Tunteiden top 5

Asiat voisi hoitaa monella tapaa hyvin. Tilanteen huomioiden hyvin hoitaminen on ehkä liikaa toivottu, mutta tarpeeksi hyvä on se, ettei tilanne aiheuta lisää harmia kenellekään.

Ja sitten asiat voi hoitaa huonosti. Siten, että isketään veitsi takaisin vain lievästi rupiseen haavaan ja jokainen käy sitä vuorollaan liikuttelemassa valitsemaansa suuntaan.

Taas parittoman viikon perjantai. Eilen sain päiväkodista kummankin lapsen lokerosta kotiin vietäväksi isänpäiväkortit. Nappasin ne mukaani ja kuuntelin kummaltakin lapseltani riemukkaat selostukset askarteluistaan ja kerroin heille
malttamattomille milloin isänpäivä on.

Miten monesti mun teki mieli vain heittää ne suoraan roskiin kotona. Ja lopulta nyt perjantaina silputa ne vuoden isä ehdokkaan silmien edessä, kun paljastin hänet taas lymyilemästä oveni takana lapsia hakiessaan. Pelkuri. 

Jos en juuri tänään olisi saanut viestiä lapsiperheiden kotipalvelusta, että apua on tulossa, olisin ehkä toteuttanut ohikiitävän ajatukseni jättää Vilho vaunuissa isänsä eteen. Vituttaa. Itkua, uhmaa, kiukuttelua, vaihetta vaiheen perään. Vituttaa selvitellä muiden järjestämää sotkua. Sotkua, mikä syntyy siitä, kun lapsia viedään ja tuodaan ja jätetään hämmästyneet ja väsyneet lapset tuplasti väsyneemmän äidin taakaksi. Vituttaa välinpitämättömyys.

Mitähän tämän viikonlopun jälkeen on luvassa? Lisää kertomuksia siitä, miten ollaan kierrelty ihanana uusioperheenä jälleen uusi sukulainen läpi? Ehkäpä viikkoja kestävää hämmästelyä siitä, olenko mä sittenkään äiti, vaiko äitipuoli, kuten joku on itseään halunnut kutsuttavan? Vai jopa kysymyksiä siitä, miksi joku sukulaisista ei enää käy meillä, vaikka ennen kävi viikottain?

Häpeä on taas noussut tunnesarjassa top viiteen. Miten paljon mua hävettääkään sanoa, että mulla ei ole enää sitä tukiverkkoa. Olisinko voinut tehdä jotain sittenkin toisin? Olisiko mun pitänyt ryhtyä siihen leikkiin, jossa esiinnytään rooleissa, jotka meille luotiin jo yhdeksän vuotta sitten tietäen, ettei mun roolisuoritusta ole enää kuin vain sivuosan esittäjänä? Ja kun kysytään miksi, alan häpeissäni sopertamaan, että kun en vaan pysty siihen. Ymmärtääköhän sitä edes kukaan? 

Top kolme; pettymys, ikävä ja suru.

Se sama käsi, mikä piteli mun puristavasta kädestä kiinni synnärillä, toivotti sen tervetulleeksi perheeseen. Sen, jonka vuoksi puristin sitä mua sillä hetkellä tukevaa kättä ja toivoin vielä loppuun asti sen olevan vain hetkeä myöhemmin syntyvän vauvan isän käsi. 

Se isä, joka piilotteli mun oven takana olettaen, ettei joudu mua näkemään. Jonka ohi kävelin meidän yhteisen vauvamme kanssa. Vauvan, joka matkustaa mun mukana paikkaan, jossa isänpäivää ei vietetä.

Paikkaan, jossa ilo tai jopa onni sujahtaa top viiteen.