Vuoteni sinkkuna

"Kuka mut muka ikinä huolii, eronneen, kolmen lapsen äidin?" huutoitkin puhelimessa ex-anopilleni, kun olin saanut kakistettua ulos sen, että sain selville miehellä olevan jo joku toinen.

Mulla oli alkiomöykky mahassa, avioliitto romuttunut ja siinä mä itkin, miten jäisin yksin loppuelämäkseni. Se pelotti. Enhän mä ikinä ole ollut yksin, ellei ex-miehen intissä oloa lasketa. Silloinkaan en kokenut olevani yksin, sillä olihan mulla joku jota odottaa viikonloppuvapaille ja joku, jolle melkein päivittäin pystyi lähettämään viestejä.

Yksinäisyys todella tappaa. Pikkuhiljaa, vähä vähältä se syövyttää sisältä. Ja sen entisen syövytetyn rakkauden ja läheisyydentunteen tilalle pesiytyy katkeruus. Helvetin käsikädessä kulkevat pariskunnat kaupan maitohyllyllä. Hiton siirappiset yhteiskuvat instagramissa #rakastansua.

Vaikka multa puuttui rakkaus ja läheisyys, mikään muu ei muuttunut. Ei, muuttuipas - nimittäin parempaan. Kun olin turtunut ja tottunut siihen, ettei kukaan tule mun viereen enää iltaisin, eikä sisäpiirin vitsejä ymmärrä enää kukaan vaikka yrittäisin, muuttui elämä vähän kevyemmäksi.

Jos suru, viha ja katkeruus tavasta jolla minut jätettiin ei olisi ottanut niin suurta valtaa, olisin varmasti jo elämäni kunnossa. Teon jättämät seuraukset ovat kuitenkin niin laajat, että ilo yksin olemisesta ja pärjäämisestä on ollut pientä.

Sinkkuna olo on oikeastaan ollut ihan mahtavaa aikaa. Ne asiat, jotka päivittäin ärsytti, eivät enää ärsytä. Miksi ärsyttäisikään, kun itse saan päättää miten asiat ovat ja hoituvat? Entisten riitojen aiheet eivät enää kuulu nykyelämän stressitekijöihin. Raha, kotityöt ja vapaa-ajan käyttö ovat menneitä huolenaiheita.

Pikkuriidat typeristä, merkityksettömistä, mutta toiselle meistä aina merkityksellistä asioista päättyi myös. Hemmetin kirkuvat led-valot tietokoneesta, mihin niitä muka tarvii? Hitto miksi pitää aina rytätä mun sohvatyynyt piloille?

Nyt mulla saa olla tiskiharja, jota ei missään nimessä saa käyttää tiskaamiseen. Tiskiharja sisustuksessa, mitä järkeä? Ei mitään, mutta niin mulla nykyään on. Ennen joku muu olisi puunannut sillä kattilan, ihan varmasti olisi.

Elämä on paljon vapaampaa, kun ei tarvitse kysyä toisen mielipidettä. Ainainen ranskalaiset ja nuggetit jo kyllästyttikin. Mitä tänään syötäisiin? No just sitä mitä haluan, mikä ei yleensä toiselle sitten kelvannut.

Suurin tekijä omalle pärjäämiselleni oli varmasti se, että kaikki isoimmat yksin hoidettavaksi jäävät jutut olivat minun hoidettavana jo parisuhteessa ollessani. Ja sen asian ymmärsin vasta jäätyäni yksin. Toisaalta jouduin kyllä opettelemaan sähkölaitteiden asennuksen ja hakemaan jakkaran alleni, jos halusin yltää korkealle.

Vasta puoli vuotta oltuani yksin tajusin, etten tarvitse parisuhdetta ollakseni kokonainen. Ajatus siitä kuka minut huolii muuttui päinvastaiseen suuntaan.

Pitkään elin ajatuksella, että en etsimällä etsi seuraa. Jossain vaiheessa mietin, että todennäköisyys siihen, miten oveen koputtava pizzalähetti, tai postinjakaja olisi seuraava minulle luotu sielunkumppani alkoi tuntumaan melko epätodennäköiseltä. Baareissakaan en käy ja jos sen kerran kävin, niin oman numeron anto ei tuottanut toivottua tulosta.

Tinder-profiilin loin, poistin, loin, poistin ja loin uudelleen. Pari swaippia vasempaan, yksi ehkä oikeaan. Mitä järkeä? Poistoon taas. Hetken juttuseuraa, muutamat epäromanttinen treffit kahvikupin ääressä. Ei mitään järkeä.

Parasta koko hommassa on kuitenkin ehdottomasti se, etten ole tilivelvollinen kenellekään. Jos joku ihmissuhde ei tunnu hyvältä, ei siihen tarvitse jäädä roikkumaan.

Huonointa taas ne kaikki parisuhteen loputtomat hyvät puolet. Hyvät ja huonot puolet ovat aika tasan plus miinus nolla. Mutta jos olisin hypännyt suhteesta suoraan toiseen, en olisi nyt juuri minä.

Mitä muutosta vuosi on saanut aikaan? Olen itsenäinen, ehkä entistä määrätietoisempi ja harkitsevampi. Rennompi ja paljon, paljon sosiaalisempi. Olen etsinyt itseäni, oppinut uutta, kokeillut muuttua ja palannut vanhaan.

Sama nainen, samanlainen, mutta vähän enemmän.