keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Yhdeksän kuukauden helvetti - yhdeksän kuukauden onni

Viime viikko meillä meni viikonloppua lukuunottamatta syyslomareissussa mummolassa. Tuona aikana myös Vilho siirtyi yhdeksännen kuukauden puolelle.

Yhdeksän kuukautta sitten olisin uunituoreen vauvan kanssa kotiutunut juuri sairaalasta. Tuntisin aivan käsittämätöntä onnea sen musertavan surun läpi. Oikeastaan onni oli niin suurta, ettei surulle jäänyt sijaa. Oltiin vaan me kaksi, minä ja hän. Kaksi uutta ihmistä. Toinen heistä tyhjä taulu, mestariteos. Toinen taas tuhrittu, tunnistamattomaksi pilattu muotokuva. 

Sitten palasin maanpinnalle.

Nyt maanpinnalla on melko tasaista. Kuopat ylitän vain lievästi kompuroiden ja jos kompastunkin, olen pian taas jaloillani. Kuoppia tielle tuo enää oma uupumus tauottomaan lasten hoitoon ja katkonaisiin yöuniin sekä päivittäiset konfliktit isompien lasten kanssa johtuen milloin mistäkin.


Yhdeksän kuukautta raskaana, yhdeksän kuukautta kolmen lapsen äitinä. Raskausaika oli pitkä. Muistaakseni. Oikeastaan en muista raskausajasta enää mitään. Jos selailen niitä vähäisiä kuvia, muistan vain sen hetken ja tunnetilan, mikä kuvan hetkellä oli. Ne hetket ja tunteet olivat pahoja. Ahdistus, suru, epäusko, toivo ja ennen kaikkea viha. Mä olin yksin. Odotin häntä, lapsieni isää, palaamaan mun luokse. Takaisin perheensä luo.

Taas jossain pintaa syvemmällä, rintakehällä, aavistuksen enempi vasemmalla, tuntuu pisto. Lyhyt, mutta sitäkin kivuliaampi vihlaisu, kun näen jonkun muun kantavan kaunista pyöreää raskausmahaa. Kun kuulen uuden raskausuutisen, tai näen odottavat vanhemmat yhdessä.

Yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen tunne palaa salamana mieleen. Kuinka hän saattoi?

Jos voisin, sanoisin kuvien henkilölle, että ole itsekäämpi, tai kadut vielä.


Ja nyt kadun. Vaaleanpunaiset lasit on jälleen kerran riisuttu. Kuvittelin jo raskausaikana kaiken olevan yhtä vaikeaa ja uuvuttavaa kuin se onkin. Kuvittelin kuitenkin, etten jäisi yksin. Ettei Vilho jäisi paitsi mistään.

Toiveet, joiden toteutumiseen en koskaan uskonut, toteutui. Realistisemmat toiveet ja olettamukset puolestaan murtuivat. Ei kai kaikkea voi saadakaan? Loppujen lopuksi nyt on ihan hyvä näin, enkä ole yksin.


Vilho on itse aurinko, iloisuus ja onnellisuus.

Kahdeksan ja yhdeksän kuukauden aikana Vilho on oppinut konttaamaan, syömään hieman aiempaa paremmin ja nukkumaan hieman tasaisempia ja pidempiä päiväunia. Yöunet eivät ole helpottaneet, mutta liikkumaan oppimisen tuoma helpotus päiviin on jo tarpeeksi hyvä edistys arkeen.

Perinteitä kunnioittaen mummolareissu sisälsi vähintään yhden lapsen kuumeen. Tällä kertaa Vilho sairasti vauvarokon ja oli neljä päivää kovassa kuumeessa. Siitä huolimatta loma tuntui lomalta, lapset nauttivat ja itse äitinä myös sain viikon verran helpompaa arkea.


Tällä viikolla oli paluu päiväkotiarkeen. Kiireellisiä aamuja ja itkuisia iltoja. Katkonaisia öitä, ystävien kanssa oleilua ja päiväunien verran omaa aikaa. 

4 kommenttia:

  1. Kaipaus on myrkkyä ja se tulisi säästää niille, joita meillä ei ole enää mahdollisuus kohdata elämässämme. Eli niille, joiden maallinen matka on jo päättynyt. Sen sijaan odotus ei myrkytä sisintämme aivan sillä tavalla kuin kaipaus. Odotus huomisesta, jossa siintää onni. Lastesi isää ei kannata kaivata takaisin tai odottaa hänen paluutaan. Ehkä jonain päivänä kohtaat tielläsi sellaisen miehen, jonka ansaitset. Sellaisen miehen, joka osaa rakastaa lapsiasi kuin omiaan, vaikkei olekaan heidän biologinen isä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, näinhän se on. Toki ikävä on vain merkki siitä, että on joskus ollut onnellinen. Sekään ei poista sitä, että joskus voi olla onnellisempi, jolloin myös ikävä ja kaipaus sitä entistä, mitä ei voi enää saada, katoaa eikä enää muista kuin sen nykyisen onnen.

      Lasten isää ei kuitenkaan tosiaan kannata kaivata, enkä kyllä itse henkilöä onneksi enää kaipaakaan samalla tavalla, kun vuosi sitten.

      Poista
    2. Ehkä kaipaat ajatusta ydinperheestä, mutta et nimenomaan tätä lastesi isää. Koska tekstien perusteella häntä ei kannata kaivata. Itsekkään ja kypsymättömän oloinen tyyppi. Ei häntä voi tuollaisen tempun jälkeen edes kaivata. Ihan uskomaton teko . / Ansku

      Poista
    3. Kyllä, kaipaan sitä mitä ennen oli. Ei me ehkä unelmapari oltu alkujaankaan, mutta mulla oli aidosti hyvä olla, oli lapset, perhe ja tulevaisuus mietittynä. Uuden kumppanin kanssa en voi ikinä kokea kuitenkaan täysin samanlaista onnea perheestä, vaikka muuten kaikki olisikin paremmin ja hän olisikin sopivampi minulle. Itse henkilössä ei ole mitään kaivattavaa sen jälkeen, kun hän menetti kasvonsa ja kaiken sen mille parisuhde oli rakennettu.

      Poista