Viides vaihe

Eron neljäs vaihe on kestänyt lähes yhtä pitkään kuin eron kolmesta vaiheesta se kolmas. Neljäs vaihe tuntui turvalliselta, sillä se ei ole pitänyt sisällään muutosta mihinkään suuntaan. Kadonneeseen turvallisuudentunteeseen oli helppo jäädä, koska tulevaisuus pelotti, eikä edes suurimmaksi osaksi näyttäytynyt ollenkaan. Lopulta tilanteen valheellisuus näyttäytyi ja väärään tunteeseen tuudittautuminen tuntui epämieluisalta.

Asioiden hyväksyminen ja eteenpäin vieminen oli lopulta kaikkea muuta, mitä sen ajattelin olevan. Itselleen sai uskoteltua noin vuoden verran, että tietyt asiat ei muuttuisi ja elämä jatkuu.

Väärin. Elämä pysähtyi, kelautui eteen ja taakse, jumitti taas paikoillaan, vääristyi, kiersi kehää ja lopulta muuttui tunnistamattomaksi. Elämä jatkuu, mutta ei siitä mihin se jäi. Ei enää samanlaisena, vaikka lähtökohdat on ja pysyy. Elämä muuttuu, halusin tai en. Mutta se mihin se muuttuu, on vain enää mun päätettävissä.

Kun tuntuu että menettää kaiken, sitä oikeasti menettääkin. Ei toki kaikkea, sillä ne asiat jotka kuuluvat aina itselle pysyvät. Kuten se oma perhe ja lapset eikä niitä kukaan, tai mikään poista. Sanaan "kaikki" sisältyykin lapsia lukuunottamatta se kaikki muu, mitä sai itselleen haalittua niiden monien vuosien aikana. Koska niihin vuosiin sisältyy myös oma kasvu teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi ja nuoresta aikuisesta äidiksi, tuntuu kuin olisi menettänyt vähintään puolet itsestään ja muista tärkeistä ihmisistä lopullisesti ja korvaamattomasti.

Jo aikuisena ja äitinä on ollut vaikea löytää itsensä. On ollut vaikeaa miettiä mihin suuntaan lähteä ja olla varma siitä, että suunta on oikea. Varaa virheisiin ei enää ole, koska nuoruuden törttöilyt jäivät tekemättä pidellessä vaaleanpunaisia laseja silmillä. Aikuisena ja kolmen lapsen äitinä ei menetettyjä oppirahoja voi enää uudelleen tienata, enkä toisaalta haluaisikaan. Silti, on ollut tärkeää mennä askel tai kaksi väärään suuntaan, peruuttaa lähtöruudulle ja pitää taas taukoa. Väärät tiet auttavat keksimään mitä en halua ja mitä mahdollisesti haluan. Tunteiden ja järjen yhteispeli on ollut tärkeää, sillä ilman toistaan olisi suunta ollut jommallakummalla tavalla puutteellinen.

Viime vuoden syksy oli synkkä, märkä ja pimeä. Kylmyys jäädytti kaiken ympäriltä ja ympäristö näytti kuihtuvan ja kuolevan hiljalleen pois. Minä sen mukana.

Tänä vuonna syksy on kaunis. Ympärillä on kaikki kauneimmat sävyt. Lämpö, mikä tulee positiivisista ja myönteisistä ajatuksista lämmittää ja pitää kuivana myös keskellä sateista päivää. Syksy näyttää, että muutos ja pitkään jatkuneen ajanjakson loppu voi olla myös kaunista.

Ajanjakso, jonka alkua olen odottanut ja etsinyt, menettänyt toivon etsiessä, tuli kuten toivoin ja odotin. Yllättäen, etsimättä ja täysillä. Tunne pistää jalat liikkumaan tuohon valitsemaani suuntaa kohden, eikä järki käske pysähtymään, mutta hidastamaan askeleita. Epävarmuus ei saa kääntymään takaisin, sillä tunne siitä, että olen tehnyt oikeat päätökset vain vahvistuu.