohi.
Imetyshetket ovat arkisia, nopeita, huomaamattomia. Myös pitkiä hiljentymisiä vain toisiamme tuijotellen.
Jos saisin palata johonkin aikaan, palaisin siihen, kun Vilhon kanssa vietettiin ensimmäinen kuukausi yökkäreissä sängyssä makoillen, imettäen ja sylikkäin nukkuen. Toisiimme tutustuen ja rakastuen. Onneksi sain kokea sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti