Vaihtopenkin pelaajaksi

Tämä on yksi niistä teksteistä, mitä ajattelin jättää kirjoittamatta siksi, koska aihe olisi liian henkilökohtainen. En halua myöskään sanoillani loukata ketään, tai aiheuttaa mielipahaa, vaikka aina niin väistämättä tapahtuu. Lopulta päätin kirjoittaa nämäkin ajatukseni esiin jälleen siksi, etten usko olevani ainoa joka kipuilee, tai on kipuillut saman aiheen äärellä. Myös siksi että kaikki vaikuttaa kaikkeen, etenkin meidän arkeen. Ehkä myös siksi, että saan sanottua taas ääneen sen, mikä tekee tuhoja pääni sisällä.

Tekisi mieli lysähtää lattialle pää polvien välissä, kietoa kädet tiiviisti polvien ympäri ja pidellä lujaa hiuksista kiinni, kuin se olisi ainoa ote mikä pitää minut edelleen kasassa. Muistan ikuisesti ajan, jolloin edellä mainittu tapahtuma oli päivittäistä. Vuosi sitten. Ja nyt, vuosi siitä eteenpäin, saatoin vain katsoa tyhjyyteen ja pitää väkisin pään siinä missä se on; ylhäällä, muttei liikaa näyttääkseni ylpistyneeltä.

Silmien vetisyys katosi nopeasti ajatusten lentäessä yhtä suurella vauhdilla eteenpäin. En ole itkenyt viikkoihin ja päätin etten nytkään. Voisin antautua tunteiden vietäväksi, mutta pohjalle on jo niin pitkä matka. Jaksanko kivuta aina vaan ylös uudestaan ja uudestaan? En jaksaisi enää. Mä tiesin, että se on edessä, enkä mä ikinä toivonutkaan ettei niin kävisi. Salaa ehkä. Voi hitto että mä toivoinkin, mutta turhaan. Sain lopullisen merkin myös siitä, että olen tehnyt täysin oikeat ratkaisut, eikä ovien sulkeminen myöskään enää kaduta.

Sitten kun se astuu mukaan kuvioon, on mun aika poistua, mä sanoin vuosi sitten ja pidän nyt sanani. Tiesin jo silloin ja tiedän varmasti nyt, että se on ainoa ratkaisu.  

Kipu on yhtä suuri kuin erossa, muttei ihan verrattavissa toisiinsa. Siinä missä kipu erosta tuli shokkina, täysin yllättäen ja ennakoimatta, tulee tämä kipu, ero siitä toisesta, entisestä perheestä hiljaa, kituuttaen ja välillä toivoen valheellisesti muuta mitä tietää olevan tulossa.

Muutos kuin siskosta ja lapsesta vain Viiviksi kävi nopeammin kuin vuosi sitten kuvittelin. Oliko ne vain lohtulauseita eron keskellä? Vuosi sitten halusin sulkea jo heti ovet ihan vain varmuuden vuoksi, jottei myöhemmin tarvitsisi kipuilla - ja miten oikeassa olisinkaan ollut. Toisaalta jos niin olisin tehnyt, olisin synnyttänyt Vilhon yksin ja ollut luomatta yhtä elämäni rakkainta sidettä. Olen lopulta kiitollinen itselleni ja heille, että sain olla vielä hetken se, joka kuului joukkoon vaikka sitten tietäen, ettei enää ikinä kuulu ja tulisi kuulumaan.

Olen pitkään miettinyt, merkitseekö sukulaissuhde enemmän, kuin mikään muu. Silloinkin, kun oma perheenjäsen on tehnyt jotain kamalaa perheen muille jäsenille. Tässä tapauksessa lapsille ja mulle, vaikka koenkin että olen nyt jo tästä perheestä ulkopuolinen. Ei mun tarvitsisi olla, kukaan ei ole käskenyt mua poistumaan. Kuitenkin mulle tarjottu paikka vaihtopenkin pelaajana ei ole mun arvoinen, enkä siihen aio jäädä. Toivon, etten ikinä joudu olemaan itse samassa tilanteessa ja toivon myös ettei mun tunteilla olisi liian suurta merkitystä kenenkään päätöksiin, vaikka se tekeekin kipeetä sen hetken.

En myöskään usko, että kenelläkään on ollut helppoa miettiä miten tulee tehdä ja toimia tehdäkseen oikein, sillä oikeita ja vääriä ratkaisuja on yhtä monta kuin näkökulmiakin. Toisaalta olisin toivonut saavani jakaa paremmin oman kipuni. Ehkä raskaana oleva osaisi miettiä, miltä oikeasti mahtaisi tuntua kokea se kaikki samassa tilanteessa, talon ostoa suunnitteleva puolestaan, miltä tuntuisi haudata ne pitkät unelmat täytenä yllätyksenä niitä niin lähelle päästyään ja joku muu ehkä miettisi uudestaan sanoisiko tosiaan niitä samoja lauseita mulle, jos olisin ollut verisukulainen.

Tunnen oloni äärimmäisen loukatuksi ja petetyksi. Täysin ilman syytä. Toki saan tuntea juuri niitä tunteita mitä itse koen, mutta tällä kertaa kukaan ei ole tehnyt mua kohtaan mitään väärää. Tekisi mieli huutaa ja raivota, mutta en tiedä kenelle. Ehkä elämälle ja kohtalolle, jotka minut käsikirjoitti tästä tarinasta ulos.

Istun turvasatamani terassin portailla, niillä samoilla kuin viimeksikin. Viimeeksi tässä istuessani olin varma, että tulevaisuus ei ole näkemisen ja kokemien arvoista, vaikka aina päinvastoin jaksoin antaa olettaa mun voinnista huolestuneille. Yritän pitää viime aikojen ajatuksestani kiinni kynsin ja hampain. Muutos, mikä väistämättä tulee voi olla kaunista kaikesta rumuudestaan huolimatta. Nyt istun ja katselen haravoituja lehtikasoja ja lapsiani niiden päällä pomppimassa. Olen varma, että mua on jo odottamassa se, mikä mun kannattaa nähdä ja kokea loppuun saakka. Sekä mun, että lapsien.