torstai 5. maaliskuuta 2020

Puoli vuotta sitten


Tunneilta tuntuneet 45 minuuttia. Puhelinsoitosta hetkeen, kun ovikelloni soi.

Draamaa saa tavalliseen torstaiaamuun, jos on sattunut valitsemaan miesystäväkseen siirapilla valellun oman elämänsä herrasmiehen, jonka meille keksimä motto sai inspiraatiota kaupan irtokarkkihyllyn ohjeistuksesta; täytetty karkkipussi on ostopäätös.

Mies, joka päivää vaille puoli vuotta sitten kutsui itsensä kylään eikä kadonnut, vaikka jokainen meistä antoi parastaan. Kauhukaksikon show nimeltään nukkumaanmeno, sillon vielä vauvan upeasti onnistunut räkäkuplien puhallus  nenästä, sekä tietysti oma vähätulkinnainen luonteeni.

Ensimmäisen tuntemattomasta numerosta soitetun puhelun annoin soida loppuun vain käyttääkseni jälleen numeropalvelua apuna soittajan selvittämiseksi. Kun näytölle ilmestyi tieto paikallisesta kukkatalosta, soitto takaisin vahvisti epäillyn tulevasta kukkalähetyksestä ja sai sydämen hyppäämään jonnekin kurkun tiennoille ahdistavaksi möykyksi.


Noin puolitoista vuotta sitten sydän oli samassa kohtaa samasta syystä. Ainakin melkein. Olin avannut läppärini sähköpostin lähettääkseni miehelleni - joka vain hetkeä myöhemmin oli kävellyt viimeinen muuttolaatikko kädessään ohitseni vastaamatta epätoivoiseen "mä rakastan sua" kuiskaukseeni - meidän perheestä, meistä ja lapsista otettuja kuvia. Hänen epäonnekseen sähköposti oli kirjautunut hänen tililleen ja silmieni eteen pomppasi viesti silloisen paikallisen kukkatalon kukkalähetyksestä, joka olisi pian perillä.

Hän rakastaa mua sittenkin, oli ajatus joka sai hymyn leviämään korviin saakka. Vastaanottajan nimi hyydytti hymyn nopeammin, mitä se oli ehtinyt ilmestyäkään. Hänellä oli joku toinen. Se työkaveri, jolla oli kuulemma poikaystävä. Se, joka alhaalla hetki sitten odotti mun muuttolaatikoita kantavaa miestäni.


En muista kerroinko noin tasan puoli vuotta sitten tätä tarinaa, tai kerroinko sitä niin, että se olisi ollut jotenkin merkittävä osa monista traumaattisista hetkistä, mitä ero ja sen tekotapa jätti jälkeensä. Ilmeisesti en, sillä aamulla olin tilanteessa jossa mietin onko tämä olevinaan romanttinen, vai ajattelematon teko.

Päädyin ensireaktioni päätyttyä siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon.


Joka perjantainen lähikaupasta saamani ruusukimppu on ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan ele, joka nostaa onnellisuustasoa aina pykälän verran parempaan suuntaan. Oikeastaan en hirveästi välitä ruusuista, varsinkaan punaisista, vaan valitsisin kaupasta itselleni valkoisia neilikoita. Kuitenkin tavallaan epämieluisa ruusukimppu on kaikella tapaa onnistunein ostos juuri siksi, enkä muunlaisia toivoisikaan.


Lyhyen vetistelyn, sekaisin menneen vatsan ja henkeä ahdistavan möykyn sulamisen jälkeen olin henkisesti taas vähän vakaampi. Siedätyshoitoa parhaimmillaan.

Kuusi punaista ruusua, luultavasti jokaisesta kuluneesta kuukaudesta. Idiootti. Päivän liian ajoissa. Mielestäni melko ironinen Onnea! -kortti, jonka sisällä teksti hänen mielestään onnistuneesta iskulauseesta noin puoli vuotta sitten viestitettynä. Mitäpä sitä kiistämään, onnistunuthan oli.


Onnea on, kun mulla on hänet. Päiväkin oli kuulemma oikein, ihan vaan varman päälle pelattuna.

4 kommenttia:

  1. Olet niin herrasmiehesi ansainnut <3
    Sun ex ja sen nyx on kuvottavia, mikään ei oikeuta tuollaiseen tapaan toimia, mitä olet ja joudut kestämään.

    VastaaPoista
  2. Sulla on ihana miesystävä <3 Vähän joutui tekstiä lukiessa vetistelemään. Sä ansaitset sen kaiken onnen ja ilon mitä sulla on!

    VastaaPoista